Vähän yli viikko sitten lentokone teki onnistuneen pakkolaskun Hudson-jokeen New Yorkissa. Tapahtuma sai tiedotusvälineissä runsaasti huomiota osakseen. Lehdissä myös kerrottiin, että kun lentokapteeni kehotti matkustajia pitämään tukevasti penkeistä kiinni, nämä hiljenivät ja alkoivat rukoilla. Hätä saa ihmiset rukoi-lemaan ja kääntymään Jumalan puoleen.
Päivän evankeliumissa puhutaan siitä, kuinka Simon Pietarin anopin tähden käännyttiin Jeesuksen puoleen. Sairauden laatu ei käy tarkasti ilmi, mutta sairaasta kerrottiin heti Jeesukselle, kun hän saapui. Tämä viittaa siihen, että kysymys ei ollut vain tavallisesta kuumeesta, vaan Pietarin anoppi ja hänen läheisen-sä olivat todellisessa hädässä. He toivat hätänsä Jeesukselle, eikä Jeesus kieltänyt apuaan vaan paransi sairaan. Eikä Jeesus parantanut vain häntä. Evankeliumissa selostetaan, kuinka kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat tuotiin Jeesuksen luo ja kuinka hän auttoi heitä.
Hädässä rukoillaan, ja usko vahvistuu, kun Jumala vastaa ruko-uksiin. Tämä koskee nimenomaan niitä, jotka ovat hädässä it-sensä tai läheistensä takia ja jotka saavat avun. Sivusta seu-raavat voivat jäädä kylmiksi, vaikka tapahtuisi miten suuria ja ihmeellisiä asioita tahansa. Jeesukselta pyydettiin aikoinaan jotain erityistä merkkiä, joka olisi osoittanut hänen jumaluutensa. Jeesus ei suostunut kiusaajiensa pyyntöön, sillä he kieltäytyivät uskomasta, eikä mikään merkki olisi heitä vakuuttanut.
Nekään, joita Jeesus auttoi heidän hädässään, eivät välttämättä uskoneet häneen. Muistanette, kuinka kymmenestä spitaalises-ta miehestä yhdeksän unohti parantumisensa jälkeen Jeesuk-sen, ja vain yksi uskoi ja palasi kiittämään auttajaansa. (Luuk. 17:11–19)
Esimerkiksi sairauden paraneminen ei ole koskaan varsinainen syy siihen, että joku uskoo Jeesukseen Kristukseen. Se, että saamme avun hätäämme, voi kyllä ohjata meitä uskoon ja vah-vistaa uskoamme. Usko syntyy kuitenkin toisella tavalla.
Eli miten? Sitä meidän on syytä pohtia. Entisinä aikoina puhut-tiin armonjärjestyksestä ja kuvattiin tarkasti uskon syntymisen vaiheita. Jumalan tekoja ei voida kuitenkaan asettaa suurennus-lasin alle, eivätkä ne ole ihmisen hallittavissa. Uskon syntymi-nen on salaisuus. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää niin, että uskon syntymisestä eli armonjärjestyksestä – jos tätä sanaa halutaan käyttää – ei voida sanoa yhtään mitään, kuten jotkut nykyään ajattelevat. Joskus aikaisemmin saatettiin mennä liian pitkälle ja päätyä turhan seikkaperäisten erittelyjen kanssa sivu-raiteille, mutta toiseen äärimmäisyyteen ajautuminen on vähin-tään yhtä ongelmallista.
Ainakin se on selvää, että uskon syntymisen ja synnin täytyy olla jollain tavoin tekemisissä toistensa kanssa. Onhan synti ihmisen perimmäinen ongelma, koska se erottaa hänet Juma-lasta, ja usko taas lahjoittaa ihmiselle vanhurskauden, tekee hänet Jumalalle kelpaavaksi eli mitätöi siinä mielessä synnin.
Synnin hätä on suurin hätämme, vaikka emme tätä hätäämme välttämättä tiedosta ja tunnusta. Mutta kun näemme tämän hä-tämme, rukoillemme niin kuin olemme tänäänkin tehneet: “Her-ra, armahda minua!” “Herra, armahda meitä!” Hieman pitem-mässä muodossa tämä rukous kuuluu: “Herra, armahda minua syntistä ja anna syntini anteeksi!” Näin rukoileva tunnustaa, että hän on syntiensä takia syyllinen Jumalan edessä ja tarvitsee syntien anteeksiantamusta enemmän kuin mitään muuta.
Kristillinen usko on uskoa Vapahtajaan, joka on sovittanut syn-timme ja antaa ne anteeksi. Tästä tietysti seuraa, että sellainen, jolle synninhätä on täysin tuntematon asia, ei voi uskoa. Vain Vapahtajaa tarvitseva syntinen uskoo häneen.
Synnin hätä on siis uskon syntymisen lähtökohta, mutta vain lähtökohta. Eihän hätä kerro mitään siitä, miten hätään joutunut saa avun. Seuraavaksi meidän täytyy miettiä, mitä Kristukseen uskominen tarkoittaa. Sillä jos emme tiedä, mitä usko on, emme myöskään voi sanoa mitään uskon syntymisestä.
Usko voidaan määritellä esimerkiksi seuraavilla tavoilla: “Usko on Jeesukseen Kristuksen turvautumista.” “Usko on hädän, eri-tyisesti synnin hädän, tuomista Jeesukselle.” “Usko on ikään kuin tyhjä käsi, joka ottaa vastaan Jumalan lahjat.” Nämä ovat hyviä määritelmiä. Niissä kaikissa on kuitenkin se puute, että ne voidaan ymmärtää jollain tapaa ihmiskeskeisesti. Siksi ne eivät perimmäisessä mielessä kerro, mitä usko on, vaan mieluummin kuvaavat, miten usko ilmenee.
Uskon perimmäistä luonnetta voidaan valaista sanomalla, että “usko on Jumalan lahja”. Armahtajan armonjärjestys on, että emme etsi uskoa itsestämme, vaan otamme uskonkin häneltä lahjana vastaan. Tähän edellä mainitut määritelmätkin toki täh-täävät. Tarkemman kuvan uskon perimmäisestä luonteesta an-taa seuraava määritelmä: “Usko on Pyhän Hengen synnyttämää Kristuksen elämää ihmisen sydämessä.” Paavali kirjoittaa gala-talaisille: “ Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal 2:20) Usko on toisaalta “elämää Kristuksessa” ja toisaalta “Kris-tuksen elämää meissä”.
Kristus itse on uskossa läsnä, kuten Luther sanoo. Mutta miten Kristus tulee meidän sydämeemme ja antaa meille samalla us-kon? Evankeliumeissa kerrotaan, kuinka Jeesus auttoi paran-tamiaan ihmisiä myös heidän suurimmassa hädässään lupaa-malla, että heidän syntinsä annetaan anteeksi. Samalla tavoin Jeesus menettelee meidänkin kohdallamme. Hän antaa meille uskon julistamalla meille synnit anteeksi. Kristus on läsnä evan-keliumin sanassa, tulee siinä luoksemme ja sydämeemme ja antaa uskon lahjaksi itsensä kanssa.
Siksi meidän tulee Armahtajan armonjärjestyksen mukaan kiin-nittää synnin hädässä – ja siinähän me aina itsessämme olem-me – katseemme Jeesukseen Kristukseen ja kuunnella, mitä hän meille puhuu. Ja hän puhuu hyviä sanoja jokaiselle syntisel-le, joka tunnustaa, että hän ei voi itsessään kelvata Jumalalle. Uskon synnyttäminen on Kristuksen tehtävä, ei meidän tehtä-vämme. Juuri sellaista, joka kokee ja ymmärtää, että hänellä itsellään ei ole omasta takaa todellista uskoa, Kristus auttaa ja armahtaa.
Usko on ihmeellisin asia maailmassa. Turmelemme uskon, jos lisäämme siihen jotain omaamme, koska emme silloin anna Kristuksen olla Kristuksena. Hän on uskomme perustaja ja täy-delliseksi tekijä. (Hepr. 12:2) Kristukseen uskominen edellyttää sitä, että me olemme kadotettuja syntisiä, ja hän saa olla täydel-linen Vapahtajamme.
Meillä ei ole muuta kuin syntimme ja hätämme. Mutta Kristus armahtaa meitä, hän armahtaa pelkästään siksi, että hän on hyvä ja armahtava. Katso sen tähden Kristukseen ja kuuntele, mitä hän puhuu. Kuuntele, kuinka hän ei puhu muuta kuin ar-mon, rakkauden, lohdutuksen ja anteeksiantamuksen sanoja. Hän puhuu sanoja, joita syntinen kaikkein eniten haluaa kuulla, sanoja, joihin ei voi olla uskomatta.