Jos tässä salissa tai missä tahansa Suomessa tehtäisiin kysely: mikä on mielestäsi suurin mahdollinen kärsimys, mikä ihmistä voi kohdata, suurin tuska tai suurin kipu, kuvittelen jo nyt osaavani sanoa kyselyn tuloksen ainakin yhden ihmisryhmän osalta. Suurin tuska on silloin, kun oma lapsi kärsii, etkä voi auttaa häntä. Luultavasti moni teistä on tällaisia hetkiä omassa elämässää kohdannut ja muistaa, kuinka olisi mieluummin vaihtanut paikkaa lapsensa kanssa kuin katsonut hänen kärsivän.
Päivän evankeliumin myötä meidät johdatetaan tämänkaltaiseen ihmisen peruskamppailuun, missä sairaudet koettelevat meitä ja niitä joita rakastamme. lukemani evankeliumi palauttaa mieleen hädän ja neuvottomuuden, mikä on myös potilaan vuoteen vieressä, kun koittaa löytää apua ja helpotusta sairastavalle ihmiselle.
Rooman armeijan upseerin, eli sadanpäällikön palvelija oli vakavasti sairastunut. (kysymyksessä voi myös olla hänen poikansa tekstissä käytetään sanaa pais, joka voidaan suomentaa sanalla poika tai palvelija) Joka tapauksessa hän oli halvaantutnut ja makasi vuoteessa kovissa tuskissa. Joku lääkäri tai sairaanhoitaja ehkä osaisi arvuutella mikä poikaa vaivasi. En tiedä mikä sairaus oli kysymyksessä. Sen tiedän, että sen aikaiset keinot hoitaa olivat hyvin rajalliset ei ollut todellista tietoa sairauksista eikä oikeasta hoidosta eikä ollut myöskään särky-lääkkeitä, jotka olisivat lievittäneet kipua. Parhaat lääkkeet olivat läsnäoloa ja myötäkärsimistä. Kun potilaalla oli joku, joka jakaa tuskan ja kuolemanpelon, eikä hänen tarvitse kärsiä yksin.
Mutta pelkkä myötäkärsijän osa ei meille riitä. Haluamme tehdä jotakin sellaista mikä poistaa sairauden. Päällikkö oli sairauden edessä kohdannut neuvottomuuden ja voimattomuuden. Hänellä oli paljon valtaa, mutta sotavoimista ei tässä tapauksessa ollut paljon apua.
Luukkaan evankeliumi tietää sanoa, että poika oli kuoleman partaalla. Hän etsii kenet tahansa käsiinsä, joka voi auttaa. Hän on kuullut Jeesuksesta ja lähtee pyytämään nyt hänen apuaan. On kuitenkin eras ongelma. Jeesus on juutalainen ja hän on miehittäjän armeijaan kuuluva pakana. Juutalaiset ja pakanat eivät ole tekemisissä keskenään. Hän on palvelusvuosiensa aikana huomannut tämän asian päivittäin. Juutalaiset ovat suljettu kansa. Mutta hän ei anna sen estää itseään.
Hän etsii Jeesuksen ja pyytää häntä parantamaan palvelijansa. Ja Jeesus suostuu kyselemättä. Jeesus oli nähnyt sairaissa ja heikoissa ihmisissä jo koko inhimillisen hädän kirjon ja haluaa auttaa, jopa juutalaiseen kansaan kuulumatonta.
Mitä tuon miehen usko piti sisällään? Hänelle varmasti tuttuja olivat kaikkien muiden kansojen pakanajumalat, mutta hän mieluummin kääntyy juutalaisen uskon piiriin, joka opettaa yhtä Jumalaa, näkymätöntä hallitsijaa ja luojaa. Toisin kuin ehkä monet muut sotilaat, hän ei halveksi juutalaisia ja heidän erikoisia tapojaan vaan hän on oppinut heitä kunnioittamaan.
Mutta sen lisäksi sadanpäällikkö kääntyy Jeesuksen puoleen, juutalaisen profeetan tai parantajan. Mitä hän Jeesuksesta tarkkaan ajatteli, sitä ei voi tietää, mutta hän uskoi Jeesukseen ja hänen mahdollisuuksiinsa. Epäilemättä Kapernaumissa tiedettiin ja tunnettiin tämä profeetta ja parantaja, josta jo koko Galilea ja Syyriakin kohisi.
Jeesuksen aikoessa lähteä sotilaan kotiin, tämä kuitenkin esteli ja sanoi: En ole sen arvoinen, että tulet kattoni alle. Sotapäällikkö tunsi juutalaisten elämäntapaa ja tiesi, että he eivät seurustele pakanoiden kanssa eivätkä missään nimessä astu pakanan taloon sisälle, ellei se ole aivan välttämätöntä. Juutalaiset puhtaussäännöt kielsivät sen. Juutalaisen silmissä pakanat ovat saastaisia ja saastaisuus tarttuu. Sadanpäällikkö ei halunnut Jeesuksen joutuvan kiusalliseen tilanteeseen, vaikka Jeesus olikin valmis tulemaan hänen luokseen. Niinpä hän luottavaisesti pyytää Jeesukseen parantamaan palvelijan katsomatta ja koskematta häneen.
Eräs toinen kuuluisa kaukoparannuskertomus Raamatun Vanhasta testamentista tule mieleeni. Siinäkin kerrotaan sotapäälliköstä ja hänen palvelijastaan. Profeetta Elisan parannettavaksi tuotiin syyrialainen Naaman spitaalia sairastava sotapäällikkö (2 kun 5), hänellä oli israelilainen palvelustyttö, joka oli tiennyt ehdottaa käyntiä tämän parantajaprofeetan luona. Elisa saisi hänet terveeksi. Naaman pääsi lopulta Elisan luo, mutta Elisa itse ei tullut häntä katsomaan, oli vain pyytänyt häntä peseytymään Jordanissa seitsemän kertaa. Naaman harmistui profeettaan. Hän odotti, että parantajaprofeetta olisi tullut edes katsomaan ja pitämään kättään sairaan kohdan yllä. Suostui kuitenkin maanittelun jälkeen toimimaan esitetyllä tavalla ja tuli terveeksi.
Kapernaumin sadanpäämies poikkesi hänestä siten, että hän ei etsinyt apua itselleen vaan palvelijalleen, josta me emme tiedä mitään.
Itselleni merkittävin löytö tämän evankeliumin äärellä oli tämä: Sairaus ei ole vihollinen vaan alamainen. Vihollisiin käskyt eivät auta, vain alamaisia voi käskyttää. Vihollisille voi esittää uhkauksia ja vaatimuksia, mutta ei käskyjä. Sadanpäällikön ajatusta seuraten, hän ei kehottanut Jeesusta lähtemään taisteluun sairautta vastaan niin kuin vihollista vastaan. Viholliset tekevät vastarintaa. Hänelle Jeesus oli niin suuri ruhtinas, että sairaudetkin olivat hänen palvelijoitaan, ja hänelle alamaisia. Jeesuksen oli mahdollista antaa antaa niille uusi käsky. En ole sen arvoinen, että tulet kattoni alla, sano vain sana, niin palvelijani paranee.
Sairaudet ovat valtoja ja voimia, jotka tottelevat niitä ylempää ruhtinasta. Ja sellainen kuningas on Jeesus.
Luulisin, että me vastaavassa tilanteessa olisimme enemmän Syyrialaisen Naamanin kaltaisia ja toivoisimme, että parantaja astuu taloomme potilaan luo ja konkreettisesti ottaa tilanteen haltuunsa. Haluamme luovuttaa edes hetkeksi sen tuskan, mikä meillä on ollut sairaan tähden.
Tätä taustaa vasten sadanpäällikön usko oli oikeasti todella suuri. Hän uskoi Jeesuksen suuruuteen, että häntä kumartavat tähdet ja kuu ja luomakunnan kaikki voimat. Niiden toiminta on hänen käskynsä takana eikä ole mahdollista, että ne jättäisivät hänen käsynsä täyttämättä.
Jeesus hämmästyi miehen uskoa. Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Jeesus ei puhunut hyväuskoisuudesta vaan siitä samasta uskosta, jota hän odotti maamiehiltään: Uskoa Jumalaan, luottamusta ja elämänsä antamista hänen käsiinsä. Lieneekö meidän uskossamme hämmästelemiseen aihetta
Vaikka lääketiede ja hoitomuodot ovat kehittyneet, ja lääkärit nykymaailmassa parantavat enemmän sairaita ja sairauksia kuin Jeesus, silti erilaiset kivut ja sairaudet yhä kutsuvat meitä kestävään rukoukseen. Jeesus on edelleenkin suuri ruhtinas, joka voi antaa uuden käskyn ja hän on antanutkin. Sairaita on parantunut ja rakkaamme ovat saaneet jatkoaikaa. Joskus lääkärin kautta, joskus tavalla, johon ei ole lääketieteellistä selitystä.
Mutta sairaudet eivät katoa maan päältä. Niiden on tehtävä oma tehtävänsä. Ihmisen elinaika on täällä rajallinen.
Meidän on silti löydettävä suuri parantaja ja hänen katoamaton sanansa, jotta parantuisimme sisäisesti. Sellaisen parantumisen Jeesus haluaa meille antaa. Hän haluaa parantaa syntisairaudesta. Olemmeko etsineet Jumalaa tässä tarkoituksessa, itsellemme ja läheisillemme. Rukoilemmeko heille pelastusta.
Sano vain sana. Vain Jumalan katoamaton sana voi meidät ja läheisemme pelastaa, kun se uskossa vastaanotetaan.
Me pelkäämme, pyytääkö Jumala meiltä samalla sellaista uskoa, johon emme yllä, johon emme voi itseämme pakottaa.
Siihen ei ole pelkoa: Päivän aiheena on Jeesus herättää uskon. Usko Jumalaan ja usko pelastajaan Jeesukseen ei ole sellaista jonka itse saamme aikaan, sen Jumala meissä herättää evankeliumin kuulemisen kautta.
Tunnetko sinä tämän syntisairauden. Valvottaako se sinua. Tuo sairautesi Jumalan luokse. Niin kuulet tuon sanan: Veljeni, sisareni, tapahtukoon sinulle niin kuin sinä uskot. Jeesuksen nimessä sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.
Siksi käy iloiten tänään aterialle, jossa Jeesus sinut kohtaa ja sinua vakuuttaa että olet Jumalan lapsi.