Rakkaat kristityt.
Oletko uskossa? Oletko elävä kristitty? Oletko kristitty? Uskotko?
Vaikeita ja hankalia kysymyksiä. Nykyisin varsin harvoin kuulee enää tuollaista kysymystä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö itselleen asettaisi tuota kysymystä joskus. Onko uskoni oikeaa, aitoa, rehellistä? Onko uskoni tarpeeksi vahvaa? Miten minun pitäisi uskoa? Näkyykö uskoni jostain? Mitä on olla kristitty tässä ajassa, tänään, tämän päivän Suomessa?
Nuo ovat hankalia kysymyksiä. Ne ovat hankalia siksi, että ne ohjaavat kuulostelemaan omia tuntemuksia? Mistä oikein voin tietää uskonko vai enkö usko. Tai onko uskoni jotenkin oikeanlaista? Onko uskossa kyse tahtomisesta? Onko uskossa kyse päätöksistä? Mitä usko on? Mitä teen, kun uskon?
Päivän evankeliumi vei meidät Kapernaumiin. Jeesuksen luokse tuli komppanian päällikkö, sadanpäämies, roomalaisen miehittäjäjoukon edustaja. Hän tuli Jeesuksen luokse pyytämään apua. Jos olisimme olleet paikalla ja kysyneet häneltä: oletko uskossa? Mitä hän olisi vastannut.
Oikeastaan tiedämme sen. Kun Jeesus vastasi sadanpäällikön avunpyyntöön: ”Minä tulen ja parannan hänet” vastasi mies: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee…”
Miehen kokemus oli: en ole sen arvoinen, en ole tarpeeksi hyvä… minähän olen roomalainen, en juutalainen… tai jotain sinnepäin.
Oman uskon arvioinnissa käy helposti samalla tavalla. Se voi alkaa epäilyttämään. On nimittäin niin, että usko ja epäily kulkevat aina käsikädessä. Siellä, missä on uskoa, siellä on epäilyäkin. Missä ei uskota, ei edes epäillä. Onni on kuitenkin siinä, ettei meitä ole kutsuttu uskomaan omaan uskoomme. Uskoni ei ole sen varassa, että pystyisin jotenkin vakuuttamaan itseni. Uskossa on kyse muusta.
Usko ei katso sisään: usko katso ulos. Oleellista on se, mihin uskon.
Sadanpäämiehellä oli vahva luottamus siihen, että pelkkä Jeesuksen sana riittää. Riittää, että Jeesus sanoo sanan – ja palvelija parantuu.
Mihin turvaudut, kun elämän vastoinkäymiset yllättävät? Mikä on elämäsi perusta? Mistä ammennat elämään voimia, minkä varassa toivosi lepää? Mistä ammennat elämällesi tarkoituksen? Miten selviät syyllisyyden kokemuksista? Miten kohtaat elämän rajallisuuden? Mihin lasket luottamuksesi? Kuka on auttajasi?
On paljon kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti uskoon. Nämä jälkimmäiset kysymykset ovat vain sikäli erilaisia, että ne eivät suuntaa katsetta sisälle, vaan ulos.
Mihin sinä uskot? Mihin minä uskon? Mihin luotan? Mihin panen toivoni?
Nämä kysymykset ovat erittäin merkittäviä. Ne ovat tärkeitä. Näitä kysyessäni katseeni ei käänny sisäänpäin – katse kääntyy kohti Kristusta, Vapahtajaani. Vaikka sydämessä vallitsisi aika ajoin epäily omaa uskoa kohtaan – voin silti olla varma siitä, että minulla on hyvä Vapahtaja.
Kun epävarmuus omasta uskosta kolkuttelee mieltä, on hyvä tulla yhteen toisten kanssa. Lausua yhdessä tuttu uskontunnustus. Tai mikä ehkä vielä parempaa – polvistua yhdessä ehtoollispöytään ja maista niin leipä kuin viini: Kristus on tässä. Saan olla hänen rakkaudestaan ja armostaan osallinen. Yhdessä toisten kanssa. Hänessä on meidän turvamme.
”Sano vain sana”, totesi sadanpäämies. Jeesuksen sanat ovat tarttumista varten. Vaikka sadanpäämiehen kokemus omasta arvollisuudesta oli mitä oli – Jeesuksen todistus hänestä oli toisenlainen. ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”
Usko löytyy usein sieltä, mistä sitä ei edes osata etsiä. Usko löytyy sieltä, missä vain tartutaan Jeesuksen lupauksiin ja käännetään katse häneen.