Elämäni varrelta nousee esiin kaksi tilannetta, joissa olen vilpittömimmin huokaillut Taivaan Isän puoleen. Ne ovat olleet tilanteita, joissa olisin antanut mitä tahansa, että Herra kuulisi huutoni ja auttaisi.
Ensimmäinen näistä tilanteista oli, kun ensimmäinen lapseni syntyi. Hän oli syntyessään täysin terve yhdeksän pisteen poika. Mutta kun olimme sairaalan kotiutustarkastuksessa, parikymppisten nuorten vanhempien ilmeet vakavoituivat. Vakavoitunut lääkäri kertoi, että pienen pojan pieni sydän ei lyönyt riittävän tiheästi. Seurasi vajaan viikon mittainen intensiivinen jakso vastasyntyneiden teho-osastolla, jossa pieni poika lukuisiin antureihin kytkettynä odotettiin, että sydän kehittyisi ja jaksaisi lyödä riittävän tiheästi. Pieni sydän kehittyi ja saamme nauttia terveestä pojastamme. Tuolloin olin valmis antamaan Jumalalle mitä tahansa, jotta hän kuulisi sisäisen huutoni ja parantaisi poikani.
Toinen tilanne oli vajaat neljä vuotta tämän jälkeen, juuri ennen kuin aloitin ensimmäisessä papinpaikassani täällä Mikaelinseurakunnassa, kun keskimmäinen poikamme syntyi. Kesken synnytyksen alkoi tulla ongelmia. Pojan syke laski. Ilmeisesti napanuora oli kiertynyt pienen pojan kaulan ympärille niin, että hän uhkasi jäädä kokonaan ilman happea. Lääkäri teki päätöksen: Nyt aletaan valmistella kiireellistä leikkausta, jotta pojan henki voidaan vielä pelastaa. Tässä hetkessä huusin Jumalalle tiukemmin kuin koskaan: ”Jeesus nyt auta NYT AUTA!”. ”Jeesus, tätä varten minä turvaan sinuun!”. Kun hätäsektiosalia alettiin jo valmistella, lääkäri totesi: ”Odottakaa”. Syke oli alkanut nousta. Synnytys päästiin toteuttamaan normaalisti ja vain hetken kuluttua sain pitää sylissäni pienikokoista mutta täysin tervettä yhdeksän pisteen poikaa.
Tämän päivän evankeliumitekstissä sadanpäämies – siis roomalainen sotapäällikkö – kokee tuon saman tunteen jonka minä olen saanut tähän mennessä kahdesti elämässäni tuntea. Hänellä ei ole muuta toivoa, hän huutaa: ”Jeesus, auta!” Raamatunkäännöksemme on tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun, kun se on kääntänyt, että sadanpäämies pyytää apua palvelijalleen. Kreikankielessä sanat palvelija ja poika ovat sama sana. Olen itse isänä taipuvainen ajattelemaan, että tässä kertomuksessa ei ole kyse palvelijasta vaan sadanpäämiehen omasta pojasta. Tuohon aikaan palvelijat olivat sananmukaisesti orjia. Sadanpäämiehen huoli sopii paremmin huoleen omasta lapsesta. Oli miten oli, tähän kertomusvaihtoehtoon on ainakin minun helppo samaistua.
Toinen mielenkiintoinen käännösratkaisu on tehty, kun Jeesuksen sanat on käännetty kirkkoraamattuumme: ” : ”Minä tulen ja parannan hänet.” On kummallista, että tässä kohtaa Jeesus onkin yhtäkkiä vuorisaarnan jälkeen valmis lähtemään parantamaan pakanoita, kun toisessa kohtaa Jeesus suhtautuu varauksellisesti foinikialaisen – siis pakananaisen parantamiseen. Sopivampaa olisikin, että tässä kohtaa Jeesus suhtautuisi vielä varauksellisesti vieraiden kansojen parissa tehtävään parannustyöhön. Olihan yleinen ymmärrys tuolloin, että messias on tulossa juutalaisia varten. Ruotsinkielinen kirkkoraamattu onkin kääntänyt tämän kohdan toisin. Siinä Jeesus ei totea: ”Minä tulen ja parannan hänet”. Vaan Jeesus kysyy: Skall då jag komma och bota honom? ”Minäkö muka tulisin ja parantaisin hänet?” Pidän tätä ruotsalaista versiota luontevampana käännösvaihtoehtona raamatun kokonaissanoman ja pelastushistorian valossa. Siihen sadanpäämies toteaa Sano vain sana, niin hän paranee.
Näin suurta uskoa Jeesus ei ollut aiemmin tavannut. Sadanpäämiehen hätä saa Jeesuksen heltymään. Hän auttaa.
Rukouksella parantaminen on ollut kautta aikojen kuuma teema kristillisessä kirkossa. Tässäkin kirkossa on järjestetty aika ajoin suuria kokoontumisia, missä milloin kukakin rukouksen mies tai nainen on tuonut parantamisen lahjan mukanaan. Mutta voiko rukouksella todella parantaa? Parantaako rukous?
Olen taipuvainen raamatun ilmoituksen ja oman kokemukseni perusteella ajattelemaan, että me ihmiset emme voi parantaa rukouksellamme. Emme voi saada oikeastaan mitään ihmettä aikaan rukouksella. Miten voin väittää niin.? Kerron teille kertomuksen omasta lapsuudestani.
Kun olin aivan pieni poika, noin viisivuotias, olin kuullut kerrottavan, että kun johonkin oikein kovasti uskoo, sen saa. Sanoohan Jeesus: ”Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” (Matt. 17:20)
Minulta oli lähtenyt hammas. Perheessämme oli tapana, että kun hampaan laittoi yöksi tyynyn alle, hammaskeiju toi tyynyn alle rahan. Tällä kertaa päätin, että on aika tehdä rahaa. Päätin uskoa, että tällä kertaa hammaskeiju tuo minulle tuhat markkaa. Lähdin viikonlopuksi mummolaan ja jätin hampaani tyynyn alle odottamaan. Tuona viikonloppuna hoin mielessäni rukousta: ”hammaskeiju tuo tonni, hammaskeiju tuo tonni”.
Kun oli aika palata mummolasta kotiin, näin naapurin pihalla leikkikaverini. Rehvastelin hänelle, että kohta hän näkee tuhannen markan setelin. Tyynyn alle kurkatessani pettymys oli suuri. Siellä oli yksi markka.
Teologisesti voisi saivarrella, että minun olisi pitänyt rukoilla Jumalaa eikä hammaskeijua. Minun olisi pitänyt pyytää jotain vähän hurskaampaa kuin rahaa. Mutta nuo ovat sivuseikkoja. Sen suurempaa uskoa minulla ei eläessäni ole ollut kuin tuo viisivuotiaan usko tuhannen markan seteliin. Silläkään uskolla ei vuoria siirretty. Se usko oli lähtöisin ihmisestä. Vuoria voi siirtää vain Jumalan voima.
Kun Jeesus kuuli rukoukseni ja poikani ovat tänäkin päivänä terveitä kuin pukki, kun Jeesus kuuli sadanpäämiestä ja paransi hänen poikansa, tuolloin meidän rukouksemme eivät saaneet parannusta aikaan. Parantumisen sai aikaan Jeesus. Rukous ei paranna ketään. Jeesus parantaa. Silti, meitä kehotetaan lakkaamatta pyytämään Jumalan mielen mukaisia asioita. Jeesus sanoo: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Samanaikaisesti Jeesus sanoo: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Rukous ei ole magiaa, jolla me vaikutamme Jumalan tahdon toteutumiseen. Ennemminkin rukous on yhteyttä kaikkivaltiaaseen, jossa me osallistumme hänen hyvän tahtonsa toteutumiseen tässä maailmassa. Kun me rukoilemme, me emme muuta Jumalan mielipidettä, vaan Jumala muuttaa meitä. Kun Jumalan hyvä tahto elämässämme tapahtuu, syy ei ole se, että me olemme hurskaasti sitä pyytäneet. Syy on se, että Jumala on hyvä meille.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Siinä tapahtui se, mitä Jeesus tahtoi. Parantuminen ei ollut sadanpäänmiehen rukouksen ansiota. Se oli Jeesuksen ansiota. Sadanpäämiehen rooli ei ollut saada parantumista aikaan, vaan hänen roolinsa oli luottaa siihen, että Jumalan hyvä tahto tapahtuu hänen elämässään.
Luterilaisen uskon keskeinen slogan on roomalaiskirjeen sanat: ” ”Uskosta vanhurskas saa elää.” Eli siis hän, joka kelpaa Jumalalle uskon tähden, saa elää. Saa elää ikuisesti. Mikä se usko on, joka saa aikaan elämän? Onko se minun uskoni?
Eiköhän tarina hammaskeijusta sen opeta, että minun uskollani ei tuota elämää saada aikaan. Ainakaan toivottavasti en ole sen uskoni varassa, joka ei saa aikaan edes tonnin seteliä. Jos ei tonnia, miten muka ikuisen elämän? Ennemminkin on niin, että ne jotka tahtovat osallistua Jeesuksen uskoon, saavat ikuisen elämän. Meidän uskomme ei kykene pelastamaan meitä. Jeesuksen usko pystyy. Siksi Jumala ei kysy meiltä, kuinka paljon me häneen uskomme. Ainoa, mitä meiltä kysytään on, tahdommeko panna toivomme Kristukseen. Yksin Kristus kelpaa Jumalan iankaikkiseen valtakuntaan. Yksin Kristuksessa on tie, totuus ja elämä. Ei meissä. Siksi meidän pelastuksemme on yksin siinä, että Jeesus on hyvä. Ja siksi myös kaikissa inhimillisissä tuskissa ja huolissa ainoa vastaus on se, että Jeesus rukoilee meidän puolestamme ja tahtoo auttaa meitä. Parhaimmillaan oma rukouksemme on sitä, että saamme hengessämme yhtyä tuohon Jeesuksen pelastavaan ja parantavaan rukoukseen. Tuonkin rukouksemme saa aikaan yksin Jumalan Pyhä Henki.