Ulkopuolinen ja usko
Tänään tapaamme kehuvan Jeesuksen. Jeesus antaa tunnustusta roomalaisen miehitysarmeijan komppanianpäällikölle: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”
Lause on vähintäänkin epäsovinnainen. Ylivoimaiset miehitysarmeijat eivät ole yleensä suosittuja. Israelilaiset pitivät huolta kansallisesta yhtenäisyydestään uskonnon säädöksin erityisen tarkasti. He tunnistivat rajan meikäläisten ja muukalaisten välillä. Ulkopuolinen miehittäjävalta herätti katkeruutta ja vihaa, jotka aiheuttivat kahakoita ja johtivat runsas 30 vuotta Jeesuksen aikojen jälkeen sotiin, Jerusalemin piiritykseen ja hävitykseen.
Vielä miehitysarmeijaa keskeisempi asia oli se, että komppanianpäällikkö oli pakana. Hänen kotinsa oli epäpuhdas, saastainen. Siellä makaava sairas palvelija oli epäilemättä aivan yhtä saastainen.
Tälle vahvan uskon sotilaalle Jeesus sanoi: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Matteuksen kertoman mukaan samalla hetkellä palvelija parani.
Mutta mitä Jeesus sanoikaan ennen tätä dramaattista ilmoitusta. ”Niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen.” Idästä ja lännestä tulevilla Jeesus tarkoittaa pakanoita. Jumalan edessä meikäläisyys ei olekaan tärkeää.
Matteuksen evankeliumin kirjoittajalla näyttäisi olevan sama viesti kuin Paavalilla joitakin vuosikymmeniä aikaisemmin, jolloin hän kirjoitti roomalaisille: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille.”
Jeesus-usko tai kristinusko, niin kuin me sanomme, ymmärrettiin tuolloin laajasti vielä juutalaiseksi lahkoksi. Juutalaiset pitivät kiinni rajoista ja perinnäissäädöksistä, ja niin pitivät myös juutalaiskristityt. Paavali oli kuitenkin jo kauan ennen Matteuksen aikaa alkanut viedä evankeliumia myös pakanoille, mutta edelleen Matteuksen aikaan aihe oli herkkä. Toiset olivat muukalaisempia kuin toiset.
Uskonnolla on taipumus takertua valtaan ja vallalla on taipumuksena käyttää uskontoa hyväkseen. Uskonnolla on taipumus takertua myös kansaan ja kansalla on taipumus käyttää uskontoa hyväkseen. Suomi ja sen luterilainen kirkko on tästä hyvä esimerkki. Aivan meidän päiviimme asti luterilaisuus on ollut suomalaisuutta siinä määrin, että ateistitkin ovat luterilaisia ateisteja tai ateisteja luterilaisuudesta. Luterilaisuus on Suomessa myös niin kansankirkollista, että sanassa on nationalistinen ja jopa etninen vivahde. Rehellisesti on myönnettävä, että muukalaisten on vaikea sijoittua meikäläisyyteen. Riittää, kun vain katsomme ympärillemme. Tässä meiltä edellytetään parannusta.
Omimmalta olemukseltaan kristinusko ei ole vain meikäläisten. Se on ulkopuolisten uskoa tai ainakin yhä uudestaan sen muistuttamista, että ulkopuoliset ovat hyväksyttyjä, ulkopuoliset ovat sisäpuolisia. Kristinusko ei ole vallan tai enemmistön edessä myötäkarvaan silittämistä, vaikka se siltä kuinka näyttäisi. Se on vastakarvaa ja ravistelua totunnaisille ajatustavoille.
Kristinusko syntyi juutalaisesta yhteisön uskosta ulkopuolisen uskoksi. Vanha testamentti kuvaa juutalaisten kokemusta Jumalan erityisen siunauksen kansana. Silti Vanhassa testamentissa mainitaan toistuvasti neljä ryhmää, joista on pidettävä erityisesti huolta: muukalaiset, lesket, orvot ja köyhät.
Vanhassa testamentissa tehdään selvä raja omaan kansaan kuuluvien ja muukalaisten välillä. Muukalaiset mainitaan 138 kertaa. Miksi? Muukalaisia tuskin mainittaisiin, ellei kysymys olisi ihmiselle vaikea. On paljon helpompi olla meikäläisten puolella. Luontainen vieraan pelkääminen ja torjuminen oli niin tuttua myös juutalaisille, että muukalaisen hyväksymisestä piti muistuttaa peräti 138 kertaa.
Vanhan testamentin vieraanvaraisuus on siirtynyt myös Uuteen testamenttiin. Heprealaiskirjeen kohta, Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä, viittaa Jumalan ja Abrahamin kohtaamiseen Mamren tammistossa (1 Moos. 18).
Vaikka raja oman kansan ja muukalaisten välillä oli Vanhassa testamentissa selvä, Jumalan ymmärrettiin rakastavan myös muukalaista. Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (5 Moos. 10: 17–19) Israelin patriarkat, Abraham, Iisak ja Jaakob, olivat itse muukalaisia ja kokivat muukalaisuuden jatkuvan heimossaan. Muukalaisuuden kokemus oli vaikuttanut myös muinaisen Israelin lakiin. Se turvasi muukalaisten oikeudellisen aseman yhteiskunnassa kohtalaisen hyvin. Samat lait olivat voimassa sekä israelilaisille että muukalaisille.
Kristinuskon historiaa voi kuvata vallan ja voiman, mutta myös vierauden ja ulkopuolisuuden historiana. Valitettavasti kristinuskon historia on myös toisenlaisten torjumisen ja vieraalta suojautumisen historiaa. Se kannattaa sanoa painavasti näin vainojen uhrien kansainvälisenä muistopäivänä.
Kristityt ovat itse olleet vainottuja ja monet ovat tänä päivänä. Usein kristityt ovat kokeneet ulkopuolisuutta ja vierautta yhteiskunnissaan, jopa kirkoissaan. Kristillisessä perinteessä on ajateltu, että Kristuksen toista tulemista odottava seurakunta on vieras ja muukalainen maailmassa.
Jo kristinuskon peruskertomus alkaa ulkopuolisuudesta, hylkäämisestä ja halveksunnasta, lapsen syntymisestä navettaan, koska muualle ei mahtunut. Ensimmäiset tervehtijät olivat yhteiskunnan alimpiin luettavat paimenet, ja kohta lapsen synnyttyä hänen vanhempiensa oli vietävä hänet turvaan, maanpakoon, muukalaiseksi vieraalle maalle.
Jumalan sitoutuminen ihmisyyteen Jeesuksen persoonassa antaa ihmiselle samastumiskohteen, inhimillisen ystävän. Jumalan pojan maanpäällinen elämä päättyy niin kuin alkaa: hylkäämiseen ja ulkopuolisuuteen dramaattisella tavalla. Hetkeä aikaisemmin riemuitseva kansanjoukko on vastaanottanut sankarinsa, ja samassa hänet hylätään.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja silloittaa Vanhan ja Uuden testamentin ajattelua puhumalla Jeesuksesta kaupungin ulkopuolella, leirin ulkopuolella kärsivänä, yhteydestä pois suljettuna ja häväistynä. Sinne, leirin ulkopuolelle, hän kutsuu myös Jeesuksen seuraajia.
Leirin ulkopuolelle meneminen merkitsee Jeesuksen, siis lähimmäisen luo menemistä, uskallusta katsoa oman piirin ulkopuolelle. Samaa Jeesus tarkoitti vertauksessaan isännästä, joka lähetti palvelijansa hakemaan vieraita pitoihinsa maanteiltä ja kylien kujilta (Luuk. 14:16–24) tai kun hän kehotti isäntänänsä ollutta fariseusta kutsumaan pitoihinsa köyhät ja raajarikot, rammat ja sokeat. (Luuk. 14:13)
Kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta apua hätään joutunutta kohtaan osoitti ainoastaan halveksittu muukalainen. Muut kulkivat ohi. Kun kanaanilainen nainen pyysi Jeesukselta apua pahan hengen riivaamalle tyttärelleen, Jeesus kiisti ensin avun sanomalla, että hänet oli lähetetty vain Israelin kansan kadonneita lampaita varten. Naisen sinnikkyys sai Jeesuksen muuttamaan mieltään.
Nasaretin Jeesus oli tullimiesten, huorien ja etnisten vähemmistöjen ystävä. Liian harvoin korostamme hänen muukalaisen maankiertäjän identiteettiään. Liian harvoin samastumme siihen niin, että ottaisimme samalla huomioon omat maankiertäjämme ja muukalaisemme. Meille tuntuvat kelpaavan vain omat, meikäläiset. Vaiva ei rasita vain suomalaisia eikä edes vain eurooppalaisia. Suuren kansainvälisen yhteisyyttä korostaneen aallon jälkeen elämme nyt keskellä suojautuvaa, omiin turvautuvaa ja muukalaiset pelättäviksi ja torjuttaviksi leimaavaa aaltoa.
Kristinusko kutsuu meitä kuitenkin sen ulkopuolelle. Jumala on siellä, missä on toisenlaisuutta, yksinäisyyttä ja unohdettuja. Jumala on siellä, missä itse olen unohdettu, yksinäinen ja toisenlainen. Hän tunnistaa ulkopuolisen uskon.