Juutalaiset olivat saaneet sen käsityksen, että heidän piti pysyä erillään kaikista muista kansoista, koska he olivat Jumalan kansa. Heillä oli maailmalle aivan erityinen tehtävä, ja siksi he eivät saaneet edes seurustella muiden kansojen edustajien kanssa.
Tässä vieraan kansan edustaja tulee Jeesuksen luokse. Tuleminen juutalaisen Jeesuksen luokse vaati häneltä hirveän paljon uskoa. Kuinka Jeesus reagoisi hänen hätääntyneeseen pyyntöönsä. Ehkäpä kaikki muut keinot oli jo käytetty, ja nyt ainoa toivo olisi Jeesus, vaikka hän tiesikin, ettei juutalaisia ollut lupa tällä tavoin lähestyä. Luukas, joka kertoo saman tapahtuman, laittaakin asialle juutalaisten vanhimpia, jotka vetoavat sadanpäällikön puolesta, sanomalla, että se mies ansaitsi Jeesuksen avun. Näin juutalaisten tunteita ei kertomuksessa rikottaisi.
Jeesus on todellakin juutalainen ja siksi hän tässä varhaisemmassa Matteuksen esittämässä kertomuksessa huudahtaa: ”Minäkö tulisin sinun luoksesi parantamaan hänet? Oletko nyt ihan tosissasi – pitäisikö minun juutalaisena tulla sinun luoksesi. Tiedäthän, ettei se ole soveliasta.” Tässä kertomuksessa on kuultavissa samanlainen asenne kuin Jeesuksen keskustelussa kanaanilaisen vaimon kanssa: ”Tiedäthän, ettei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää sitä koiranpenikoille.” Tuo vaimo vastasi viisaasti: ”Mutta syöväthän koiranpenikatkin niitä murusia, jotka putoavat hänen isäntänsä pöydältä.”, ja nainen sai mitä pyysi. Hänen tyttärensä parani.
Tämäkin mies vastaa viisaasti, ja saa mitä haluaa. ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Vastaus oli niin viisas, että Jeesus ihmettelee: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.” Mies saa mitä pyytää – hän pyytää vain yhtä sanaa, ja Jeesus sanoo hänelle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Jeesuksen ei tarvinnut rikkoa juutalaisten puhtaussääntöjä. Ei ollutkaan tarpeellista, että Jeesus lähtisi sadanpäällikön matkaan. Asian voisi hoitaa myös olematta itse paikalla.
Tuon Jeesuksen sanan varassa sadanpäällikkö saattoi lähteä kotimatkalle. Johannes tietää kertoa, että hän oli tullut pitkästä matkasta. Paluumatkalla hän seuraavana päivänä kohtasi palvelijansa, jotka tulivat häntä vastaan innoissaan kertomaan, että poika oli parantunut, ja kun asiaa tutkittiin, toipuminen oli alkanut tapahtua juuri sillä hetkellä, kun Jeesus oli lausunut hänelle lohdulliset sanansa.
Mikä tässä on uskoa, tai missä tässä on usko? Saarnan jälkeen meillä luterilaisilla on tapana lausua uskontunnustus. Siinä Jumalan hyvyyttä ihastellen lausumme keskeiset asiat kolmiyhteisestä Jumalasta. Sellaista älyllistä, opetettua uskoa sadanpäämiehellä ei ainakaan ollut. Useinhan me ajattelemme, että uskominen on sitä, että uskomme todeksi oikeat asiat. Moni sitten sanoo, että ei usko Jumalaan, kun ne asiat tuntuvat niin uskomattomilta. Moni saattaakin sanoa, että uskoo eri tavoin kuin kirkko opettaa. Silloin pitäisi heti kysyä: ”Mitä ajattelet kirkon opettavan, ja minkälaiseen Jumalaan sinä et usko?”
En minäkään usko tiukasti määriteltyyn, hallittavissa olevaan jumalaan. Sellaiset jumalat ovat meidän ihmisten luomia epäjumalia. Jumala on jotakin paljon enemmän. Hän on kuin ilma, jota hengitämme. ”Hänessä me olemme, elämme ja liikumme”, kuten apostoli Paavali sanoi Ateenassa katseltuaan erilaisia jumalien patsaita. Hän ympäröi meidät edestä ja takaa ja on laskenut kätensä päällemme. Uskokin on jotakin paljon enemmän kuin päässä olevia oppirakennelmia. Usko on jotakin, jonka tulee näkyä positiivisella tavalla elämässä. Usko on ennen kaikkea luottamusta. Ja sellaista uskoa tuolla sadanpäämiehellä on. Uskoa siihen, että Jeesuksen sanan varassa voi lähteä liikkeelle.
Mitä usko siis on? Heprealaiskirje antaa meille edelleenkin mainion vastauksen: Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy. (11:1) Juuri näinhän tuo mies teki. Hän ojentautui sen mukaan mikä ei näkynyt. Hän lähti liikkeelle näkemättä vielä lopputulosta. Hän lähti liikkeelle uskon varassa. (Näin teki aikoinaan myös syyrialainen sotapäällikkö Naaman, joka peseytyi profeetan käskystä Jordanissa seitsemän kertaa ja parantui spitaalistaan. Hän tosin aluksi halveksi profeetan käskyä, mutta hänen palvelijansa sai hänen päänsä kääntymään niin, että hän suoritti vaaditut peseytymiset Jordanissa.)
Kuinkahan sadanpäällikön kotimatka sujui. Hän palasi yksin. Tulikohan matkalla epäilyksiä – miksi jätinkään Jeesuksen sinne? Onkohan palvelija enää edes elossa. Tällaista on myös usko. Ei se ole meistä ja meidän tunteistamme kiinni. Usko on sitä, että ei kuitenkaan palata takaisin; että laitetaan jalkaa toisen eteen ja kuljetaan vaikeuksia uhmaten huomiseen. Monet sanovat, että usko olisi turvapaikka ja rauhansatama. Usko antaa kyllä sisäistä rauhaa, mutta on kuitenkin samalla levottomuutta, alati liikkeellä olemista, kulkemista siihen suuntaan, jonka tietää oikeaksi, vaikka sillä tiellä tulisikin ”lunta tupaan.” Joskus usko merkitsee lähtemistä, toisinaan jäämistä, sitkeyttä ja sinnikkyyttä aina.
Tämä sadanpäällikkö oli kaiketikin roomalainen. Mikähän hänen uskontonsa oli? Sitä ei tässä kerrota, ja siihen ei Jeesus edes kajoa. Hän vain toteaa, että ”niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.” Jeesuksessa raja-aidat kaatuvat. Ei ole enää juutalaista, ei kreikkalaista, ei miestä ei naista, vaan kaikissa meissä on Kristus.
Tämä on se uskon näky, jonka tulisi ohjata meitä. Kuljemme taakse katsomatta kohti sellaista maailmaa, jossa olemme kaikki veljiä ja sisaria ihan kaikesta riippumatta. Näemme toisissamme Jumalan kasvot. Sillä Jumalaan uskominen on sitä, että jokaisessa ihmisessä on Jumalan kuva, ja kun katsot toista ihmistä silmiin, Jumalan kuvat kohtaavat. Siksi Jeesus saattoi sanoa, että kaiken minkä olemme tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistämme, olemme tehneet hänelle.