Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.
Ajattelin tänään saarnata epistolatekstistä, Roomalaiskirjeen 1 luvun jakeista, jotka kuulimme lukupulpetista.
Siinä Paavali sanoo ensin, että ”minä en häpeä evankeliumia”. Miksi hän sanoi noin? Mitä syytä hänellä olisi hävetä? Julistihan hän hyvää uutista eli ilosanomaa. Sitä kreikankielinen sana euangelion tarkoittaa.
Ilosanoma Jeesuksesta oli kuitenkin antiikin Roomassa tavattoman hävettävä asia. Kristityt kertoivat nimittäin ihmisille Kristuksesta, joka oli teloitettu ristiinnaulitsemalla.
Ristiinnaulitseminen oli aihe, josta ei tosiaankaan ollut soveliasta puhua. Se aiheutti ihmisissä erittäin voimakkaita tunnereaktioita. He nimittäin tiesivät, mitä ristiinnaulitsemisessa tapahtui. Se oli äärimmäisen tuskallinen kidutuskeino, jossa teloitettava häpäistiin syvemmin kuin missään. Siksi roomalainen reettori Cicero olikin sanonut, että sana tai ajatus ristiinnaulitsemisesta ei saisi koskaan tulla sivistyneelle ihmiselle edes mieleen. Silti karkeassa kielenkäytössä käytettiin haukkumasanana sellaisia, kuten ”ristinraato” tai ”painu ristille” mutta se oli halpojen orjien ja roskaväen kieltä.
Niinpä alkukristityt eivät käyttäneet ristiä tunnusmerkkinään. Se tuli käyttöön vasta 300-luvulla. Silloin ristiinnaulitseminen oli ollut Rooman valtakunnassa kielletty jo niin kauan, että tarkempi tieto ja tunnelataus ristin kauheudesta oli kadonnut ihmisten tietoisuudesta. Vasta sitten rististä tuli pelastuksen merkki kristityille. Aiemmin kielteiset mielikuvat tekivät sen käytön uskonnollisena symbolina mahdottomaksi. Se olisi ollut vastaavaa, kuin jos nykyisin jonkin uskonnon tunnuksena olisi sähkötuoli.
Siksi Paavalin piti sanoa, että hän ei hävennyt evankeliumia. Ei, vaikka siihen liittyi paljon hävettävää. Paavali tiesi, että evankeliumi ristiinnaulitusta Jeesuksesta on ”Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat”.
Tämä tarkoittaa sitä, että Jumalan voima oli toiminut Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa ja ylösnousemisessa. Inhimillisesti ristiinnaulitseminen oli äärimmäisen kauhea asia, mutta meidän pelastuksemme kannalta se oli välttämätön. Jeesuksen piti kärsiä äärimmäinen kauheus, koska meidän ihmisten ja Jumalan välit olivat syntiemme vuoksi äärimmäisen pahasti rikki. Sen korjaamiseen tarvittiin, että Jumalan Poika otti syntimme päälleen, kärsi ja kuoli niiden vuoksi. Hänen ylösnousemisessaan Jumalan voima teki syyllisyytemme tyhjäksi ja antoi Jeesukselle ja hänessä myös meille uuden elämän.
Paavali sanoo, että tuo sama Jumalan voima vaikuttaa evankeliumissa. ”Se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat”. Kun Jeesuksesta ja hänen tekemästään pelastustyöstä kerrotaan, se vaikuttaa. Se on voimakas sanoma. Toisissa se herättää häpeää ja inhoa, mutta joissain se herättää uskoa. Sen kuuleva ihminen voi nimittäin havaita, että ”sittenhän minunkin suuret ja pienet rikkomukseni Jumalaa vastaan on otettu pois; kaikki se häpeällinen, mitä olen tehnyt, on nollattu tällä vielä suuremmalla häpeällä”.
Juuri tätä on usko. Ja se ei olekaan mikään vähäinen asia. Paavali sanoo, että ”se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat”. Kaikille, jotka sen uskovat. Ei vain jollekin evankelistalle tai nunnalle tai pyhimykselle tai seurakunta-aktiiville. Vaan kaikille, jotka sen uskovat.
Paavali jatkaa aika ihmeellisellä lauseella: Evankeliumissa ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon”. Mitä vanhurskaus oikein tarkoittaa? – Se on Mikael Agricolan keksimä uudissana, jolla hän käänsi kreikankielisen sanan dikaiosynee. Se tarkoittaa oikeudenmukaisuutta, rehtiyttä, sitä että antaa kullekin sen, mitä hänelle oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluu. Ehkä Agricola ajatteli, että jos joku on vanha ja hurskas, niin hän on vakaa, oikeudenmukainen ja reilu eli sellainen mitä dikaiosynee tarkoittaa.
”Jumalan vanhurskaus” tarkoittaa siis sitä, että on Jumalan mittapuun mukaan rehti, kunnollinen, oikeudenmukainen. Jokainen tajuaa, että Jumalalle ei riitä ulkonainen yritys elää kiltisti. Hän katsoo sydämeen. Hän vaatii ihmisen sisimmän vanhurskautta: että rakastaa aidosti lähimmäistään ja Jumalaa.
Nyt Paavali sanoo, että ”evankeliumissa Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon”.
Se ilmestyy meille. Jumalan vaatima vanhurskaus eli Jumalan mittapuun mukainen rehtiys, kunnollisuus, se ”ilmestyy”. Me emme saa sitä itse aikaan, mutta se tulee meille, se tulla tupsahtaa meille itsemme ulkopuolelta.
Miten? Paavali sanoo, että se ilmestyy ”uskosta”. Usko saa aikaan, että meihin tulee Jumalalta hänen oma vanhurskautensa. Sellainen, mitä me emme itse omilla voimillamme koskaan saa aikaan. Sen luo meihin evankeliumi, Jumalan voima, joka toimii, kun uskomme Jeesuksesta kertovan evankeliumin todeksi.
Tähän sopii siteerata kirkkomme keskeistä tunnustusta, Augsburgin tunnustusta. Siinä sanotaan näin:
… ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan … heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi. (CA IV)
”Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi”. Se tarkoittaa, että uskova ei itsessään ole vielä kokonaan muuttunut vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi. Jumala on kuitenkin luvannut laskea Kristuksen ja hänestä kertovaan evankeliumiin kohdistuvan uskon vanhurskaudeksi. Jumala pitää tätä uskoa vanhurskautena. Toisin sanoen: uskolla omistetaan itselle se vanhurskaus, joka Jeesuksessa on. Se, että Jeesus itse oli vanhurskas ja eli Jumalalle kelpaavan elämän. Kuolemallaan ja ylösnousemisellaan hän otti pois sen synnin, joka meillä on. Tämä kaikki tulee ihmisen omaksi, kun uskoo evankeliumin olevan totta.
Siksi Paavali sanoo, että evankeliumissa ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta”.
Mutta miksi hän sanoo, että se vanhurskaus ilmestyy ”uskosta uskoon”? Ilmeisesti hän tarkoittaa sitä, että kun ihminen aluksi uskoo edes heikosti evankeliumin koskevan häntä, niin hän saa omakseen Jeesuksen vanhurskauden. Se taas saa aikaan lisää uskoa. Ihmisen omatunto rauhoittuu, kun hän tajuaa, ettei enää tarvitsekaan itse pinnistellä kelvatakseen Jumalalle, vaan saa levätä Jeesuksen ja hänen vanhurskautensa turvissa. Sellainen on niin ihana oivallus, että se herättää lisää uskoa. Vähäisen uskon tuoma vanhurskaus synnyttää lisää uskoa. Siksi Paavali sanoo, että evankeliumissa Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.
Lopuksi Paavali vielä perustelee Vanhalla testamentilla, että hänen opetuksensa on pätevää. Profeetta Habakuk on kirjoittanut: ”Katso, sen kansan sielu on kopea eikä ole suora; mutta vanhurskas on elävä uskostansa,” (Hab 2:4). Tätä kohtaa Paavali siteeraa: ”Onhan kirjoitettu ’vanhurskas on elävä uskostansa’”. Tai niin kuin uudessa käännöksessä asia on ilmaistu: ”Uskosta vanhurskas saa elää”.
Se tahtoo sanoa, että Jeesuksesta ja hänen pelastusteostaan kertovan ilosanoman uskominen on se tapa, jolla tulemme Jumalan edessä vanhurskaiksi ja pysymme sellaisina, hänen edessään eläen. Jos elämme omien kykyjemme varassa, sielumme on Jumalan edessä kopea eikä suora. Mutta kun uskomme evankeliumin, emme enää elä omassa varassamme. Elämme uskosta ja olemme Jumalalle kelpaavia eli vanhurskaita uskon kautta.
Tunnustakaamme siksi yhteinen kristillinen uskomme.