Meitä ympäröivä todellisuus on kahtalainen. Osittain näemme sen ja voimme todeta sen muillakin aisteillamme. Toisetkin sen näkevät ja voimme keskustella näkemästämme. Toisaalta todellisuus on myös meidän tavoittamattomissamme. Me emme näe, emmekä voi muutoinkaan aistein todeta kaikkea, mikä on.
Se kokonaiskuva, joka meillä on elämästä ja sen tarkoituksesta ja arvosta, itsestämme kaiken sen osana, koostuu siitä, mitä olemme nähneet ja havainneet. Mutta kuva koostuu myös asioista, jotka ovat meille totta, vaikka emme ole voineet niitä koskaan nähdä tai emmekä näyttää muille. Ja kuitenkin tuokin osa todellisuudesta voi olla meille vahvasti ja syvästi yhteinen.
Kulkiessaan oppilaittensa kanssa Jeesus varusti heitä pitkin matkaa vaeltamaan sen varassa, mitä he eivät enää näe tai vielä näe. Hän muistutti, että se todellisuus on kuitenkin jo koko ajan heidän keskellään. ”Jumalan valtakunta on jo läsnä. Se on teidän keskellänne. Se on teissä”,sanoi Jeesus Siksi hän kutsui useammankin kerran autuaiksi niitä, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat. He ovat onnellisia, koska he elävät näkyvän todellisuuden ohella vahvasti myös siinä, mikä ei näy. Se antaa heille suunnan, se antaa heille arvon, se antaa heille toivon ja elämän mielen, vaikka kaikki se, mikä näkyy, näyttäisi kuinka mielettömältä, pelottavalta ja turhalta.
Heprealaiskirjeen kirjoittaja kirjoittaa juutalaiskristityille, joiden toivo ja kestävyys on vaikeuksien keskellä pahasti koetuksella. Hän palauttaa heidän mieleensä pilvin pimein, siis todella kokonaisen pilven, vanhan testamentin miehiä ja naisia, Nooan, Abrahamin ja Saaran, Iisakin, Moosaksen ja hänen johtamansa kansan. He kaikki olivat lähteneet liikkeelle, toimineet määrätietoisesti pelkästään sen todellisuuden varassa, mitä he eivät olleet voineet nähdä. Se oli heille kuitenkin totta . Se innoitti heitä vastoinkäymisistä ja ihmisten pilkkapuheista ja syytöksistä piittaamatta aina päämäärään saakka.
Johtopäätöksenä kirjoittaja tiivistää ajatuksen siitä, mitä usko on: Se on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Kaikille näille uskon varassa kulkeneille vanhan testamentin ihmisille yhteistä oli Jumalan lupaus. Sen varassa he olivat lähteneet liikkeelle ja kulkeneet. Heitä yhdisti lupaukseen liittyvä odotus. He kaipasivat sitä, mitä kohti he kulkivat. Se siinsi heidän mielessään vaikka he eivät voineet vielä nähdä lupauksen toteutuvan.
Koska matka oli raskas ja vaikea, odotukseen liittyi kaipaus ja ikävä. He ikävöivät sitä, mitä he eivät voineet vielä nähdä. Se oli heille tärkeä ja merkittävä. Siksi he olivat myös kärsivällisiä ja kestäviä. Kaikki se mielessä, mitä perillä odotti, matkan vaivatkin saattoi kestää. Vaikeuksien kohtaaminen vain lisäsi näkemisen odotusta, perillepääsyn ikävää ja kaipausta.
Aikamme ihminen ei jaksa odottaa. Hän on kärsimätön ja lannistuu pian. Hän haluaa kaiken heti, välittömästi ja ilman viivytyksiä. Johtuukohan se siitä, että hänen todellisuuttaan hallitsee niin puhtaasti se, mikä voidaan nähdä. Aikamme ihminen kaipaa ja ikävöi sitä, mitä hän näkee joka päivä ympärillään ja median loputtomassa kuvien virrassa. Se antaa hänelle suunnan ja tarkoituksen ja päämäärän. Nähty on totta vasta sitten, kun se omassa hallussa ja itselle saatua.
Vaikka usko on sen todellisuutta, mikä ei näy, usko ei käännä selkäänsä sille, mikä näkyy. Jumalan todellisuuteen kuuluu sekä näkymätön että näkyvä. Kokonaiskuva antaa merkityksen ja arvon sillekin, mikä näkyy. Asiat eivät saa silloin arvoaan siitä, mitä kaikki toisetkin haluavat, ei siitä, että mikä on muodissa ja in, eikä siitä, että mitä mikäkin maksaa.
Jos olet rakastettu ja arvokas ilman kaikkea tuotakin, tärkeää on kaikki se, mikä kertoo tästä rakkaudesta ja huolenpidosta. Tärkeäksi tulevat elämän pienet ja yksinkertaiset asiat. Niillä ei ole enää vain välinearvoa jonkin saavuttamiseksi. Ne tärkeitä rakkauden viesteinä. Tärkeäksi tulee elämä, sellaisena kuin se annetaan elettäväksi. Tärkeiksi tulevat ihmiset, jotka tiellemme johdetaan. Ei se, mitä heillä on ja mitä heidän kauttaan saa., vaan se, mitä he ovat ja mitä he kaipaavat.
Uskon todellisuutta kuvaa aina nämä kaksi: ”ei vielä” ja ”nyt jo”. Se, joka elää siinä todellisuudessa, mikä ei näy, odottaa ja kaipaa kerran näkevänsä. Hän ikävöi sitä ja kulkee sitä kohti. Mutta toisaalta se on hänelle jo läsnä. Hän iloitsee ja kiittää siitä jo. Kaikki on valmista. Ikuisuus on jo alkanut ja se on läsnä.
Toisistaan aikoinaan erkaantuneen kahden suomalaisen herätysliikkeen, herännäisyyden ja evankelisuuden uskonkäsityksen toisistaan poikkeavaa painotusta kuvataan usein sanoilla odottava ja omistava usko. Siinä, missä toinen kaipaa ja ikävöi, siinä toinen jo omistaa ja iloitsee siitä. Oikeastaan kyse onkin kristilliseen uskoon kahdesta kääntöpuolesta.
Jopa puhuu omistavasta uskosta painottaa sitä, että kaikki on valmista, kun Kristus on tehnyt työnsä loppuun saakka. Joka puhuu kaipauksesta ja ikävästä, muistuttaa, että uskon lahjoja ei oteta, ne annetaan. Hän muistuttaa lahjat osakseen saanutkin joutuu taittamaan monien vaikeuksien läpi sinne, missä usko muuttuu viimein näkemiseksi.