3. sunnuntai pääsiäisestä, äitienpäivä, Joh. 17:6-10, Hannu Tiainen

Suomi ikävöi kotiin. Jokaisena jouluna. Jokaisena Juhannuksena. Jokaisena äitienpäivänä.
Suomi ikävöi sinne, mistä elämänsä alun lahjat sai.
Suomi ikävöi äitiä – ja siinä sivussa isäkin saa osansa. Suomi ikävöi paikkaa, jossa saa olla turvassa ja hellässä hoivassa.
Suomi ikävöi pientä turvallista kyläkoulua, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toistensa toiset.
Suomi ikävöi työpaikkaa, jossa isä ja äiti ja heidän vanhempansa olivat ja tekivät.
Suomi ikävöi vanhainkotia, jossa silitetään hauraintakin poskea ennen sitä lopullista.
Suomi ikävöi. Kukapa ei ikävöisi? Koko maailman olemus on ikävän ympärillä.
Jumalakin ikävöi.
”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.”
Kaiken ikävä on tulla yhteen ja olla yhdessä. Ikävä on niin suuri, että se elättää suurisuiset diktaattoritkin. Ne, joiden lupaukset ykseydestä ovat kaiken kattavia ja kaiken sulkevia.
Pyhä Isä, suojele heitä, lapsiani ja lastenlapsiani ja kaikkia läheisiä. Pyhä Isä siunaa ja varjele kaikkia vaaroissa olevia.
Ikävissään ihminen rukoilee ja pyytää. Äitien rukoukset me tiedämme – ja tunnemme sydämissämme.
Sydämen rukous ei sammu vaikka Suvivirsi sammuisi. Ihmisen ikävä on niin suuri, että sitä ei lääkitse mikään muu, kuin pyyntö ja rukous.
Suojele, varjele, siunaa, johdata Jumala, sillä he, joita muistan ja ikävöin, ovat niin kaukana, että syövät aamupuuronsa toisissa pöydissä. Saavatko edes puuronsa?
Jumala on elävä, sillä rukouksemme on elävä. Kaipaus yhteyteen on kaiken elävän ominaisuus. Eikä edes kylmennyt poski sulje kaipausta yhteyteen.
Taivas on olemassa, sillä missä muualla rakkaus, joka on väkevämpi kuin kuolema, saisi jatkonsa? Kuulumme maailmaan kuulumatta vain maailmaan.
”En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu”.
Ikävä pitää elossa. Ikävöivä ei suostu lopullisiin hyvästeihin. Ikävä tulee luokse iltarukouksissa. Ikävä tulee luokse uskossa ylösnousemukseen.
Ikävä panee taistelemaan hyvän puolesta pahaa vastaan. Ikävä kutsuu kulkemaan rinnalla. Ikävällä on vain tämä hetki, jossa eletään; aamupuuro, päiväkahvi, iltauutiset, jälleen näkeminen taivaassa, kukin ajallaan.
Totuus maailman elämästä on aina yksinkertainen ja lyhyt. ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.”
Ne, jotka laativat totuudekseen paksun kirjan ja monisäikeisen opin, eivät ole uskaltaneet luottaa sanan mittaiseen totuuteen. Sanan mittainen totuus on katse toisen silmiin, käden ojentaminen toisen käteen, sanan mittainen rukous: siunaa, varjele, johdata.
Totuuteen pyhitetty luottaa lujasti, vaikka ikävöi ja pelkää. Totuuteen pyhitetty ei määrää eikä opeta, vaikka sielu tuntee tuskaa ja pelkoa lasten ja lastenlasten ja kaikkien läheisten vaaran vuosista ja askeleista.
Koko maailma ikävöi. Suomi ikävöi. Ihminen ikävöi. Luomakunta ikävöi.
Ikävä yhteyteen on suuri. Niin on oikein, sillä se on huolehtivan elämän merkki. Ikävöivä on aina yksin, mutta silti yhdessä ikävänsä kohteeseen, matkalla, mutta jo perillä.
Älköön kukaan eikä mikään diktaattori luvatko muuta.