3. sunnuntai pääsiäisestä, Jh. 16: 16-23, Esko Väyrynen

Virret: 430: 1-6, 382: 4, 429: 1-4, 380: 2-3, 478: 1-, 431: 4-5.
Teksti: Jh. 16: 16-23.
Tutussa virressä, 325, veisaamme: Maailman rakkaus mielestä heitä, riemulla rientääkses kotia päin. Näin taivaasehen, tiemme vaarallinen, kulkevi korvesta kiusausten.
Miten tuon virren ajatus joka on tämän sunnuntain tekstin ja virsien ajatus, sopii meidän arkiseen, jokapäiväiseen elämään? Eikö juuri tuo ajatus ole sellainen, joka sopii vain hartaustilaisuuteen, mutta jolla ei ole mitään tekemistä jokapäiväisen elämän kanssa. Kun tänään vietämme äitienpäiväjuhlaa, kun maassamme palkitaan muutamia kymmeniä äitejä erityisellä kunniamerkillä, niin eikö silloinkin muistamisen ja palkitsemisen perustana ole maailman rakkaus eräässä mielessä. Julkinen tunnustus yleensä annetaan äideille sen perusteella, miten hyvin he ovat onnistuneet kasvattamaan lapsensa tämän maailman vaatimusten mukaan eli miten hyvin lapset ovat päässeet elämässä niin sanotusti eteenpäin. Tänä vuonna ensi kerran saa kunniamerkin myös isä, joka on yksin hoitanut sairaita lapsiaan. Siinä on jotakin uutta totuttuun.
Yleensä olemme tottuneet siihen, että äiti on palkitsemisen arvoinen, jos lapset ovat onnistuneita ja menestyviä. Siinä on lähellä silloin tämän maailman hyvyyden tavoittelu eli maailman rakkaus. Yleensä emme esittele huomion kohteeksi äitejä sen perusteella, miten paljon hän on opettanut lapsille Herran pelkoa tai halua taivaaseen.
Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että taivasikävä ei kuulu terveeseen elämään. Vasta sitten, kun elämänusko on mennyt, sopii ruveta miettimään kuoleman jälkeistä elämää. Jopa sairaalassa olevassa potilaassa katsomme olevan paranemisen toiveita niin kauan kuin hänellä on koti-ikävä.
On totta, että sairaudesta toipuminen on selvässä vuorovaikutuksessa mielialaan ja henkiseen vireyteen. Mutta yhtä totta on sekin, että oikea taivasikävä ja ajallisten tehtävien suorittaminen eivät ole ristiriitaisia asioita. Jos näin olisi, silloin kirkoissa olisi ruvettava saarnaamaan koulutusta synniksi. Mekin tuolla Kainuun Opistossa olemme yrittäneet tehdä parhaamme, jotta olisimme oppineet uusia asioita mahdollisimman paljon. Sen sijaan en uskalla mennä sanomaan, että taivasikävän herättämisessä olisimme tehneet voitavamme.
Kun tänään syystäkin pidetään äideille kiitospuheita, niin varmaan moni äiti jäänee mielessään miettimään, onko hän tuon kaiken tehnyt. Jokainen vanhempi ja kasvattaja näkee työssään heikkouksia ja puutteita. Emme me osaa kasvattaa lapsia ja nuoria omaksumaan kaikkea sitä hyvää, mistä heille olisi suoranaista apua elämän varrella. Vielä vähemmän osaamme herättää heissä taivasikävää. Jos me jossakin olemme onnistuneet, niin ehkä useimmiten kielteisyydessä. Käskyjen ja kieltojen paljoudella kätkemme nuorilta elämänmyönteisyyden ja elämänilon.
Kävin eilen sairaalassa. Eräässä huoneessa oli yksi 87-vuotias vanhus ja toinen vain 83-vuotias, tosin miltei kuuro. Heilläkin molemmilla oli halu päästä kotiin, pois sairaalasta. Mutta keskustelun kuluessa lausuttiin ajatus, joka jäi mielessä kaikumaan: Jos ei tartteisi lähteä iankaikkisuuteen suruttomalla tunnolla.
Me emme osaa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Vielä vähemmän me osaamme kasvattaa lapsiamme tai nuoriamme elämään Jumalan tahdon mukaan. Mutta meillä on Jumalan sanan mukaan lupa anoa Herralta sitä armoa, että emme joutuisi suruttomassa tilassa iankaikkisuuteen eli että emme voisi enää tehdä syntiä hyvällä omalla tunnolla.
Kun Jeesus puhui opetuslapsilleen poismenostaan, niin eivät hekään ymmärtäneet, että Jeesus puhui iankaikkisesta elämästä. He ajattelivat vain tätä ajallista elämää. Olen joskus miettinyt sitä, kuinka me vanhempina ja kasvattajina ajattelemme opetuslasten tavoinvain tätä ajallista elämää, tavaran ja ulkonaisen menestyksen kannalta. En ole vielä tavannut sellaista tuhlaajapoikaa, joka olisi surrut tai harmitellut sitä, miten paljon hän on tuhlannut rahaa tai omaisuutta. Sensijaan tällaiset henkilöt hyvin usein surevat sitä, että heistä tuli sellaisia tuhlareita, vaikka äiti aina rukoili hänen puolestaan.
Mielestäni on suuri vahinko suurperheen hajoaminen. Silloin isovanhemmat nukuttivat lasta veisaamalla. Sitä aikaa emme tietenkään saa takaisin. Sensijaan me vanhempina voimme yrittää ikäänkuin alusta aloittamista, yrittää veisata arkisia askareita toimittaessamme. Me voimme yrittää iltarukouksen opettamista lapsillemme. Lapsillemme rukous on tärkeä ja tulee tärkeäksi vain siinä tapauksessa, että me itse emme selviydy ilman rukousta. Silloin piirtyy lastemme sydämiin kodista lähtemätön muisto. He voivat tuhlata suuriakin perintöomaisuuksia, mutta pyhyyden tuntua, jonka he ovat saaneet vanhempiensa rukouksen aitoudesta, he eivät kadota synkinpinäkään elämänsä hetkinä.
Kuolemankin tuottama suru ja kaipaus on toivon ja odotuksen täyttämä silloin, kun meillä on se tuntu, että kaipaamallamme rukous oli aitoa. Läheisen kuoleman jälkeen me mietimme iankaikkista elämää ja iankaikkisuutta. Raamattu ei siitä paljon kerro. Tämän päivän tekstissä Jeesus sanoo vain lyhyesti: ”Vähän aikaa, niin te ette enää minua näe, ja taas vähän aikaa, niin te näette minut”. Ja ”Te tulette murheellisiksi, mutta teidän murheenne on muuttuva iloksi.” Psalmilaulaja taas toteaa, että tuhat vuotta Herran silmissä on kuin eilinen päivä (90:4). Ei ole tärkeää, millaista on kuoleman jälkeen ennen ylösnousemusta, jolloin meidän sydämemme on iloitseva Jeesuksen näkemisestä ja jolloin meidän ei tarvitse enää kysellä mitään. Tärkeintä meidän on pyydellä sitä armoa, että Herra ei antaisi meidän muuttaa suruttomuuden tilassa iankaikkisuuteen.
Vaikka opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen puhetta poismenosta ja tästä syystä olivat epätoivossa pääsiäisenä, niin he eivät jääneet toivottomina suremaan. He lähtivät hankkimaan jokapäiväistä leipää, kalastamaan. Mutta noille ymmärtämättömille, Mestarinsa kieltäneille ja epäonnistuneille uurastajille ilmestyi itse elämän Herra. Meillä tämän ajan kasvattajilla, vanhempina ja opettajina, on kyllä tieto siitä, mitä Jeesus tarkoitti puhuessaan poismmenonsa tuottamasta murheesta. Siitä huolimatta me joudumme kipein sydämin tunnustamaan, että taivasikävä saa niin vähän sijaa meidän sydämissämme. Elämän ahdistus ja kuoleman pelko on sitä suurempi, mitä pienempi meillä on taivasodotus.
Vaikka tänään on äitienpäivä, niin haluaisin sanoa myös isille, siis kaikille kasvattajille: Kun me omasta mielestämme luulemme tehneemme turhaa työtä ja kun epätoivo murtaa elämän- ja yrittämisenhalun, niin Herra itse on voimallinen kääntämään murheemme iloksi. Älkäämme sentähden lopettako murehtimista nuortemme ja lastemme taivasikävästä. 1550 vuotta sitten kuolleen kirkkoisä Augustinuksen äidille sanottiin, kun hän itki jumalattoman poikansa kohtaloa: Niin monien kyynelten poika ei voi joutua kadotukseen. Jos meille tulee suurimmaksi suruksi lastemme iäisyyskohtalo, niin ylösnoussut Kristus on kuuleva meidän hätämme ja uudistava sekä meidät että lapsemme, niin että murheemme on muuttuva iloksi.
Tämän päivän epistolassa sanotaan: Jeesus meni ulkopuolelle leirin, uskottomien ja pilkkaajien keskelle. Jeesus liikkuu juuri uskottomien ja pilkkaajien keskellä tänäkin päivänä etsimässä epäonnistuneita. Jos tunnemme itsemme epäonnistuneiksi, niin silloin saamme lopettaa oman yrittämisen ja pysähtyä kuuntelemaan, mitä Jeesus meille sanoo. Silloin meidän sydämemme on iloitseva siitä, että hän etsii epäonnistuneita ja harhaan joutuneita.