3. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 14: 1 – 7, Kari Tiirola

Minun Isäni kodissa on monta huonetta,
sanoi Jeesus. Sen sijaan minun isäni kodissa ei kovin monta
huonetta ollut. Siikanivan mummula
Pyhäjoella oli saanut nimensä pienestä koskesta, nivasta, joka virtasi
lähistöllä. Tila oli joskus ollut suurempikin, mutta sukupolvia sitten se oli jaettu kolmeen osaan, jotka juuri
antoivat elannon kolmelle perheelle. Mummulan porstuasta astuttiin suo
raan pirttiin, jossa oli hällä,
kommuuti,
pöytä ja penkit, puinen sohva sekä kiikkutuoli, jossa papan kanssa pienenä piirrettiin
autonpentuja.
Pirtistä pääsi mummun ja papan kamariin, jossa ei ollut muuta kuin sänky sekä piironki,
jossa mummu säilytti aar
teitaan: koruja ja Kanatan sisaruksilta tulleita kirjeitä. Pirtis
tä pääsi myös
välikamariin, jossa
ei ollut tilaa kuin yhdelle sängylle. Ja lopuksi vielä
perikamari, olohuone, joka ei sekään
suuri ollut. Siinä kaikki.
Kun olin lapsi, isäni teki päiväty
önsä myymälänhoitajana, joten asuntomme oli aina
kaupan yhteydessä. Useimmiten asunnot olivat pieniä. Omasta huoneesta ei ollut puhettakaan ennen kuin
perheemme rakensi oman talon 70
–
luvun lopulla. Tuntui ihmeelliseltä, että sai kokonaisen huoneen omaan
käyttöönsä.
Viime syksynä kävin katsomassa vain kesäkäytössä olevaa Siikanivan mummulaa. Mummu ja pappa ovat
siirtyneet Taivaan isän kotiin vuosia sitten. Piha oli ruohottunut, talokin kaipasi selvästi kunnossapitoa. Silti
moni asia oli säilynyt paiko
illaan lapsuudesta saakka. Leikkimökissäkin kaikki samassa järjestyksessä kuin 40
vuotta sitten.
Toisinaan olen matkoillani poikennut katsomaan myös entisiä asuinpaikkoja. Missään niistä
ei enää kauppa toimi, osa myymälöistä on jopa purettu pois. Silti
lapsuuden maailma palaa kuin kaikki olisi
ollut vasta eilen. Lapsena ei ollut helppoa muuttaa aina uuteen paikkaan, mutta nyt aikuisena huomaan,
että kaikissa niissä paik
oissa tuntuu kotiinpaluun juhla. Useimpia niitä maisemia ja taloja hallitsevat ja
a
suvat minulle tuntemattomat ja vieraat ihmiset.
Olen asunut yli puolet elämästäni Ronkaalan pappilan
tilavissa ja korkeissa huoneissa. Se on minun kotini, jonne saa palata kaikilta matkoilta. Silti myös entiset
asuinpaikat
ovat osa minua, kaikkea sitä,
mitä kannan elämässäni mukana ja jonka kautta rakennan
tulevaisuutta.
Myös niissä tuntuu merkillisellä tavalla kotiinpaluun ilo.
Mikä on sinun sydämesi ja mielesi maisema? Mikä on se paikka, jossa sinä tunnet kotiinpaluun iloa?
Maailman kuuluisin k
otiinpaluu on varmasti se, missä kaiken
kunniansa, omaisuutensa ja tulevaisuutensa
tuhlannut poika lähestyy lapsuudenkotiaan. Isän kotia, jonka hän on jättänyt rehvakkaasti suurta maailmaa
tavoitellen. Elämä on ollut kova koulu nuorelle pojalle. Kaikki
on mennyt eikä ole enää muuta
mahdollisuutta kuin kotiinpaluu ja armon ikävä. Poika ei suinkaan uskalla odottaa, että kaikki palaisi
entiselleen.
Jospa isä kuitenkin ottaisi edes palkkalaiseksi. Sekin olisi nälkäkuolemaa parempi. Kun poika
lähestyy kot
ia, hän kokee yllätyksen. On tärkeää huomata sanat, jotka johdattavat kohtaamiseen:
Kun
poika vielä oli kaukana.
Isän kaipaus oli vielä suurempi kuin pojan hätä ja epätoivo. Siksi isä riensi vastaan
jo ennen kuin poika ehti edes kysyä mitään. Alkoi ilo
inen juhla, kotiin
paluun riemu.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu opetuslasten mielestä niin arvoituksellisesti, että Tuomas
joutuu ihmettelemään, mistä matkasta ja mistä tiestä Jeesus heille oikein
kertoo. Jeesuksen aikalaiset eivät
voineetkaan v
ielä ymmärtää sitä, mitä ymmärrämme eivätkä tietää sitä, mitä me tiedämme. Pääsiäisen
jälkeen kaikki oli
toisin
. Pääsiäisen jälleennäkemisen iloon oli sekoittunut hämmennystä, jopa pelkoa siitä,
mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Kuinka opetuslasten kävisi? Tu
lisivatko ne ajat takaisin, jolloin Jeesus kutsui
heitä ensimmäisen kerran Gennesaretin järven rannoilla? Sinnehän heitä oli kehotettu menemään.
Pääsiäisen haudalta palaavat naiset olivat tuoneet viestin matkassaan:
Menkää sanomaan veljilleni, että
heidän
pitää lähteä Galileaan
.
Siellä he näkevät minut.
Jeesus oli kutsunut heidät siis takaisin niille
seuduille, mistä he olivat matkansa aloittaneet kolme vuotta sitten. Heitä kutsuttiin kotiin.
Kotiinpaluusta on kyse myös tämän päivän evankeliumissa. Ty
ö on tehty. On aika palata kotiin, kunnes
Jeesus lähettää oppilaansa vielä kerran matkaan:
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun
opetuslapsikseni.
Mutta Jeesuksen työ on toinen. Hänen on aika palata takaisin Isän luokse siihen kotiin,
jossa on monta
huonetta. Jokaiselle opetuslapselle omansa ja kaikille meille omamme.
Me puhumme usein taivaan kodista, jonne olemme matkalla. Niihin huoneisiin Jeesus on valmistanut
meille tien. Eikä vain valmistanut, sillä hän on se tie, totuus ja elämä, joka meill
e on luvattu.
Kotiinpaluu on
päivä, jolloin Jeesuksen sanojen mukaan
opimme tuntemaan myös Isän,
näkemään Jumalan kasvoista
kasvoihin. Meillä on lupa odottaa sitä kutsua ja päivää, mutta on syytä muistaa, että lupaus ei koske vain
tulevaisuutta. Jumalan
valtakunta ja taivaan koti ei ole vain sitä, mikä odottaa meitä joskus ja jossakin.
Tuhlaajapoikaa tultiin vastaan,
kun hän oli vielä kaukana.
Siksi Jeesus sanoo opetuslapsille myös
arvoitukselliset sanat Jumalan tuntemisesta:
Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.
Näissä
pienissä sanoissa on vallankumous, sillä monet Raamatun ihmiset ennen opetuslapsia olisivat halunneet
nähdä Jumalan. Mutta edes sellaiset Jumalan miehet kuin Mooses ja profeetta Elia eivät saaneet
nähdä
häntä. Jumala näytti Moosekselle vain selkäpuolensa ja Elia sai tutustua Jumalaan vain
tuulenhenkäyksessä. Juuri nämä Vanhan testamentin pyhät eivät siis olekaan alttaritaulussamme
sattumalta yhdessä opetuslasten kanssa. Kirkastusvuorella Jumalan
lupaukset toteutuivat. Opetuslasten
tavoin Mooses ja Elia saivat nähdä Jumalan kirkkauden.
Se, mikä ei ollut mahdollista vielä Mooseksen ja
Elian
eläessä
, on nyt käynyt toteen. Jeesus on nä
yttänyt Isän kasvot. Taivas on
murtautunut
meidän
keskellemme
.
Jumalan valtakunta ja Isän koti ei ole vain tulevaisuutta, vaan se on todellisuutta jo nyt
tänään ja tässä maailmassa.
Lapsuuden maisemissa, oli niitä sitten yksi tai monta, on aina vetovoimaa sen vuoksi, että ne palauttavat
mieleen muistoja, ihmisiä ja
maailmaa, jonka luulemme jo unohtaneemme. Vuosikymmenet haihtuvat pois
ja kaikki on mielessämme niin kuin ennen.
Jumalanpalveluksessa, erityisesti ehtoollispöydässä rajat
poistuvat vieläkin syvemmällä tasolla. Kyse ei ole vain muistoista ja mielenmaise
mista. Jeesus on itse
meidän kanssamme leivässä ja viinissä. Ja hänen mukanaan koko taivaan valtakunta, kuten
ehtoollisrukouksessa sanomme:
taivaan joukon ja kaikkien pyhien kanssa.
Saamme jo nyt olla osa taivasta.
Elian ja Mooseksen ja opetuslasten ka
nssa saamme katsella kirkkautta.