Tuntuuko teistä muista koskaan siltä, että matka on pidempi määränpäähän josta et tiedä missä se on? Ja kun tulet sieltä jostakin takaisin, matka onkin huomattavasti lyhyempi? Tai matka, jota kuljet yhä useammin ja useammin, se alkaakin tuntua lyhyemmältä kertojen lisääntyessä?
Saan työni puolesta vierailla mitä erilaisimmissa paikoissa. Joudun usein kulkemaan navigaattorin varassa, kun en todellakaan tiedä minne olen menossa. Usein nimenomaan näissä tilanteissa lyhytkin matka tuntuu kovin paljon pidemmältä. Takaisin palatessa matkanteko on huomattavasti helpompaa ja nopeampaa. Samoin olen nyt vuoden vaihteesta ajanut työmatkanani Louhelta tänne kirkolle. Matka on lyhentynyt tässä muutaman kuukauden aikana jo aika tavalla. Toki matkanteossa vauhti on varovaisesta ajelusta muuttunut väkaaotteisemmaksi ja nopeammaksi. Mutta yksi syy siihen, että matka on henkisesti lyhentynyt, on ehdottomasti se, että tunnen tien millä kuljen. Vaikka en ihan jokaista mutkaa ja tiehaaraa vielä matkani varrelta muista, matka on selvästi jo lyhentynyt siihen mitä se oli tammikuussa täällä aloitellessani.
Joskus kuulee käytettävän sanontaa: ei se määränpää vaan se matka. Tässä kohtaa, keskellä Jumalanpalvelusta, se sanonta tuntuu osuvan kuin nenä päähän. Tämän Pyhän aiheena oli kahden maan kansalaiset. Olemme taivaan kansalaisia, mutta samalla meillä on jalat tukevasti vielä paikoin lumisessa ja routaisessa, mutta pikkuhiljaa kevääseen heräävässä maassa. Me olemme koko ajan matkalla kohti määränpäätä, sitä toista kansalaisuutta, joka meille on lunastettu kasteen kautta. Se kaksoiskansalaisuus on pysyvä ja sen vuoksi ei suurempia lupahakemuksia tarvitse jättää. Se pysyy meissä, vaikka me haluaisimme päästä siitä eroon. Me emme voi valita kotimaatamme tai kansalaisuuttamme. Ne annetaan meille syntymässä. Kasteen kautta, me saamme olla myös taivaan valtakunnan kansalaisia.
Mutta se matka. Jokaisella se tie on erilainen. Matkalle mahtuu töyssyjä ja kuoppia. Joskus sillä matkalla ruovitaan ojanpohjia, joskus joudutaan ottamaan takapakkia, etsimään uusi kiertotie tai joudutaan jopa tekemään u-käännös. Joskus joudutaan pysähtymään lukemaan karttaa, laittamaan uusia koordinaatteja navigaattoriin tai pitämään pieni kahvi- tai vessatauko. Koskaan matka ei ole toista kertaa samanlainen. Yhtenäkään aamuna edes työmatka ei ole edellisen kaltainen. Tärkeintä usein reissussa on se, että päästään hengissä ja ehjinä perille. Ja tärkeintä usein on myös se, että saadaan palata hengissä ja ehjinä kotiin. Näistä ihan samoista aineksista syntyy meidän elämän matkamme. Tie sinne, minne Jeesus on ennen meitä mennyt.
Päivän evankeliumissa esiintyy myös opetuslapsista Tuomas. Se, joka epäili, se joka vaati saada nähdä omilla silmillään. Se joka halusi itse todistaa asian todeksi. Se, jonka kaikki tänäkin päivänä tuntevat epäilijänä.
Opetuslapsista Tuomas oli skeptikko, analyytikko ja varmasti omasta mielestään monesti raadollisen realistinen. Tuomas ei turhia haihatellut, eikä liioin pyrkinyt kovin suuriin saavutuksiin. Tuomas oli se, joka sanoa täräytti suoraan sen mitä ajatteli, sen enempiä sanomisiaan kaunistelematta. Tässäkin Tuomas on se, joka avaa suunsa, uskaltaa sanoa ääneen sen mitä moni muu ehkä miettii mutta ei uskalla sanoa.
Tuomas toteaa sen, mitä moni evankeliumia lukevakin ajattelee. ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Tuomas ei voi ymmärtää, miten me tiedämme minne mennä. Paikkaan, jossa emme ole koskaan käyneet, josta olemme vain kuulleet. Miten me voimme tietää minne mennä, ilman karttaa, kompassia tai hyviä sanallisia ohjeita. Ja kun se, joka meille valmistaa tietä, on Jeesus joka on palaamassa taivaallisen isämme luo, Tuomaksen kysymys on kertakaikkisen aiheellinen.
Tuomaksen kysymys kertoo paljon meistä kaikista. Meissä jokaisessa on joskus paljonkin Tuomasta. Me pysähdymme hyvin usein kysymään, että mihin tässä elämässä oikein ollaan menossa. Määränpää on hyvin epämääräinen. Me tiedämme ehkä seuraavaan päivään, ensi viikkoon sen, mitä elämässämme on tulossa. Saatamme tietää hyvinkin ensi vuoteen, jotkin asiat jo useamman vuoden päähän. Kuitenkin koko ajan on mahdollista, että se mitä me kuvittelemme tietävämme ja kuvittelemme suunnittelevamme ei koskaan tapahdukaan. Viime kädessä edes seuraava askeleemme ei ole meillä tiedossa. Mitä tahansa voi tapahtua. Kuinka me voisimme oikeasti tuntea tien, jos emme osaa ottaa edes seuraavaa askelta?
Jeesuksen vastaus Tuomakselle ja meille kaikille, on sellainen vastaus joka meidän olisi hyvä matkallamme muistaa. ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”
Jeesus vastaa, ettei meidän tarvitsekaan tuntea tietä. Hän on se tie. Meidän tulee tuntea hänet, niin olemme jo oikealla tiellä ja meillä on väylä auki sinne minne hän lähti meille valmistelemaan sijaa. Jos me tunnemme Jeesuksen, tunnemme myös Isän. Jos me tunnemme pojan, me opimme tuntemaan myös Isän. Kun me tunnemme molemmat, meillä ei ole mitään hätää. Meidän tiemme on selvä, kunhan vain uskallamme astua sille polulle, joka vie tuohon suuntaan. Se loppu on enää meistä itsestämme kiinni. Otammeko sen ensimmäisen askelen, joka tarkoittaa Jeesuksen tuntemista.
Seuraavassa on siihen hyvä tilaisuus. Nouskaamme tunnustamaan sydämemme pohjasta, yhteinen kristillinen uskomme.