Päivän evankeliumimme on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Jeesus tuntee oman tiensä, ristin tien, jota hänen on kuljettava kutsumuksensa tähden. Opetuslapset eivät ymmärtäneet tämän tien merkitystä vielä. Jeesuksen täytyi rohkaista heitä kulkemaan omaa ristin tietään, jotta he jaksaisivat, jotta heillä olisi jotain, jonka varassa kulkea kohti tulevaa.
Tiellä kulkeminen on hyvä vertaus elämästä. Se vie meitä eteenpäin. Aina emme näe kauas, on kuljettava toivon ja luottamuksen varassa: tie vie eteenpäin. Joskus kulkumme on raskasta. Kaipaisimme lepopaikkoja.
Joskus tiellä kulkeminen pelottaa. Tiellä voi tulla halu kääntyä kokonaan takaisin, palata sinne, mistä lähdettiin. Ehkä koemme katumusta siitä, mitä olemme valinneet. Olisiko minun pitänyt valita elämässäni toisin, elää toisin?
Nämä tuntemukset ovat luonnollisia, elämään kuuluvia. Tiellä kulkeminen ei ole yksioikoista etenemistä. Tiessä on mutkia ja vaikeasti ylitettäviä paikkoja. Tiellä on joskus kuljettava yksin, joskus saamme seuraa toinen toisistamme.
Yksin emme kuitenkaan ole. Ylösnoussut Kristus kulkee kanssamme. Itse asiassa enemmäkin: hän itse on tie, jota kuljemme. Totuus, jota seuraamme. Elämä, jota elämme.
Nämä Jeesuksen sanat: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” ovat hyvin arvoitukselliset. Ja samalla ne ovat yhdet Raamatun tunnetuimmista. ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Mitä kaikkea niihin tiivistyykään?
Ensinnäkin ne ovat rohkaisuna meillekin. On olemassa tie, totuus ja elämä. Me emme elä tietämättömyydessä. Katoavaisuus on todellisuutta, mutta myös pysyvyys, joka Kristuksessa Jeesuksessa ja hänen tiessään on läsnä meidänkin keskellämme ja meidänkin elämässämme. Konkreettisesti Jumalan sanassa ja sakramenteissa.
Toiseksi ne kertovat meille, ettemme elä vain omien mieltymystemme ja valintojemme varassa. Elämä on enemmän kuin mitä me itse itsessämme olemme. Totuus ei ole sitä, mitä me itse kutsumme totuudeksi tai minkä me itse haluaisimme olevan totta ja oikeaa, vaan totuus on enemmän kuin meidän päätöksemme, tahtomme ja ajatuksemme.
Totuus on meitä ympäröivä Jumalan todellisuus, joka uskossa on läsnä. Uskossa, joka on meillekin annettu jo kasteemme hetkellä tutkittavaksemme ja elämää kannattelevaksi voimaksemme. Siksi voi sanoa, että me elämme Jumalan meitä kannattelevan armon varassa, totuudessa, joka tekee vapaaksi.
Uskon tie, Kristuksen tie on myös kärsimyksen ja kilvoittelun tie. Tie ei kierrä näitä elämän vaaroja ja karikoita. Tie ei ole helppo tie, vaan usein vaivantäyteinen. Tällä tiellä kulkeva kilvoittelija saa kuitenkin tuntea voiman, jonka Jumalan lupausten varassa kulkeminen antaa ja on antanut aina Mooseksen ajoista alkaen. Niistä lupauksistaan hän ei luovu ja nuo lupaukset koskevat myös meitä tämän ajan kulkijoita. Jeesus Kristus, Vapahtajamme kulkee meidän kanssamme aina maailman loppuun saakka.
Kun ajattelemme aikaamme, jonka olemme viimeisin vuoden aikana kulkeneet, voimme varmaankin todeta sen olleen hyvin poikkeuksellinen, epävarmuuden täyteinen, kenties yksinäinenkin. Nyt kevään kynnyksellä, saamme iloiten jo odottaa valoisempia ja turvallisempia aikoja. Odottaa jälleennäkemisiä, ja yhdessä kulkemista tällä iankaikkisen elämän tiellä, jonka Jeesus Kristus on meille valmistanut. Hän itse meitä tällä tiellä kantakoon ja varjelkoon.