Tutkimuksissa on todettu, että pienet lapset reagoivat ihmiskasvoihin eri tavoin kuin muihin lapsen näkökenttään ilmestyviin ärsykkeisiin. On varsin tavallista, että lapsi noin kahden kolmen kuukauden ikäisenä hymyilee nähdessään ihmisen kasvot.
Mistä tämä johtuu? Osittain lapsen reaktioon on syynä oppiminen; lapsi on oppinut, että ihmisen kasvot ovat yhteydessä siihen, mikä hänelle on tärkeää. Lapsi itkee, kun hän on nälkäinen tai tuntee olonsa muutoin epämukavaksi. Lapsi rauhoittuu, kun hänelle annetaan ruokaa tai kuivat vaatteet päälle. Rauhoittumisen saa aikaan epämiellyttävän olon häviäminen, mutta kun äiti on aina paikalla muutoksen tapahtuessa, yhdistyy mielihyvä myös äidin läsnäoloon. Aikaa myöten jo pelkästään äidin läsnäolo tai ilmestyminen paikalle saa lapsen tyyntymään.
Äiti ei huolehdi vain lapsen fyysisistä tarpeista, vaan osoittaa lapselle hellyyttä ja seurustelee hänen kanssaan. Lapsi oppii, että äidin lähellä on turvallista. Hän alkaa kaivata äidin kosketusta, läheisyyttä ja näkemistä. Äidin tai muun turvallisen aikuisen kasvoista tulee lapselle merkki siitä, että hänen ei tarvitse olla yksin ja että hänen tarpeistaan pidetään huolta. Aluksi lapsi ei varmaankaan osaa erottaa erilaisia kasvoja toisistaan, mutta varsin pian hän tämän oppii. Yleensä juuri äidin kasvot syöpyvät syvälle lapsen mieleen. Ne ovat siellä syvemmällä kuin niistä jääneet tietoiset muistikuvat. Äidin rakastavista kasvoista on jäänyt lapsen tajuntaan kuva, joka kertoo: olet tärkeä, sinua rakastetaan.
Lapsen hymyily ihmiskasvojen näkemisen seurauksena johtuu siis oppimisesta, mutta ei pelkästään siitä. Ihminen ei ole tabula rasa, vain tyhjä taulu, johon kokemus painaa jälkensä, kuten joskus ajatellaan. Ihminen on olento, joka kaipaa toisten ihmisten läheisyyttä ja rakkautta. Äidin kasvojen näkeminen on vastaus kaipuuseen, joka lapsella on syntymästä lähtien tai jo ennen sitä.
Kaipaamme äidin kasvojen näkemistä vielä aikuisenakin. Samoin kaipaamme lapsuuden kotia, missä olemme äidin ja toki isänkin hoidossa kasvaneet ja ottaneet ensimmäiset askeleemme. Koti on paras paikka maanpäällä. Koti on aina koti, puutteellisenakin. Täydellistä kotia ole olemassakaan. Vanhemmilla ei ole aina lapsille aikaa. Aika monesta kodista puuttuu isä ja jostain kodista puuttuu äiti. Joku joutuu elämään ilman sekä äitiä että isää. Useimmiten silloinkin on joku läheinen ihminen, joka pitää huolta ja osoittaa rakkautta, ja samalla on myös koti.
Mikään koti ei ole myöskään ikuinen. Jokainen koti särkyy aikanaan, ja ajallaan jokainen perheenjäsen siunataan viimeiselle matkalle. Mutta on olemassa myös ikuinen ja samalla täydellinen koti. Meidän on syytä kysellä itseltämme, ikävöimmekö me päästä tähän kotiin, taivaan kotiin, ja olemmeko me sinne matkalla? Taivaan kodissa on tilaa, siellä on monta huonetta, siellä on oma paikka meille jokaiselle. Mutta olemmeko me väärällä tavalla kotiutuneet tänne maan päälle? Emmekö ymmärrä, että olemme tässä elämässä poissa kotoa?
Syvällä sisimmässämme meillä jokaisella, kuten kaikilla ihmisillä, on joka tapauksessa kaipaus Taivaan Isän kotiin, vaikka emme tätä kaipaustamme välttämättä ollenkaan tiedosta. Tässä kaipauksessa on jotain samaa kuin kaipuussa lapsuuden kotiin. Kaipaamme lapsuuden kodin turvaa ja siellä osaksemme tullutta hyvyyttä ja rakkautta, mutta sydämessämme on vielä syvempi kaipaus johonkin vielä parempaan.
Taivaan kodista tekee taivaan Jumalan läsnäolo. Kristillisessä kirkossa on aina ymmärretty, että suurin ja onnellisin asia taivaassa on Jumalan kasvojen autuaallinen katseleminen, mistä enkelit saavat jo nyt iloita. Äidin kasvojen näkeminen rauhoittaa lapsen, Jumalan kasvojen näkeminen on vielä käsittämättömän paljon suurempi asia. Juuri Jumalan kasvojen näkemistä me eniten ja syvimmin kaipaamme. Jumalan kasvojen näkeminen antaa ilon ja rauhan, joka on kaikkea ymmärrystämme ylempänä.
Ihminen tunnistetaan kasvoistaan. Kasvot ovat sielun peili. Samoin Jumalan kasvoista käy ilmi, millainen hän on. Jumalan kasvot todistavat, että hän on Rakkaus. Mutta ne todistavat myös, että hän on Pyhä. Yksikään syntinen ei voi nostaa katsettaan ylös ja kohdata Pyhän Jumalan kasvoja. Taivaassa ei voi olla syntiä.
Jeesus sanoo kuitenkin meille syntisille: “Älköön sydämenne olko levoton, minä menen valmistamaan teille asuinsijan Isäni kotiin ja noudan teidät luokseni.” Jeesus on tie ikuiseen elämään, kukaan ei pääse hänen Taivaallisen Isänsä luo muutoin kuin hänen kauttaan. Jos me tunnemme Jeesuksen, opimme tuntemaan myös Isän. Tai tunnemme hänet jo nyt, jos olemme nähneet Jeesuksen, kuten Jeesus itse sanoo päivän evankeliumissa. Joka on nähnyt Jeesuksen, on nähnyt myös Isän.
Paavali kirjoittaa toisessa korinttilaiskirjeessä: “Me emme julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ’Tulkoon pimeyteen valo!’, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” (2. Kor. 4: 5,6)
Jumalan kirkkaus säteilee Jeesuksen kasvoilta mutta aivan erityisellä tavalla: Jeesuksen kasvot todistavat vain Jumalan käsittämättömästä rakkaudesta. Syntymällä ihmiseksi ja suostumalla kärsimykseen ja kuolemaan Jumala on kätkenyt meiltä pyhyytensä niin, että me syntiset voimme katsella häntä. Vaikka kaikki ihmiset, jopa omat vanhempamme, hylkäisivät meidät, Jeesus ei hylkää meitä, vaan hänen lempeät kasvonsa kääntyvät puoleemme rohkaisemaan meitä. Jeesuksen kasvot vakuuttavat, että hän armahtaa, antaa anteeksi ja lahjoittaa meille oman vanhurskautensa, jonka perusteelle kelpaamme Jumalalle ja joka puhdistaa meidät kaikesta synnistä ja vääryydestä. Jeesuksen vanhurskauteen turvautuessamme voimme kerran katsella Jumalaa myös hänen kaikessa pyhyydessään ja kaikkivaltiudessaan.
“Muut kuollessa ei rauhaa saa, ei kestä Herran kunniaa, ei pysy eessä Jumalan kuin seuraajat vain Karitsan.” (Virsi 299:9)