Minne me tämän päivän ihmiset kaipaamme? Onko meillä kristityillä yhteien ikävän kohde? Mitä tähän vastaisivat nuoret, jotka eivät välttämättä vielä tiedä mihin tähdätä tässä elämässä, saati sitten tulevassa? Entä millaista kaipuuta koetaan keskellä elämän haasteita, kun monet suunnat ja päämäärät ovat jo osoittautuneet merkityksettömiksi? Tämän päivän maailmassa on myönnettävä todeksi myös se, että monet ihmiset ovat vailla kaipuuta yhtään mihinkään.
On sanottu, että aikamme on niin pirstoutunut, etteivät suuret näyt kokoa ihmisiä yhteen. Että suuret kertomukset eivät enää saa ihmisiä jäsentämään elämäänsä niiden valossa. Näissä ajatuksissa on paljon perää. Kuva yhteisestä vaelluksesta kohti yhteistä päämäärää ei saavuta suurta vastakaikua ajassamme.
Tämän sunnuntain Raamatun tekstit muodostavat väkevän kuvauksen vuosituhansien halki. Lähdetään liikkeelle kuolemaa lähestyvän Mooseksen sanoista Israelin kansalle. Hän oli johdattanut heidät pois Egyptin orjuudesta luvatun maan rajoille. ”Minä olen pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen. Valitkaa siis elämä.” Heprealaiskirjeen katkelma on osa pitempää kertomusta. Siinä lähdetään vielä kauempaa. Kertoja vyöryttää lukijan eteen ihmisiä vuosituhanten takaa. Siinä on tuttuja ja tuntemattomampia nimiä, lähtien Aabelista, Eevan ja Adamin pojasta. Heidät ja heidän elämänsä asetetaan pitkään jatkumoon. He uskoivat Jumalaan ja olivat suunnanneet elämänsä hänen asettamansa päämäärän mukaiseksi. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kutsuu meitäkin kohti päämäärää.
Maailmamme ei todellakaan ole yhtenäinen eikä selkeä. Mutta ei se ollut sitä välttämättä silloinkaan, kun ne ihmiset elivät, joista Raamattu kertoo. Aabraham joutui lähtemään kotimaastaan tietämättä, minne hän joutuu. Ei hän saanut nähdä kaikkia Jumalan lupauksia täyttyneenä. Mooses lähti vastentahtoisesti johtamaan Israelin kansaa kohti luvattua maata. Hän johti tyytymätöntä ja kapinoivaa joukkoa autiomaassa 40 vuotta. Päämäärä oli useimmiten hämärän peitossa. Eikä hän itse koskaan sinne päässytkään. Miten heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoikaan – ”Sitä mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet, he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.”
Kuulostaa kovin tutulta – varsinkin tuo vieraus ja muukalaisuus. Ei siis ole mikään uusi kokemus tuntea itsensä oudoksi ja irralliseksi maailmassaan.
Silti noilla Raamatun ihmisillä oli päämäärä. Se oli vain kivuliaasti löydettävä uudelleen joka päivä, joka hetki. Roikuttava siinä kiinni tai levättävä sen varassa, kumpaakin vuorotellen. Päämäärä ja merkitys haaleni ja hävisi elämän koettelemuksissa ja uskokin siihen horjui. Tarvittiin Jumalan sanaa ja läsnäoloa nostamaan se näkösälle aina uudestaan. Ei se meillä sen kummempaa ole Emme mekään voi odottaa yksinkertaista ja aina selkeää kulkua. Mutta päämäärän ja Opastajan mekin tarvitsemme.
TÄSSÄ LAULU:
Kuulkaa väsyneet maan,
väsyneitten satamaan hän kuljettaa.
Kuulkaa masentuneet maan,
teidän kyyneleenne talteen korjataan.
Kun taivas laulaa,meidän sielussamme soi.
Kun taivas itkee, lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee, meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi.
Kuulkaa hiljaiset maan,
ylöspäin me saamme katseen kohottaa.
Kuulkaa langenneet maan,
teitä vastaan hän ei nosta sormeaan
Kun taivas laulaa,meidän sielussamme soi.
Kun taivas itkee, lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee, meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi.
Kuulkaa vähäisimmät maan,
teitä rikkain tahtoo pitää aarteinaan.
Kuulkaa unohdetut maan,
teistä yhtäkään hän ei voi unohtaa.
Kun taivas laulaa,meidän sielussamme soi.
Kun taivas itkee, lohdun helmet pisaroi.
Kun taivas hymyilee, meidän naurussamme kaipuun kaiku ilmoille kai soi.
Tänään on puhe iankaikkisesta elämästä. Meitä muistutetaan siitä, että tämä elämä ei ole kaikki. Mutta millä tavalla tämä on ymmärrettävä? Onko iankaikkinen elämä tärkeämpi kuin tämä maallinen? Nämä kysymykset nostavat mieleeni yhden Teuvo Pakkalan hienoista lapsinovelleista. Siinä pieni tyttö sairastuu vakavasti ja sairastaa kuukausia. Kaikki tietävät -hän itse myös -että hän ehkä kuolee. Hänen hurskas kummitätinsä kysyy joka kerta käydessään, tahtooko hän kuolla. Lapsi tietää, että täti tahtoo hänen vastaavan: kyllä. Jollei sano, se on synti, eikä silloin pääse taivaaseen. Kummitädille onkin pettymys, kun lapsi alkaa toipua. Lopullisesti tervehtyäkseen tyttö tarvitsi lämpimän ja elämänmyönteisen naapurin tädin vapauttavat sanat.
Kertomus kärjistää, mutta sisältää pelkoja ja asenteita, jotka piilevät monissa meistä:
– Jumala ei pidä elämästä, tästä inhimillisestä.
– Meidänkin pitäisi rakastaa enemmän iankaikkista elämää kuin tätä, joka meillä on.
Kristillisessä perinteessä onkin ollut runsaasti tulkintaa, jossa väheksytään tätä elämää ja pannaan pääpaino iankaikkisen elämän kaipaamiselle.
Mutta pako tästä elämästä taivaallisiin ei ole se, mihin meitä kutsutaan. Meidän itsekunkin ainutkertainen elämä on meille lahjaksi ja tehtäväksi annettu. Meistä kukaan ei matkallaan vältä vaikeuksia; sairautta kuolemaa, henkisiä ja aineellisia ongelmia. Monia haaveita ja päämääriä saamme vain etäältä nähdä ja surulla tervehtiä. Mutta tärkeintä on, että olemme Tiellä. Kaiken keskellä saamme turvautua Kristukseen, joka on tie, totuus ja elämä. Hän on ennen kaikkea rakkaus. Hänen lähellään saamme kosketuksen Rakkauteen, joka voi saada meissä syntymään myös koti-ikävän. Kun annamme elämämme Kristuksen johdatettavaksi, pääsemme osallisiksi Hänen voimastaan. Sama voima, joka kantaa meitä tässä elämässä, kantaa meidät kerran myös iankaikkiseen elämään.
Meitä kutsutaan yhä uudelleen tähyilemään Jumalan iankaikkisen maailman asioita, joita ei näillä tavallisilla silmillä voi nähdä. Jotta olisimme kulkemassa kohti päämäärää – kenties hapuillen ja kompastellen niin kuin nuo entisetkin Jumalan ihmiset. Me emme tiedä, mikä meitä kerran odottaa. Mutta sen varaan saamme asettautua, että Jeesus Kristus on mennyt edeltä valmistamaan meille sijaa. Hän odottaa meitä kotiin. Niin Hän sanoo.