[Saarna pappis- ja diakoniavihkimysmessussa]
Yli 700 vuotta sitten tällä paikalla Aurajoen varrella oli vilskettä. Ruotsin valtakuntaan kuuluneen Suomen eli Itämaan alueella tapahtui suuria. Suomen hiippakunnan tärkeintä rakennusta, tuomiokirkkoa, rakennettiin. Paikaksi oli valikoitunut tämä Unikankareena tunnettu mäki, jonka laelle pyhäkkö verkkaisesti kohosi. Myöhäisen keskiajan rakennustekniikka oli kaukana siitä, miten kirkkoja nykyisin rakennetaan. Siitä huolimatta tuomiokirkon rakentajat osasivat tehdä pyhäkön, joka on säilynyt ajan saatossa ja kestänyt lukuisat myllerrykset ja tuhot.
Tuomiokirkon perustana ei ollut ainoastaan vakaa maaperä, jonka Unikankare uudelle ja näyttävälle kirkolle tarjosi. Kirkon rakentajilla ja rakennuttajilla oli myös ymmärrys siitä, että se, mikä nähdään, kuullaan, haistetaan, maistetaan ja tunnetaan, ei suinkaan ole kaikki. Ihmisillä oli vakaa ymmärrys siitä, että tässä aistein havaittavassa maailmassa vaikuttaa voimia, joita ei voi aistein havaita ja joita ei ihminen voi hallita. Näkymätön todellisuus oli läsnä ja vaikutti monin tavoin elämänkulkuun. Oli hyviä voimia ja pahoja voimia. Oli vakaata kristillistä hurskautta ja taikavoimiin turvautumista. Elämä oli lyhyt ja vaivalloinen, ja siksi kysymys siitä, mitä kuoleman jälkeen odottaa, pysyi jatkuvasti tietoisuudessa.
Keskiaikaisen ihmisen maailmankuva poikkesi siitä, minkä nyt havaitaan vallitsevaksi. Viime vuosisatojen kuluessa tapahtunut tieteiden kehitys tarjosi yhä laajempia selityksiä ilmiöille, joita aiemmin oli pidetty jumalallisina voimanosoituksina tai henkiolentojen aikaansaannoksina. Ajan saatossa niin sanotut luonnolliset selitykset ovat muokanneet kuvaa todellisuudesta, jossa kaiken ajatellaan tapahtuvan järjenmukaisesti ja jopa siirtäneen Jumalan sivuun. Keskiaikaisen tuomiokirkon rakennustöitä seuranneen kaupunkilaisen maailmankuva tuntuu nykyisenä aikana yhtä vieraalta kuin nykyisin vallitseva maailmankuva olisi tuntunut keskiajalla.
”Minun Isäni kodissa on monta huonetta.” Jeesuksen sanoma seuraajilleen päivän evankeliumissa rakentuu vakaumukselle, että tässä aistein havaittavassa maailmassa ei ole kaikki mitä on. Jeesus puhui Jumalasta Isänä ja tuonpuoleisuudesta kotina. Vielä pari tuhatta vuotta noiden sanojen sanomisen jälkeenkin on helppo tunnistaa se lempeä ja lämmin sävy, jolla Jeesus puhui. Tässä ei Jumalaa analysoida ja eikä luoda teologisia ajatusrakennelmia. Tässä ei Jumalan olemassaoloa perustella eikä arvuutella, millaista tuonpuoleisuudessa mahtaa olla. Jeesus haluaa vain vakuuttaa, että Jumala on Isä ja että hänen luonaan on tarjolla koti.
”Minun Isäni kodissa on monta huonetta.” Jeesuksen sanat kokoavat yhä edelleen kuulijoita nykyisenä aikana. Tämä osoittaa, että Jumalalla on siinä hyvin luonteva paikka. Häneen edelleen uskotaan ja häntä rukoillaan. Kirkkoja edelleen rakennetaan ja pidetään kunnossa. Koronapandemian aikana sähköisesti välitetyt jumalanpalvelukset ovat olleet yllättävänkin suosittuja. Tutuksi on tullut myös havainto, että vaikka ihminen ei mieltäisikään itseään uskonnolliseksi, hän voi pitää itseään henkisenä. Tässä omassa ajassamme elää siis edelleen aavistus todellisuudesta, jota ei aistein havaita eikä järjellä analysoida.
”Minun Isäni kodissa on monta huonetta.” Se aistein tavoittamaton todellisuus, josta Jeesus puhuu, ei kutsu luokseen ainoastaan harvoja ja valittuja. Jeesus vakuuttaa, että Isän kodissa on tilaa. Se näkymätön todellisuus, josta kirkko on aina puhunut, on avoin kaikille. Jeesuksen lämpimät ja lempeät sanat on tarkoitettu jokaisen kuultavaksi ja hänen kutsunsa jokaisen vastaanotettavaksi.
Aavistuksen Jeesuksen mainitsemasta Isän kodista voi saada täällä Turun tuomiokirkossa. Monien kokemus on, että juuri tämänkaltaisessa kirkkotilassa on tavallista helpompi tajuta näkymättömän todellisuuden läsnäolo. Kirkon seinät, koristelu, kaiku, tuoksu, ehtoollisaineiden maku – kaikki se, minkä täällä aistien avulla voidaan hahmottaa – kätkee sisäänsä toisen todellisuuden, sen, jota tavallisesti nimitetään ikuisuudeksi tai tuonpuoleisuudeksi.
Tuonpuoleisuus ei ole pelkästään sitä, mihin kristitty toivoo pääsevänsä ajallisen elämän jälkeen. Se on myös jotakin sellaista, joka on läsnä jo nyt. Ikuisuus on mukana jo tässä hetkessä, jota juuri nyt eletään. Tuonpuoleisuus on syvästi kiinni tämänpuoleisuudessa. Taivas on mukana siinä, mitä on maan päällä. Isän kodin lempeys ja lämpö on tarkoitettu aavisteltaviksi jo nyt eikä vasta sen jälkeen, kun ajallinen elämä on päättynyt. Toisen todellisuuden läsnäolo tuo tähän hetkeen voimia, toivoa ja rohkeutta.
Tänään tuomiokirkossa on erityinen juhlan aihe, kun kirkkomme saa uusia pappeja, diakoneja ja diakonissoja. Vihittävien kanssa on pohdittu syvällisiä asioita. On mietitty omaa kutsumusta ja Jumalan roolia siinä. On tarkasteltu omia voimavaroja ja osaamista sekä luodattu sisimmän tunnelmia, odotuksia ja unelmia. Teitä vihittäviä yhdistää halu palvella kirkkoa ja vahvana koettu kutsu, jonka saatte uskoa tulevan itse Jumalalta.
Teitä yhdistää myös yksi ainutlaatuinen piirre, joka on leimallinen juuri kirkon työlle. Kyse ei ole mistä tahansa ihmisten parissa tehtävästä työstä. Vihkimyksessä te suostutte olemaan tässä näkyvässä maailmassa toisen, näkymättömän todellisuuden palveluksessa. Edustatte sellaista kokonaisnäkemystä todellisuudesta, joka ei tyhjene pelkästään siihen, mikä normaalein aistein voidaan hahmottaa. Te asettaudutte Herran palvelijoiksi välittämään ihmisille voimia, toivoa ja rohkeutta, jotka kumpuavat tuosta toisesta todellisuudesta.
Tämä tehtävä on vaativa mutta antoisa. Se on toisinaan myös hyvin vaikea mutta silti mahdollinen. Virka, jonka saatte, sitoo teidät tiiviisti sekä tämänpuoleiseen että tuonpuoleiseen – ihmisiä varten. Antakaa kohtaamienne ihmisten yhä uudestaan kuulla ja kokea todeksi Jeesuksen sanat: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta.”
Hyvät virkaan vihittävät, hyvä seurakunta. Ikuisuus on keskellämme, tuonpuoleisuus on läsnä tässä hetkessä. Siitä ulottuvuudesta kuulemme Herramme Jeesuksen lempeän ja lämpimän kehotuksen: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun.”