Päivän evankeliumitekstistä nousee mieleeni kaksi teemaa, joista ensimmäinen on ikävä. Tekstissä Jeesus puhuu opetuslastensa kanssa siitä hetkestä, jolloin Jeesus jättää maanpäällisen elämän taakseen, lähtee valmistelemaan Taivaan kotia ihmisiä varten ja jättää opetuslapset pärjäämään keskenään. Tämä herättää opetuslapsissa kummaksuntaa ja ihmetystä, että miksi Jeesus, joka on heidän ystävänsä, lähtee pois ja jättää kaverinsa yksin. Samalla Jeesus kuitenkin muistuttaa opetuslapsia siitä, että kerran hän on tuleva takaisin ja tällöin hänen poissaolonsa aiheuttama kaipaus ja ikävä muuttuu riemuksi ja iloksi.
Ikävä on hyvin inhimillinen tunne ja vaikka se tuntuu joskus musertavaltakin, liittyy siihen aina toivo paremmasta huomisesta eli jälleennäkemisestä ja sen tuottamasta riemusta ja ilosta. Ikävä ei ole “ikävä” eli harmillinen juttu, vaan rakkautta sisältävä tunne. Emmehän me tunne ikävää sellaista ihmistä kohtaan, josta emme välitä ja jota emme rakasta. Ikävä vaatii aina sitä tuntevalta ihmiseltä kokonaisvaltaista alistumista omille tunteillensa ja näiden tunteiden hyväksymistä. Ikävän tunteminen toista ihmistä kohtaan pistää myöntämään, että tästä ihmisestä mä välitän. Tämän ihmisen seuraa kaipaan.
Ikävän tunteminen on siten iloinen eikä surullinen asia. Ihminen on tehty enemmän tai vähemmän viihtymään toisten ihmisten seurassa ja yhteisesti vietettävä aika on elämän mielekkyyden perusasioita.
Ehkä kaikkein tavanomaisinta on tuntea ikävää oman puolisonsa, omien lastensa, omien ystäviensä tai muiden itselle tärkeiden ihmisten ollessa muualla.
Kun oikein kovasti odottaa ja ikävöi esimerkiksi oman ystävänsä tapaamista, tuntuu tapaaminen lopulta erityisen kivalta. Silloin on monesti hymy herkässä ja tekee mieli halata toista. Näinhän sitä näytetään toiselle, että hei, onpa mukava nähdä ja vitsit, että oon odottanut sun näkemistäsi. Kun on ikävöinyt toista, osaa sitten myös paremmin olla läsnä hänen kanssaan tapaamisen hetkellä ja panostaa yhteiseen aikaan.
Nykyaikana ikävän näyttäminen ja sen kanavoiminen on onneksi helpompaa kuin menneinä aikoina. Vaikka nykyään ei näkisi itselleen tärkeitä ihmisiä päivittäin tai edes viikottain, voi yhteyttä pitää monella tapaa: soittamalla, viestittelemällä tai hauskutellen sosiaalisessa mediassa. Tätä saarnaa kirjottaessani olin esimerkiksi itse yhteydessä snäpillä – siis yhdellä sosiaalisen median sovelluksella – parhaaseen kaveriini, joka asuu Joensuussa, ja kerroin hänelle, että pitäs kirjotella saarna ja päivän tekstistä mulle nous päällimmäisenä ajatuksena ikävä. Kaveri vastasi, että toihan on helppo, kerrot vaan kuinka ikävöit sun frendiäs, joka asuu Joensuussa. Naureskeltiin tälle hetki yhdessä, mutta sitten tajusin, että tämähän on oikeestaan ihan totta. Olen huomannut itessäni, että mitä enemmän mulla on ikävä omia kavereitani, joita en voi päivittäin nähdä, sitä enemmän viestittelen heidän kanssaan. Se on helppo ja luonteva tapa lievittää ikävän tunnetta ja samalla pitää yhteyttä itselleni tärkeisiin ihmisiin. Samoin se on keino näyttää toiselle, että vaikka ei voidakaan nyt nähdä niin täällä mä oon ja välitän, mitä sulle kuuluu.
Ihmiset ovat tunteneet ikävää varmasti aina. Se kertoo siitä, että ihmiset välittävät toisistaan ja rakastavat toisiaan, ja erityisesti juuri niitä itselleen lähimpiä ihmisiä.
Kristillisen uskomme mukaan Jumala on kaiken rakkauden lähde. Ihmisten välinen rakkaus on heijastusta Jumalan suvereenista rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Ilman Jumalan vaikutusta meissä emme osaisi rakastaa. Siten emme myöskään osaisi tuntea ikävää toista kohtaan.
Jumalan rakkaus toteutuu maailmassa Pyhän Hengen kautta.
Jumala on ollut Pyhänä Henkenä läsnä maailmassa aina ensimmäisestä helluntaista lähtien. Vaikka Jeesus joutui jättämään opetuslapset keskenään, antoi Jumala näille Pyhän Hengen opastajaksi ja rohkaisijaksi Kristuksen sanoman levittämisessä. Jumala oli siis kuitenkin koko ajan opetuslasten rinnalla. Pyhä Henki antoi opetuslapsille rohkeutta ja luottamusta siihen, että Herra on heidän kanssaan tapahtui mitä tahansa. Ja tämä toimi. Opetuslasten rohkean julistamisen seurauksena sanoma Jeesuksesta levisi ja vakuutti muutkin ihmiset.
Pyhä Henki antaa meille paljon muutakin kuin rohkeutta luottaa omaan uskoon. Pyhä Henki aloittaa työnsä meissä ihmisissä jo ennen kuin me itse ymmärrämme sen vaikutusta. Jumala istuttaa ihmiseen siemenen kasteessa, joka itää ihmisessä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Tästä itämisestä on merkkinä ihmisten hyvät luonteenpiirteet, niin sanotut Hengen hedelmät. Jokaisesta meistä löytyy esimerkiksi iloa, rauhaa, rakkautta ja uskollisuutta. Osalla jokin luonteenpiirre saattaa olla vahvemmin näkyvillä omassa persoonassa ja toisella taas jokin toinen.
Olen itse monesti aina riparilla Pyhästä Hengestä puhuttaessa käyttänyt yhdestä rippikoulun oppikirjasta löytyvää Hengen hedelmä-peliä, jonka täytettyä jokainen saa tuloksena oman Hengen hedelmänsä, eli näkee sen, miten Jumala hänessä itsessään erityisesti vaikuttaa. Vaikka kyseessä onkin rentomielinen peli, ei kukaan ole koskaan tähän mennessä sanonut, että oma pelin mukainen Hengen hedelmä olisi jotenkin pahasti pielessä. Jokainen on tunnistanut itsessään näitä hyviä luonteenpiirteitä, joita peli on antanut vastaukseksi.
Lisäksi mielestäni on ollut tärkeää osoittaa nuorille, että vaikka he saisivat paljon kritiikkiä toiminnastaan esimerkiksi koulussa tai vanhemmiltaan, itää heissä jokaisessa nämä hyvät hedelmät. Näihin positiivisiin piirteisiin tulisi keskittyä ihmisten toiminnassa enemmän kuin niihin, jotka herättää närkästystä tai ärsytystä. Jos saa liikaa lokaa niskaan, sitä rupeaa helposti uskomaan, ettei itsessään ole mitään hyvää ja että on ok, että muut mollaa. Jokaisesta meistä löytyy kuitenkin hyvää ja rakastettavaa, ja siihen on syytä kiinnittää huomiota.
Sanoin aluksi, että evankeliumitekstistä nousee mieleeni kaksi asiaa. Ikävän lisäksi se kertoo yhdestä Hengen hedelmästä: kärsivällisyydestä.
Kärsivällisyys. Mitä se on? Mistä se tulee?
Kärsivällisyys on ehdottomasti yksi luonteen hyve. Ja sitä voi oppia. Kärsivällinen ihminen ei turhaan pahota mieltään, jos jokin asia ei mene heti niin kuin itse sen haluaisi menevän. Kärsivällinen ihminen osaa odottaa omaa aikaansa ja omaa vuoroaan.
Osaamme ehkä samaistua tilanteeseen, jossa vanhemmat ovat pienten lastensa kanssa automatkalla ja lapset kysyvät vähän väliä “joko ollaan perillä?” tai “kauanko kestää vielä?” Tämä ei tarkoita sitä, että lapset olisivat tyhmiä tai kärsimättömiä, vaan että he eivät vielä hahmota ajankulkua niin hyvin kuin aikuiset. Lisäksi he tuskin ovat tutustuneet matkareittiin niin kuin vanhempansa, minkä takia eivät tiedä, missä kohdin reissua ollaan menossa.
Päivän evankeliumitekstissä opetuslapset ovat nimensä mukaisesti lapsia käytökseltään. Jeesus sanoo heille, että malttakaa vähän aikaa, niin näemme uudestaan. Opetuslapset eivät kuitenkaan ymmärrä, että miksi pitää odottaa vähän aikaa, eikö voitaisi jo iloita yhdessä, kuten Jeesus lupaa lopulta tapahtuvan. Jeesus lohduttaa kuitenkin, että kunhan maltatte odottaa, koittaa aika, jolloin teidän ei enää tarvitse kysellä. Silloin ymmärrätte, mitä nyt tarkoitan. Näin aikuisetkin monesti kasvattavat lapsiaan – “kun oot sitten vanhempi, niin ymmärrät”. Kärsivällisyyttä uupuvasta lapsesta tai nuoresta tämä kuulostaa kuitenkin raivostuttavalta, mutta monesti asioiden todellinen laita ymmärretään paremmin vasta myöhemmin – ihan niin kuin vanhempi sanoi.
Niin myös opetuslapset tarvitsivat kärsivällisyyttä odottaakseen hetkeä, jolloin näkisivät Jeesuksen uudelleen. Kärsivälliseksi opettelu oli heillä kaikilla edessä. Ei ollut helppoa heittäytyä luottamaan ystävän sanaan siitä, että kerran vielä nähtäisiin, kun oli ikävä häntä kohtaan jo ennen kuin hän oli ehtinyt edes lähteä.
Kärsivällisyys ja ikävän tunteminen linkittyvätkin tässä kohtaa olennaisesti toisiinsa. Lapsenomaista käytöstä voi olla tietoinen ikävän tuntemisen välttäminen. Tämä on täysin luonnollista lapselle, joka vielä harjoittelee ja kehittää omia itsesäätely- ja tunnetaitojaan. Siten negatiiviset tai vähänkin harmistuttavat tuntemukset haluaisi sysätä sivuun ja hypätä suoraan iloon ja riemun hetkiin.
Kuten aiemmin jo opimme, ikävän tunteminen ei ole kuitenkaan negatiivinen – tai surullinen – , vaan iloinen asia. Tätä Jeesuskin tarkoitti sanoessaan opetuslapsille, että “Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Niinpä mekin saamme ikävää tuntevina mutta kärsivällisinä odottaa Jeesuksen paluuta ja Taivaan kotiin pääsemistä. Kärsivällisesti, luottaen siihen, että Jumala tietää matkareitin, vaikka välillä tekisikin mieli huutaa hänelle, että “joko oltas perillä?”
Vaikka emme itse tunne matkareittiä, kuten Jumala sen tuntee, emmekä hahmota ajankulkua, niin kuin Jumala sen hahmottaa, voimme luottaa siihen, että kerran matkamme tulee tiensä päähän ja saamme silloin nauttia yhteisistä ilon ja riemun hetkistä kaikkien itsellemme tärkeiden ihmisten seurassa.
Juuri tämä odotus ikuisesta elämästä, loppumattomasta ilosta ja Taivaan kotiin pääsemisestä antaa kristitylle toivoa ja tekee kristillisestä uskosta ainutlaatuista.
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.