3. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 16: 16-23, Tuomo Lindgren

Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakunta

Hyvät ystävät – ja erityisesti hyvät partiolaiset ja partiolupauksen antajat. Saamme seurakuntanakin olla mukana teidän juhlassanne, jossa annatte partiolupauksen ja siinä osoitatte tahtonne toimia hyvän puolesta. Hyvän puolelle asettuminen ei ole helpoin tapa toimia. On helpompaa olla välinpitämätön, laiska, ilkeä, katkera ja kateellinen. Tiedän tämän, sillä minulla on siitä useamman vuosikymmenen kokemus. Olisi helpompaa väistyä syrjään silloin kun apua tarvitaan, pääsee vähemmällä. Mutta vaikka hyvän tekeminen on usein vaikeampaa se on kuitenkin parempi vaihtoehto. Siksi on hienoa, että partiolaiset tänään antavat lupauksen, jossa tavoitteeksi otetaan toiminta hyvien ihanteiden mukaan. Niitä tavoitteita ei saavuteta hetkessä. Kysymys on luonteen kasvattamisesta. On vaikeampaa olla kestävä ja tavoitella vähän kerrallaan sitä, minkä saavuttaminen kestää vuosia. On helpompaa rikkoa kuin rakentaa. On helpompaa hajottaa viulu kuin opetella sillä soittamaan. Rikkominen kestää joitakin sekunteja, mutta soiton opetteleminen vuosikausia. Mutta kumpi on ihailtavampaa – eikö soittaminen.

Entä sitten kun ihaillaankin sitä, joka tekee pahoja ja huonoja juttua ja nauretaan sille, joka tekee hyvää – sitäkin tapahtuu. Silloin on vaikeampaa pysyä hyvässä kiinni. Olisi helpompaa mennä joukon mukana ja kiusata sitä, joka on leimattu erilaiseksi. Vaikeampaa on puolustaa kiusattua. Vaikeampaa on puolustaa omaa vakaumustaan ja periaatettaan, kun se asetetaan kyseenalaiseksi. Partio on hieno harrastus ja elämäntapa, jossa kannustetaan hyvään, opetellaan vastuuntuntoa ja annetaan siihen ohjausta. Jos näin harjoittelee ja harjaantuu tekemään hyviä asioita, pienet vastoinkäymiset eivät lannista.

Vaikein tilanne on varmaankin silloin, kun on erimielisyys siitä, mikä on hyvä tapa toimia – ja kun ne ovat toisilleen vastakkaisia. Huomaa olevansa tilanteessa, jolloin sinua pidetäänkin jonkinlaisena kiusaajana – sinua pidetään viulun särkijänä, kauneuden pilaajana, vaikka omasta mielestäsi olet soittaja, hyvän puolella. Nykyaikaisessa maailmassa on paljon niitä, joiden mielestä usko Jumalaan on paha ja vahingollinen asia. Miten silloin voi puolustautua? Meillä on oltava joitakin mittareita, mihin vertaamme sitä, mikä on hyvä tapa toimia. Onko se yleinen mielipide, mikä ratkaisee? Onko olemassa sellaisia perustavia arvoja, jotka on kaikille yhteisiä? Perinteisesti usko Jumalaan on ollut syvin arvo. Silloin mittari hyvälle on ollut Jumalan sanassa ja kirkon pitkäaikaisessa uskossa. Jos tässä lähtökohdassa on eroavuus, silloin jokin muu arvo pyrkii nousemaan keskeisimmälle paikalle ja mittari hyvän arvoimiseen muuttuu. Me elämme aikaa, jossa tämä muutos ja murros on tapahtumassa: jumalausko korvataan ihmisuskolla. Ennen pitkää se tietää vaikeuksia uskon näköaloille – sitä, että on erimielisyys siitä, mikä oikeasti on hyvää. Vanhan kirkon aikana Rooman yksinvaltias, keisari vaati itselleen Jumalalle kuuluvaa kunnioitusta ja palvontaa. Kristityt eivät suostuneet siihen – heitä pidettiin häiritsijöinä, viulunsärkijöinä. Eikä se jäänyt vaille rangaistusta.

Jeesus evankeliumissa valmisti ja valmensi oppilaitaan kohtaamaan vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, jotta he eivät pelkäisi ja lannistuisi toimimaan silloin kun niitä tulee. Hän valmisti heitä kohtaamaan haukkumista ja tönimistä, sitä tulee siitä huolimatta, että he toimivat hyvin ja oikein. Jeesus sanoi heille, että aivan pian, hetken päästä ensimmäiset vaikeudet tulevat: Te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Eikö olisikin ikävää sellainen tilanne, missä toiset iloitsevat siitä, että sinä kärsit. Jeesus antoi ymmärtää, että maailma tuntee iloa, kun kristinuskoa ja kristittyjä halvennetaan. Kun maailmanmenoa katsoo, tätä maailman iloa näyttää riittävän. Se on tullut viime aikoina entistä paljaammaksi ja rohkeammaksi.

Ensimmäisen kerran Jeesuksen oppilaat joutuivat itkemään ja valittamaan, kun Jeeesus otettiin kiinni, pilkattiin ja tuomittiin häväistyskuolemaan ristille. Opetuslapset joutuivat suureen hätään ja tuskaan sillä se kaikki tapahtui oikeastaan myös heille. Se mitä tehtiin Jeesukselle koski heitä mitä syvimmällä tavalla. Kun häpeäleima lyötiin Jeesukseen, se lyötiin samalla oppilaisiin. Side opettajan ja oppilaan välillä oli niin syvä. Kun Jeesus kuoli, heidän unelmansa ja tulevaisuutensa raunioitui. Maailma iloitsi. Muu maailma iloitsi, että Jeesukselle kävi huonosti. Se iloitsi, että opetuslapset joutuivat tukalaan asemaan ja naurunalaiseksi. Se, mihin opetuslapset uskoivat, yritettiin osoittaa vääräksi ja pilkan aiheeksi. Mutta sitten taas hetken päästä Jeesus nousi kuolleista ja ilmesti heille. Heidän surunsa ja tuskansa on poissa. He näkevät Jeesuksen kärsimyksen uudessa valossa. Heidän uskonsa ei ollutkaan väärä tai turha. Se on totta ja se on kuolemaakin voimakkaampi.

Mutta itkeminen ei jää vain siihen. Evankeliumin sanoja ei kirjoitettu vain Jeesuksen apostoleja varten, vaan myös kaikille meille, jotka odotamme Jeesuksen paluuta ja taivaallisen juhlan alkamista. Helatorstaina Jeesus nousi taivaalliselle valtaistuimelleen. Oppilaat jäävät jälleen yksin. He olivat helluntaina saaneet Pyhän Hengen mutta nyt he eivät enää näkyvällä tavalla seurustelleet Jeesuksn kanssa. Heitä kohtaavat jälleen vastoinkäymiset jopa vainot. Uudessa tilanteessa Jeesuksen sana pienen hetken odottamisesta “vielä vähän aikaa” tulee tarkoittamaan myös aikaa, joka meidän on odotettava ennen hänen paluutansa.

Te joudutte nyt murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Sitä, mitä oppilaat joutuvat kokemaan verrataan synnytyskipuihin. Tuska muuttuu iloksi. Miehenä en täysin tiedä minkälaisesta kivusta on kysymys. Mutta kun syntyy jotakin uutta, se tapahtuu kivun kautta. Kipu on hetkellinen ja lopputuloksena on jotakin käsittämättömän suurta ja iloista, joka ei pääty. Siitä Paavali sanoo toisessa Korinttilaliskirjeessä 2 Kor 4: 16-18 Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.

Jeesus sanoo: “Teidän tuskanne muuttuu iloksi” – Hetki aikaisemmin oli niin, että maailma iloitsi, kun Jeesukseen uskova kärsi. Muuttuuko tilanne tässäkin suhteessa toisenlaiseksi: uskova ilotsee, mutta maailma kärsii. On hyvä huomata, että näin ei sanota. Sanotaan vain, että sitä iloa ei meiltä voi kukaan riistää. Maailman ilo on sellainen, että se katoaa, se kestää vain aikansa, mutta taivaallinen ilo on katoamatonta – katoamattomista asioista.

Jeesuksen oppilaana eläminen ei ole ruusuilla tanssimista. Armo on ilmaista, pelastus on lahja – mutta kasvaminen Jeesuksen oppilaana merkitsee suostumista kärsimysiin, pettymyksiin ja erilaisiin vaikeuksiin jopa pilkkaan. Jeesuksen nimi herättää vastustusta.

Olkaa uskollisia ahyvässä. Hyvän tekemistä ei tarvitse milloinkaan hävetä. Voi olla että partiolaisten ihanteille maailma nauraa niin kuin uskollekin. Älkää te siirtykö naurajien puolelle, pysykää Jeesuksen rinnalla pilkan aikana niin saatte olla hänen kanssaan myös kunniassa.