Eilen katsellessani ulos ikkunasta, näin kuinka kevät eteni silmissä. päivä kylpi valossa, linnut lauloivat ja nurmikko viheriöi. Puiston penkki oli kannettu esiin kätköistään. Kaiken tämän kauniin kruunasi pieni lapsi, joka ajoi pienellä polkupyörällä. Pyörässä oli apupyörät. Äiti kulki lapsen rinnalla käsi oli suojana lapsen yllä. Tuo näky oli mitä hellyttävin. Ajattelin kuinka lapsi oli keskittänyt kaiken huomionsa pyörällä ajamiseen. Hän uskalsi opetella ja yrittää, koska äiti oli koko ajan vierellä.
Tuo näkemäni oli minulle yksi esimerkki hyvyydestä ja rakkaudesta. Lapsi oli onnellinen ja äiti oli onnellinen. Tämä maailma on hyvä paikka elää ja asua.
Nyt haluankin kysyä: Uskommeko, että se mikä meitä odottaa, on parempaa kuin tämä maailma?
En voi sille mitään, mutta olen kiintynyt myös moniin tämän maailman asioihin. Haluan, että maan päällä elämäni onnistuisi, että voisin toteuttaa joitakin haaveitani täällä. Nuo haaveet ovat maallisia, koskevat perhettä, kotia ja työtä. Mutta huomaan, että haaveeni eivät aina ulotu taivaaseen asti.
Kaipaatko sinä taivasta? Soiko sydämessäsi jo taivaan kiitossävelet?
On luonnollista ja oikein, että sinulla on haaveita, jotka koskevat omaa elämääsi täällä maan päällä. Kun Jumala on kutsunut sinut seuraajakseen, hän antoi sinulle myös tehtävän. Siihen tehtävään kuuluu kodin perustaminen, tulevan polven kasvattaminen, hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden edistäminen.
Myös meidän olemisellamme maan päällä on merkitys. Meillä on tehtävä. Mutta tärkein tehtävämme kuitenkin on tehdä elämän matkamme Jumalan luokse. Mikään tehtävä ei käy sen ylitse tai ole sitä tärkeämpi.
Mutta miten tuota matkaa teemme? Miten tiedämme, että olemme oikealla tiellä?
Ajattelen edelleen pyörällä ajamaan opettelevaa lasta. Tulee aika, jolloin apupyörät on jätettävä pois. tulee aika, jolloin päivä ei ole aurinkoinen. Tulee aika, jolloin äiti ei kulje vierellä. Sellaiseen tilanteeseen Jeesus oppilaitaan valmisti. He jäävät yksin hetkeksi aikaa, silloin heidät valtaa murhe ja tuska.
Evankeliumi puhuukin tänään voimakkaista tunteista. Itkemisestä, valittamisesta, murehtimisesta ja tuskasta ja kivusta. Kaikkia näitä tunteita joutuu opetuslapset kokemaan, kun Jeesus menee takaisin Isänsä luokse. Jeesuksen poissaolo tuottaa opetuslapsille syvän murheen.
Kristityn elämään kuuluvat monenlaiset tunteet. Jumalan tunteminen on suuri ilo. Hänen läheisyytensä kokeminen tuo rauhaa ja onnellisuutta. Kokemus armosta ja anteeksiantamuksesta, sovinnosta Jumalan kanssa tuo syvän helpotuksen tunteen, raskaat taakat kirpoavat, ja sielu vapautuu. Mutta onnentunteiden lisäksi kristitty kokee paljon muutakin. Hän kokee, että Jeesus on poissa, Jumala on kaukana. Hän kokee surua ja tuskaa omasta tilastaan. Toisinaan hän on vailla tunteita. Mikään ei tunnu miltään.
Kokemuksia on erilaisia. Tunteita tulee ja menee, mutta tunteet eivät kelpaa oppaaksi kristityn tielle. Ne eivät kelpaa edes polkupyörän apupyöriksi.
Evankeliumi puhuu myös ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä ja ihmettelystä, siitä kuinka opetuslapset eivät käsitä ja tajua. Jeesuksen puheet askarruttivat, mutta niistä ei kukaan oikein ollut selvillä. Evankeliumeiden mukaan opetuslapset monesti jäivät ihmettelemään Jeesuksen puheita. He eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoja eivätkä hänen toimintaansa. Mutta siitä huolimatta he seurasivat häntä. Ja se olikin oleellista.
Tiukan paikan tullen ei oppaaksi riitä oma ymmärryksemmekään. Elämäntiellä, johon Jeesus meidät johtaa tulee tilanteita, joissa järki puhuu uskoamme vastaan ja tunteista ei ole apua. Kokemuksetkin puhuvat meille enemmän Jumalasta, joka on vihainen tai etäinen. Tunteet ja järki eivät riitä oppaiksemme elämän tiellä. Meillä on silloin turvanamme vain usko. Se ei ole jotakin jääräpäistä ja uppiniskaista vastaanväittämistä. Vaan enemmänkin oman elämänsä jättämistä Jumalan käsiin. Turvautumista häneen.
Kun ajattelen sitä lasta polkupyörän kanssa elämän taipaleella. Hän on kasvanut jo aikuiseksi ja lähtenyt kotoa. Polkupyörä on vaihtunut isompaan. Nyt Hän on tullut suuren virran rannalle.
Monesti puhutaan erilaisin vertauskuvin elämän tiestä tai elämän merestä, jossa purtemme heiluu. Tänään haluan tuoda eteenne kuvan voimakkaasta virrasta, joka meidän on ylitettävä. Elämän tehtävämme on ylittää tuo virta niin, että se ei hukuta meitä ja että pääsemme vastarannalle oikeasta kohtaa. Vain yhdestä kohtaa voi nousta maihin. Tehtävää hankaloittaa se, että virran ylitys tapahtuu yöllä. Tässä ovat puitteet elämällemme. Virta on ylitettävä, rannalle ei voi jäädä. Virran vietäväksi ei saa jättäytyä. Siltaa ei ole, mutta virran yli kulkee lossi. Vahva vaijeri kiinnittää sen vastarantaan. Juuri siihen kohtaan, jossa maihin on hyvä nousta. Yön pimeydessä me emme näe vastarannalle. Soutaenkin matka olisi liian vaarallinen, mutta vaijeri, pitää lossin oikealla radallaan, ja ohjaa kulkijan perille.
Tässä vertauksessa yö kuvaa meidän järkeämme, joka on pimentynyt eikä näe eteenpäin. Virta on tämä maailma, joka on ylitettävä. Virta kuvaa myös meidän kokemuksiamme ja tunteitamme. Niiden varaan ei voi heittäytyä olivat ne sitten ilon tai murheen kokemuksia. Lossi on kirkko ja lossin vaijeri, joka on ainoa turvatakuumme virran ylityksessä. Se on kirkon usko, Kristus itse, joka liittää meidät määränpäähän.
Kun tunteet puhuvat vastaan ja järkemme ei ymmärrä, silloinkin Kristus on elämämme perusta. Toivo on ankkuroitunut Jumalaan. Ei omaan itseemme.
Mutta kaiken päätöksenä on ilo jota meiltä ei kukaan voi riistää pois.
Mutta voi olla, että ne taivaan suloiset sävelet soivat korvissamme kunnolla vasta kun olemme suurimmaksi osaksi saaneet tehtyä maalliset velvoitteemme. Silloin ei kuulu muita ääniä ja voi paremmin keskittyä.