Jeesuksen puheen “vähästä ajasta”, lyhyestä murheen hetkestä ja sen jälkeen koittavasta ilosta, voidaan ajatella viittaavan moneen eri asiaan.
Ensisijaisesti Jeesus tietysti vakuuttaa ennen kuolemaansa opetuslapsilleen, että he joutuvat olemaan vain vähän aikaa yksin. Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset tunsivat tuskaa, mutta kun Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi heille, heidän sydämensä täytti ilo, jota kukaan ei voinut heiltä riistää. Opetuslapset eivät ymmärtäneet etukäteen, mitä Jeesuksen puhe “vähästä ajasta” tarkoitti. He olivat ymmällä vielä senkin jälkeen, kun Jeesus selitti tarkemmin, mistä oli kysymys. Mutta ylösnousemuksen jälkeen he eivät enää kysyneet mitään. Eivät he silloinkaan kaikkea ymmärtäneet, mutta kun Jeesus oli heidän kanssaan, he ymmärsivät ja kokivat, että kaikki oli hyvin ja ratkaiseva käänne oli tapahtunut.
Toiseksi Jeesuksen sanat vähästä ajasta voivat viitata myös hänen taivaaseen astumisensa ja takaisin paluunsa väliseen ai-kaan. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan Jeesus puhuu päivän evankeliumissa nimenomaan paluustaan aikojen lopulla ja sen jälkeen koittavasta taivaan ilosta.
Kristillinen seurakunta on aina odottanut Herransa paluuta. Ensimmäiset kristityt olivat vakuuttuneita siitä, että Jeesus palaisi takaisin jo heidän elinaikanaan. Ilmestyskirjan lopussa Jeesus itse sanoo: “Minä tulen pian”, ja Ilmestyskirjan kirjoittaja jatkaa: “Totisesti. Tule, Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20)
Ensimmäisten kristittyjen rukous ei kuitenkaan toteutunut, ja “vähäinen aika” on venähtänyt jo lähes 2000 vuodeksi. Mutta odotus ei ole loppunut. Toisessa Pietarin kirjeessä, joka on Uuden testamentin nuorimpia kirjoja, selitetään Jeesuksen paluun viipymistä seuraavasti: “Tietäkää, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka ovat omien himojensa vietävinä. He sanovat pilkaten: ’Onko hän muka tullut, niin kuin lupasi? Isämme ovat nukkuneet pois, ja kaikki on entisellään…Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2. Piet. 3: 3-4, 8-9)
Kristillinen seurakunta kadottaa yhteyden ylösnousseeseen Herraansa, jos se lakkaa odottamasta hänen paluutaan. Silloin huomio keskittyy ensisijaisesti ajallisiin asioihin ja tärkein unohtuu. Näin voi tietysti käydä myös yksityisen kristityn kohdalla.
Kolmanneksi Jeesuksen sanat “vähästä ajasta” muistuttavatkin meitä siitä, että ihmisen ajallinen elämä kestää vain pienen hetken päättyipä se sitten kuolemaan tai ehkä Jeesuksen paluuseen. Kristitty on matkalla, kotimatkalla, ja on nurinkurista, jos hän unohtaa määränpäänsä ja häntä alkaa kiinnostaa enemmän ajalliseen kuin ikuiseen elämään liittyvät asiat. Edesmennyt arkkipiispa Martti Simojoki on todennut, että “kristillisyytemme aitous on arvosteltavissa sen mukaan, miten paljon ajattelemme taivasta.”
Koti on lapselle ja aikuisellekin paras paikka maan päällä, ja kun olemme poissa kotoa, kaipaamme sydämessämme, että pääsemme sinne takaisin. Ja jos olemme taivaallisen Isämme lapsia, mikään ei ole luonnollisempaa kuin se, että odotamme ikävöiden pääsevämme siihen kotiin, joka yksin on ikuinen.
On kuitenkin olemassa myös vääränlaista kaipausta pois tästä ajallisesta elämästä. Se ei ole taivaskaipuuta vaan mieluumminkin elämän pelkoa. Jumalan kansan koti-ikävä ei tarkoita sitä, että elämme vain puolinaisesti ajallista elämäämme. Luther sanoo, että “meidän on puoleksi ja vasemmalla kädellä oltava tässä elämässä; oikealla kädellä ja koko sydämellä meidän sitä vastoin on odotettava sitä päivää, jona meidän Herramme tulee niin ihanassa majesteettisuudessa, ettei sitä kukaan voi kertoa.” Silti meillä on lupa ja meidän pitääkin iloita kaikista ajallisen elämän lahjoista, joita Jumala, elämän ja kaiken hyvän antaja, meille armossaan joka päivä runsaasti jakaa.
Taivaskaipuu on kaipausta Jumalan yhteyteen. Saamme kerran katsella Jeesusta kotona taivaassa, jos sinne armosta pääsemme, eikä mikään enää häiritse yhteyttämme häneen. Nyt synti vielä kietoo ja ahdistaa meitä ja estää meitä näkemästä Jeesusta. Ja Jeesus myös itse kätkeytyy ja peittää meiltä kasvonsa.
Neljänneksi päivän evankeliumin “vähän aikaa” puhuukin siitä, kuinka Jeesus välillä antaa meidän kokea läsnäoloaan, mutta kuinka hän välillä myös vetäytyy pois. Jokaisen Jeesukseen us-kovan täytyy aina uudestaan ja uudestaan joutua sille paikalle, mitä entisaikojen uskon kilvoittelijat nimittivät murhehuoneeksi. Itse tiedämme, millaisia ovat ja ovat olleet meidän murhehuoneemme. Kohtaamme jokainen monenlaista kipua, murhetta ja hätää sekä erilaisia vastoinkäymisiä elämämme matkalla. Mutta ei tässä kylliksi. Murhehuoneen tekee murhehuoneeksi ennen muuta juuri se, että Jeesus jättää meidät yksin samalla tavoin kuin opetuslapset jäivät yksin Jeesuksen kuoleman jälkeen. He joutuivat piileskelemään lukittujen ovien takana omassa murhehuoneessaan. Kun Jeesus ei ole paikalla, koemme olevamme yksin keskellä synnin ja kuoleman pimeyttä ilman apua ja lohdutusta.
Miksi Jeesus sitten jättää meidät yksin? Yksinkertaisesti siksi, että hän haluaa riisua meidät omista mahdollisuuksistamme. Kun näemme, ettei meillä itsellämme ole uskoa, opimme luottamaan yksin Vapahtajaamme. Paavo Ruotsalaisen, kansanmiehen ja syvissä ahdistuksissa kasvaneen uskon kilvoittelijan, koko teologia keskittyi suuressa määrin yhteen kysymykseen: Miten me suhtaudumme siihen, että Jumala johdattaa meidät murhehuoneeseen? Jos luotamme salaisesti itseemme ja omiin tekoihimme, yritämme päästä omin neuvoin pois murhehuoneestamme, mutta jos olemme oikeita kristittyjä, jäämme odottamaan, mitä Jeesus tekee.
Jos Jeesus ei olisi näyttäytynyt opetuslapsille, he olisivat jääneet murheeseensa ja hätäänsä. Samoin on meidän laitamme. Jos Jeesus ei tule apuun ja ilmaise meille itseään aivan kaiken puolestamme tehneenä Vapahtajanamme, olemme hukassa ja vajoamme syntiin ja epäuskoon. Mutta varmasti hän tulee meidänkin luoksemme kuten aikoinaan opetuslasten luo. Hän tulee juuri oikealla hetkellä eikä jätä meitä yksin kotimatkallamme. Keran matka päättyy, ja silloin kaikki murheet jäävät lopullisesti taakse.
Odota siis Vapahtajaasi. Meistä tuntuu, että hän viipyy, ja “vähän aikaa” on liian monta päivää, viikkoa, kuukautta tai vuotta. Mutta kun Jeesus tulee, silloin me ymmärrämme, että hän oli poissa vain pienen hetken ja tuli pian – niin kuin oli luvannut.