(Partiolaisten kirkkopyhä)
Poikaleirin teltasta kuului hiljaista, tukahdutettua itkua. Nuorisotyönohjaaja ”Unski” aukaisi varovasti teltan vetoketjun ja kuiskasi: ”Mikä hätänä?” Kahdeksanvuotias poika vastasi itkunsekaisella äänellä: ”Miulla on ikävä kottiin.” Unski jutteli rauhallisesti koti-ikäväiselle leiriläiselle. Yhdessä sovittiin, että aamulla katsotaan, mikä on tilanne, voidaan vaikka soittaa kotiin. Pian väsymys voitti ikävän ja makuupussista kuului nukkuvan pikkumiehen hengityksen tuhina.
Tilanteen jälkeen istuin Unskin kanssa leirialueen keskellä nuotiolla. Nuorena isosena sain opetuksen, jonka olen muistanut tähän saakka. ”Jos pojalla on koti-ikävä, niin se on hyvä merkki. Silloin hänellä on koti, jota ikävöidä. Paljon pahempi on se, jos ei olisi paikkaa tai ihmisiä, joita kaipaa.” Tätä Lauritsalan seurakunnan poikaleiriltä 1970-luvulla oppimaani olen kutsunut Unskin viisaudeksi.
Onko sinulla ollut joskus koti-ikävä, vaikkapa partioleirillä tai mummolassa? Pyydän sinua osallistumaan tähän saarnaan. Kerro siinä vieressä olevalle, milloin tai millaisissa tilanteissa olet ikävöinyt kotiin.
– – –
Tämän sunnuntain otsikkona on Evankeliumikirjassa ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Se kertoo siitä, että pääsiäisen jälkeisenä aikana kristittyjen ajatukset suuntautuvat taivaan kotiin. Raamatussa taivasta verrataan kotiin. Yksikään koti maan päällä ei kestä ikuisesti. Sukupolvet vaihtuvat ja kodin jäsenet yksi toisensa jälkeen siirtyvät ajasta iankaikkisuuteen. Paraskaan ajallinen koti ei ole pysyvä, mutta taivaan koti on. Sinne Jeesus on mennyt valmistamaan jokaiselle paikan (Joh. 14:1-3).
Taivaan koti on täydellinen. Siksi kristityt ovat vanhastaan puhuneet taivasikävästä. Kyse on samasta kuin koti-ikävässä. Mieli kaipaa sinne, missä on hyvä ja turvallista olla. Unskin viisaus tulee esille taivaan kodissakin.
Tämän pyhäpäivän evankeliumi kertoo siitä, millaista kristityn elämä on matkalla kohti taivaan kotia. Evankeliumissa korostuu kaksi asiaa.
Ensinnä Jeesus lupasi seuraajilleen vaikeuksia. ”Te saatte itkeä ja valittaa … te joudutte murehtimaan … tekin tunnette tuskaa.”
Viikko sitten kävin edellisen kerran Heinolassa. Pysähdyimme Maria-vaimoni kanssa viemään kukkia ystävämme haudalle. Kulkiessani kirkonmäen hautausmaalla luin hautakivistä monia tuttuja nimiä. Monen heidän elämäänsä olin saanut seurata Heinolassa asuessani. Monia heistä olin siunannut hautaan. Kukaan ihminen ei selviydy elämästä ilman vaikeuksia ja tuskaa. Ne näyttävät kuuluvan ihmisen osaan. Jokainen saa niistä osansa, kuka suuremman, kuka pienemmän. Vanhan juutalaisen sanonnan mukaan ”Herra – siunattu olkoon Hän – on eräänlainen pankkiiri, hän ottaa yhdeltä lainatakseen toiselle paitsi silloin kun on kysymys huolista, tuskista ja sairauksista: niitä hänellä on kylliksi kaikille.”
Tällaiselta elämä välillä tuntuu. Usko Jumalaan ei poista elämästä kärsimyksiä ja vaikeuksia. Niiden kohtaamiseen Jeesus valmisti oppilaitaan. Tällainen on myös meidän elämämme. Aika lohduttomalta tuntuisi, jos tässä olisi kaikki. Onneksi Jeesuksen lupaukset eivät pääty vaikeuksiin. Päinvastoin hänen varsinainen sanomansa on toinen.
Toiseksi Jeesus lupaa, että kristityllä tuska ja murhe muuttuvat iloksi, ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”
Ilo syntyy ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta. Näin tapahtuu yhä edelleen. Vapahtajamme Jeesus Kristus tietää ja tuntee sinut paremmin kuin edes sinä itse. Saat jättää hänelle kaikki huolesi, pelkosi, hätäsi ja ahdistuksesi. Voit rohkeasti luottaa hänen omaan lupaukseensa: ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Kyse ei ole siitä, miltä sinusta tuntuu. Kristityn ilo ei ole tunnetta, vaan luottamusta Jeesuksen omaan lupaukseen, jättäytymistä hänen varaansa, hänen huolenpitoonsa. Tällaisesta luottamuksesta kasvaa halu auttaa toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Hyvät kirkkovieraat, nuoret ja vanhat. Palaan alussa puhumaani koti-ikävään. Minulla oli koti-ikävä muutama viikko sitten, kun olin työmatkalla Sveitsissä, Genevessä. Vieraillessani Luterilaisessa Maailmanliitossa sain erikoisen lahjan. Se on alun perin tehty tuottamaan kuolemaa, tuskaa ja murhetta, nimittäin se on valmistettu rynnäkkökiväärin patruunaksi. Se on ammuttu Afrikassa, Liberiassa käydyssä sodassa. Nyt tästä väkivallan, vihan ja kuoleman välineestä on tullut rauhan, rakkauden ja ilon merkki. George Togba –niminen mies yhdessä työtovereidensa kanssa muokkaa käytetyistä ammuksista ristejä. Sellaisen sain lahjaksi vierailultani.
Ammuksesta tehty risti kertoo olennaisimman uskostamme. Kristinuskon ytimenä on sanoma Jumalasta, joka antaa oman poikansa kärsiä kuoleman meidän syntiemme sovitukseksi. Tästä nousee kristityn syvin ilo. ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen synnyttää ilon. Tätä iloa saamme olla jakamassa edelleen tähän maailmaan. Vanha partioihanne on ”auttaa ja palvella”. Myös partiolupaukseen kuuluu palvelun ajatus. Se päättyy lupaukseen ”olla avuksi toisille”. Tällaisella mielellä teemme matkaa kohti taivaan kotia. Siihen tehtävään meidät lähetetään Jeesus lupauksen varassa: ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”