3. sunnuntai pääsiäisestä, Joh. 17: 11-17, Hans-Christian Daniel

Täällä tuhansien järvien maassa monet ihmiset ilmoittavat uskovansa omalla tavallaan, eri tavalla kuin kirkko opettaa. Täällä kerrotaan kohtaavansa Jumalansa yhtä hyvin metsän rauhassa kuin kirkossakin. Uskonnollisesta yksilö- ja luontosuuntautuneisuudesta huolimatta satunnainen matkailija kohtaa täällä Euroopan uskonnollisesti mitä yhtenäisimman maan, jota sanotaan myöskin maailman luterilaisimmaksi maaksi.
Ykseys ihmetyttää. Ykseydestä Luther lausuu, että siihen voi vain sillä ainoalla tavalla tulla, että Jumala meitä nimessään kätkee, se on, että me pysymme siinä sanassa, jonka me Kristukselta olemme saaneet. Sillä tämä sana sitoo meidät yhteen, saman pään alaisiksi ja Hänessä pysymään, eikä etsimään mitäkään pyhyyttä, tai muuta Jumalalle kelvollista, paitsi Hänessä. Lyhyesti: sanan kautta istutetaan meidät Kristuksen ruumiiseen, niin että kaikki, mitä Hänellä on, on meidän ja me voimme omistaa Hänet omana ruumiinamme. (Luther, Saarnoja ja selityksia Suomen kirkon uusille evankeliumiteksteille, Helsinki 1892, s.230)
Tämän sunnuntain aiheena on kirkon roomalaisilta päiviltä juontuva nimitys Jubilate eli kehotus Riemuitkaa. Kehotus riemuitsemiseen pohdituttaa, sillä tässä maassa satunnainen matkailija kohtaa kansan, jonka kieli vain köyhästi taipuu omintakeisiin riemun ilmauksiin. Tämän kansan nuoriso esimerkiksi lainaa englantilaisperäistä yess- tai jippi-huudahtusta tuulettaakseen iloaan. Virsikirjassa tarjotaan muinaisen latinan kielestä riemun ilmaukseksi mm. sanaa eijaa (esim. virsi 24), jota edes vihkiytyneet harrastajatkaan välttämättä enää ymmärrä. Kannettu vesi ei kaivossa pysy eikä kannettu riemunilmaus kielessä tai kansan suussa. Miksi meitä kehotetaan riemuun?
Kristus rukoilee tänään: Nyt minä tulen sinun luoksesi, Isä. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Kristuksen ilon aiheena on maailmasta lähteminen ja Isän luokse pääseminen. Hän puhuu ollessaan maailmassa, puhuu ihmisten kieltä, korvin kuultavissa. Hänen Sanansa antaa kuulijoille osallisuuden hänen ilostaan. Sana on siis osallisuuden väline. Jumala antaa osallisuutta itsestään Sanan kautta. Osallisuus Kristuksen iloon ei jätä kylmäksi ikään kuin sivusta katsoja toteaisi, että onpa toinen iloinen. Sana antaa osallisuutta, sillä Kristus sanoo: jotta minun iloni täyttäisi heidät. Kristus tietää, että ihminen ei voi käskeä itseään iloon. Kun ollaan itse tyhjä, osataan ikävöidä hänen iloaan. Vain tyhjän Jumala voi täyttää, ja jotta hän voi täyttää ilollaan, hän ensin tyhjentää itsetehdyn riemun. Kun rakkaalla suomen kielellämme on vain niukalti riemunilmauksia, ei voida luottaa sanalliseen pintakiiltoon. Kielemme on valmiiksi tyhjennetty niin kuin kerjäläisen ojennettu käsi. Niin läsnä oleva Kristus puhuu armon kerjäläisille, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Siitä kumpuavat sekä uskonnollinen ykseys metsän keskellä ja kirkossakin että aito ja syvä ilo. Näin ihmeellisesti Pyhä Henki kokoaa Kristuksen laumaa ja rakentaa Jumalan valtakuntaa.
Se ilo, jolla Kristus omiaan täyttää on olemuksellista iloa, joka menee suoraan sydämeen. Hänen ilonsa on Jumalan mittaista iloa, ikuista, luovaa, kaiken täyttävää, pyhää iloa. Hänen ilonsa ei syrjäytä surua, vaan elää ristin ja kyynnelten alla maailmassa, muttei maailmasta. Hänen ilonsa on ylösnoussutta iloa. Se ei tarvitse syytä, sillä se perustuu perusteettomaan Jumalan armoon ja laupeuteen. Hänen ilonsa ei kaipaa maksua: se on maksettu, sillä Kristus on lunastanut meidät. Hänen ilonsa ei päädy suruun, ei tule itku pitkästä ilosta, vaan hänen ilonsa on elävän Kristuksen läsnäolo surujen ja kuolemankin keskellä, Jumalan valmistama pöytä vihollisten silmien edessä. Se in ilo pitkästä itkusta syntien anteeksiantamisesta ja toivosta. Hänen ilonsa ei ole riippuvainen ihmisen subjektiivisesta tunnetilasta, sillä se elää objektiivisesta Jumalan Sanan lupauksesta, johon uskossa luotetaan, vaikka tunne olisi aivan päinvastainen: Kristityn ilo elää lupauksesta ”mene Herrasi iloon” (Matt. 25: 21, 23), niin kuin Kristus menee Isän luo. Hänen ilonsa suuntaa tarkoituksettomaltakin tuntuvan elämän Jumalaan päin eli kokoaa hajalla olevat elämän säikeet ja pasmat Herran käteen.
Näin Kristuksen antama Jumalan ilo valmentaa kristilliseen elämään ja työhön. Luther sanoo: ”Ensimmäinen on armo eli mielisuosio, kun Jumala peruuttaa vihansa, katsoo meihin sanansa läpi armollisesti ja antaa meille kaikki synnit anteeksi, tehden näin mielemme häntä kohtaan turvatuiksi ja iloisiksi. Sitten hän myöskin antaa meille Henkensä rikkaat ja moninaiset lahjat joiden avulla saamme paljon aikaan sekä itsessämme että kaikessa maailmassa, kuten että opetamme, lohdutamme, neuvomme, autamme, kastamme, jaamme sakramenttia, teemme ihmeitä ynnä muuta sellaista”. (Autuuden lähteillä, H:ki 1917, s.281.)
Tähän uskon riemu auttakoon meitä ja valmentakoon meitä iloisesti tekemään kolmiyhteisen Jumalan työtä hänen maailmassaan. Nouskaamme tunnustamaan kristillisen uskomme Nikean uskontunnustuksen sanoin.