Rakkaat kristityt!
Tämän sunnuntain nimi on ”Jubilate”. Tuo latinankielinen vanha nimitys ei paljon kääntämistä kaipaa – se on helposti ymmärrettävissä. Sehän tarkoittaa iloitsemista ja riemuitsemista. Nimitys tulee päivän antifonin tekstistä:
”Kohota Jumalalle riemuhuuto, maa,
riemuitkaa, maan asukkaat!
Laulakaa hänen nimensä kunniaa,
kiittäkää ja ylistäkää häntä.”
Ilosta puhuminen ei tunnu oikein ajankohtaiselta. Hyvin monilla elämäntunto on jotain muuta. Pelko valtaa alaa, ahdistus valtaa alaa. Uutiset tuovat tietoisuuteen yhä uusia uhkaavia asioita – mihin maailma on menossa, mihin meidän maamme on menossa – mihin itse olen menossa.
Päivän evankeliumi on katkelma nk. Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta. Hän rukoilee seuraajiensa puolesta ennen kärsimystielle astumista. ” Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä… Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät.”
On kuin tilanne, jossa Jeesus rukoilee – ja rukouksen sisältö, olisivat suuressa ristiriidassa keskenään. Edessä ovat päivät, jotka ikään kuin lyövät hajalle sen, mitä on koettu. Jeesuksen vangitsemisesta alkaneet tapahtumat, tuomion, ristiinnaulitsemisen, kuoleman, hautaamisen ja lopulta ylösnousemisenkin kautta lyövät seuraajajoukon hajalle. Ensiksi suuren pelon valtaan – ja sitten suuren hämmennyksen ja epätietoisuuden valtaan. Yhteys hajoaa – ilo katoaa, toivo muuttuu toivottomuudeksi. Pimeys valtaa mielen.
” Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä… Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät.”
Tämä on maailma on täynnä voimia, jotka repivät meitä erilleen. Monenlaiset vastakohtaisuudet tahtovat nostaa päätään milloin missäkin. Milloin ovat vastakkain eri kansat, milloin uskonnot, milloin ideologiat… syitä erimielisyyteen voidaan hakea vaikka mistä. Kristityt eivät muodosta tässä poikkeusta – aivan liikaa on raja-aitoja meidänkin keskellämme.
Kaiken epävarmuuden edellä Kristus rukoilee: että he olisivat yhtä, jotta minun iloni täyttäisi heidät.
Mistä syntyy ilo, mistä syntyy toivo, mistä syntyy rohkeus?
Meidän aikamme täyttyy viihteestä. Viihteen tulva tavoittaa meidät kaikkialta. Ja joskus on hyvä niin. On toki niin, että on hyvä saada joskus vain nauraa jollekin, ehkä typerällekin jutulle. Mutta rajansa kaikella – jos tarjonta on vain viihdettä alkaa elämä helposti ohentua. Pelkkä viihde on kuin huumetta, joka katkaisee yhteyden elämän todellisuuteen. Elämä on oleellisesti jotain muuta kuin leijumista jalat ilmassa.
Todellisuus on aina elämän puolella. Siellä, missä jalat pidetään maassa – sieltä voi löytyä todellinen elämän ilo.
Kun Kristus rukoilee seuraajiensa puolesta – hän ei rukoile heille harhaista todellisuutta. Hän ei pyydä Jumalaa vetämään heitä pois maailmasta – hän rukoilee, että hänen seuraajansa toisivat Jumalan läsnäolon todellisuutta tähän maailmaan. Kristityn kutsumus on tuoda Jumalan todellisuutta kaiken sen elämän raadollisuuden keskelle, jossa elämme.
Mistä siis ilo ja riemu? Se, joka on löytänyt rauhan sisimpäänsä – levittää sitä tietämättään ympärilleen. Se, joka on löytänyt ilon sisimpäänsä – levittää sitä tietämättään ympärilleen. Se, joka on löytänyt toivon – levittää sitä tietämättään ympärilleen. Se, joka on löytänyt luottamuksen – levittää sitä tietämättään ympärilleen. Yhteys synnyttää yhteyttä, ystävyys synnyttää ystävyyttä. Rakkaus synnyttää rakkautta.
”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” Etsiydy tälle lähteelle.