Jäähyväisrukouksessa Jeesus rukoilee opetuslastensa puolesta. Nämä muistivat rukousta myöhemmin, kun Jeesus jo oli pois heidän keskeltään, ristiinnaulitsemisen, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen jälkeen.
He muistivat sitä, koska se valoi heihin rohkeutta. Heidän kanssaan sitä muistivat muut Jeesuksen seuraajat. Johannes kirjasi sen evankeliumiinsa. Edelleen se on rukous, josta voi ammentaa uskoa ja rohkeutta. Se on Jeesuksen rukous seuraajiensa puolesta.
Sitä muistettiin, koska se osui alkukirkon kristittyjen tärkeään kokemukseen. Heille Jeesuksessa oli avautunut näkyviin sellainen todellisuus, joka oli aivan perustava. Se oli kokonaan toista kuin mikään muu maailmassa, kokonaan muuta kuin he olivat maailmasta oppineet. Jumalan valtakunta, se mikä viime kädessä oli kaiken elämän kannalta syvin todellisuus, oli heidän ulottuvillaan. Se oli Jeesuksessa vastaansanomattoman totta.
Voi olla, että joidenkin mielissä oli syntynyt odotus tai toive, että se merkitsisi maailman ratkaisevaa muutosta toisenlaiseksi. Toive Jumalan valtakunnan näkyvästä tulosta niin, että paha, vaikea ja raskas eivät enää varjostaisi elämää.
Mutta maailma oli Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeenkin edelleen sama maailma. Oli tehtävä työtä, hoidettava lapset, sairastettava, kuoltava, saatettava läheiset hautaan ja väsyttävä. Vahvemmalla oli edelleen valta, eikä mikään suojannut siltä, että ihminen ja Jumala joutuivat edelleen uhratuiksi ja alistetuiksi. Maailma oli edelleen ankara paikka.
Siis tämä maailma, jossa mekin elämme. Tämä todellisuus, jossa toinen maailma, Jumalan valtakunta välähtää siellä täällä näkyviin. Siihen avautuu näkymä, kun kokoonnumme näin yhdessä rukoilemaan tietoisina siitä, että tässä mitä me näemme, ei ole kaikki. Tai kun ihmiset asettuvat toistensa tueksi itseään ajattelematta, kun rakkaus vaikuttaa ihmisten kesken, tai kun kevätaamuna aurinko kuultaa puitten hennossa vihreässä ja nousee hiljaa vilvoittava tuuli. Niitä hetkiä, jolloin on helppo ajatella, että tämä on Jumalan maailma, saman Jumalan, jonka todellisuus avautui Jeesuksessa koko syvyydessään näkyviin.
Mutta yhtä totta on se, että tässä maailmassa vallitsevat julmat ja ankarat lait, elämää tuhotaan, paha on totta, myös käsittämätön paha, vihan, väkivallan ja ahneuden todellisuus, sellainen, piittaamaton, järkyttävä paha.
Tämän todellisuuden keskellä Jeesuksen rukous valoi toivoa. Siinä Jeesus sanoi: minä en kuulu tähän maailmaan. Tämän maailman ankarat ehdot ja julmat vallat eivät ole minun todellisuuttani. Jeesuksessa oli jotain radikaalisti toisenlaista, jotain kokonaan muuta. Tämän maailman valloilla, millään tämän maailman voimilla ei ollut lopullista valtaa. Ja niin oli laita myös hänen seuraajillaan: he edustivat sellaista, joka oli jotain perusteellisesti muuta ja joka asetti kyseenalaiseksi kaikki ankarat realiteetit. Heidät oli kiinnitetty Kristukseen, niin kuin meidät, itse kukin jotka kasteessa olemme sidotut siihen, mikä on enemmän, syvempää ja todempaa kuin tämän maailman lait.
Jeesus rukoili, että hänen seuraajansa eivät lannistuisi vaan jaksaisivat ja kestäisivät ja toisivat tähän maailmaan toisen maailman äänen.
Rukoillessaan Jeesus sanoi: ”Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät”. ”Minun iloni täyttäisi heidät.” – ”Minun iloni”.
Ingmar Bergman kertoo muistelmissaan ystävästään, miehestä, joka oli menettänyt elämässään kaiken: puolisonsa, lapsensa, omaisuutensa ja terveytensä. Elämä oli kouraissut julmalla tavalla, niin kuin elämässä voi käydä. Mikään ei voi lopullisesti suojata sellaiselta. Sellainen maailma on, sellainen on ihmisen osa. Menetettyään kaiken, mies sanoo: – Kunhan en menettäisi iloani.
Mies puhuu ilosta. Ymmärrän hänen puhuvan jostain sellaisesta, joka perimmältään kantaa ihmistä, syvästä elämänilosta, eräänlaisesta elämänhalusta, joka saa ottamaan päivät lahjoina, sisälsivätpä ne mitä tahansa. Sellaisen ilon vastakohta ei ole suru eikä vakavuus. Sellaisen ilon vastakohtia ovat katkeruus, epätoivo, kyynisyys ja välinpitämättömyys.
Kun Jeesus sanoo: ”että minun iloni täyttäisi heidät”, on kyse sellaisesta ilosta.
Ajattelen sitä, kun kuuntelen ihmisiä, joitten mielen täyttää väsymys, työn tai elämän paineitten aiheuttama väsymys. Ajattelen: kunhan et menettäisi iloasi.
Tai kun katselen kulutusmarkkinoiden mainoksia, joissa uskotellaan, että elämä on sama kuin hankittavien elämysten sarja, joita täytyy saada aina vain lisää, jotta tuntisi elävänsä. Ajattelen: kunhan emme menettäisi iloamme.
Kun kuuntelen kovia, itsevarmoja puheita, joitten takaa huokuu yhtaikaa, ahdistusta, pelkoa ja vihaa, ajattelen: kunhan et menettäisi iloasi.
Kun maailman kovien ehtojen paino ja epäoikeudenmukaisuus painaa, kun näen köyhyyden häpeän ja alistuneisuuden, ajattelen: kunhan en menettäisi iloani.
Kirkko on tässä maailmassa sellaisen ilon kantaja. Kirkko on, jotta maailman monien valtojen alla elävien todellisuuteen kuuluisi ääni maailmasta, joka on radikaalilla tavalla toinen, syvempi ja perustavampi. Se ei muuta tätä todellisuutta mihinkään. Maailma on maailma. Mutta sen ehdoilla ei ole lopullista valtaa.
Jeesuksen jäähyväisrukous valoi uskoa ja rohkeutta Jeesuksen seuraajille tuolloin, ja meille nyt. Mutta kyse ei ollut vain muistelemisesta ja tämän tiedon tallettamisesta uusille polville. Kyse oli enemmästä.
Keskuksessa oli yksi tapahtuma. Ateria. Viimeinen ehtoollinen. Kun varhaiset kristityt kokoontuivat, he muistivat tuota yhtä tapahtumaa, ja toistivat sitä. He mursivat leipää niin kuin Kristuksen ruumis murtui ja jakoivat viinin niin kuin Kristuksen veri vuosi. Ja siinä tapahtumassa, sen toistamisessa, Kristus itse oli läsnä. Kyse ei ollut vain poissaolevan muistamisesta vaan läsnäolosta. Siinä oli läsnä’ kaikki se mikä oli avannut näkyviin Jumalan valtakunnan sen, mikä maailman keskellä oli kuitenkin totta.
Edelleen sama toistaminen on kirkon ydintapahtuma. Edelleen toistamme ehtoollista, toistamme ja muistamme ja siinä Kristuksen läsnäolo on totta. Leipä pysyy leipänä ja viini viininä, mutta salaisella tavalla Kristus itse on niissä läsnä, ja kaikki se, mitä hän maailmalle ja ihmiselle on.
Hän murtaa itsensä meidän elämämme ja maailman elämän puolesta, että emme kadottaisi iloamme vaan ilo täyttäisi meidät.