Evankeliumimme on osa Jeesuksen jäähyväisrukouksesta, jota on sanottu myös ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Siinä Jeesus valmistaa seuraajiaan poislähtöönsä maailmasta.
Tuossa rukouksessa on käsite ”maailma” tärkeässä asemassa. Juuri Johanneksen evankeliumin tavalla käyttää tätä sanaa on ollut paljon seurauksia myöhemmässä kristillisyydessä. Onko ihmisen otettava pesäero tästä maailmasta ja kaivattava iankaikkista elämää? Tässä kärjistetty johdantokysymys tälle saarnalle.
Raamatussa puhutaan maailmasta monessa merkityksessä. Vanhassa testamentissa maailma on pääsääntöisesti neutraali tai myönteinen käsite. Se on Jumalan ”sangen hyvä” luomakunta. Maailma on Jumalan tahdon toteutumisen näyttämö. Vaikka siinä on väkivaltaa ja ahdistusta, on koko maanpiiri Jumalan suojeluksessa. Ihmisen osa on ihmetellä ja ylistää luomakunnan ja sen Luojan suuruutta. Uuden
testamentin kirjojen syntyessä eletään toisenlaisissa tunnelmissa. Messias on tullut ja maailman aika käy vähiin. On hyvä muistaa, että Uuden testamentin kaikki kirjat on kirjoitettu Kristuksen pikaisen paluun odotuksessa. Kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa maailma ymmärretään silti aika pitkälle Vanhan testamentin tapaan. Mutta Johanneksen evankeliumin kirjoittajan todellisuuskäsitys on voimakkaasti kahtiajakautunut. On olemassa pimeyden maailma ja valon maailma. Maailma on pahojen voimien ja synnin vallassa. Jeesuksen omien on suojauduttava maailman pimeydeltä ja pahuudelta. Tälle näkemykselle on toki vahvoja perusteita silloin ja on vieläkin. Mutta on kyse painotuksesta.
Äärimmilleen vietynä voimakkaasti kaksijakoinen maailmankäsitys on saanut ja saa kristityt sulkeutumaan sisäänpäin ja puolustamaan totuuttaan muuta maailmaa vastaan. Se voi saada näkemään vihaa sielläkin missä sitä ei ole. Ja toisaalta muun maailman ulkopuolelle sulkeva asenne herättää epäluuloja ja vihamielisyyttä. Miten erilaisessa maailmassa elivätkään 1900 vuotta sitten eläneet johannekselaiset seurakunnat, joiden keskellä tämä evankeliumimme on saanut muotonsa. Oltiin vasta parin sukupolven päässä Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kristittyjen vainot olivat vielä todellisia ja Kristuksen tulon odotus vahvaa. Suurin osa nykyisin tunnetusta maailmasta oli heille tunetematonta. Me elämme maailmassa, jonka jokainen kolkka on tuotu olohuoneeseemme. Meillä on mahdollisuus tietää, mitä tapahtuu. Meillä on mahdollisuus tietää, mitä ihmiset eri puolilla maailmaa ajattelevat ja uskovat. Meillä on mahdollisuus jatkuvasti jossain muodossa saada elämys siitä, että ihmiset kaikkialla ovat samanlaisia. He rakastavat, vihaavat, iloitsevat, kärsivät ja etsivät jotain suurempaa, jonka varassa elää. Meidän maailmassamme tuntuu yhä mahdottomammalta jakaa maailma pimeyden ja valon valtakunniksi. Ihmiset ja koko maailma tuntuu huutavan kohtaamista ja vuoropuhelua ja yhteisen ihmisenäolemisen keskinäistä jakamista.
Olen jo muutaman vuoden yrittänyt järsiä Johannes Ojansuun kirjaa: Pyhyys. Siinä kirjoittaja muun muassa haastaa lukijaakin kysymään itseltään, miten minun uskoni kohtelee maailmaa. Olenko omaksunut vakaumuksia, jonka saeurauksena annan itselleni luvan pitää joitakin ihmisiä, kansoja tai uskontoja pahoina ja jättää ne myötätuntoni ulkopuolelle? Onko minulla usko, joka sulkee silmäni ja sydämeni yhteiskunnalliselta epäoikeudenmukaisuudelta tai luomakunnan suojelemiselta? Onko minun uskonasenteeni viemässä minua kohti toisilta ihmisiltä sulkeutumista vai heitä vastaantulemista päin?
Entäpä sitten kuolema? Kuolemahan on rajapyykki, jonka toisella puolella on tämänpuoleinen ja toisella puolella tuonpuoleinenen maailma. Olen huomannut itsessäni ja joskus muissakin kristityissä kuviteltua luuloa siitä, että usko antaa jonkunlaisen etulyöntiaseman kuolemaan nähden. Meillä kenelläkään ei ole takeita, miten me selviydymme viimeisestä koitoksestamme. Voimme vain antaa itsemme kuoleman voittaneen Kristuksen käsiin.
Mutta miten on koti-ikävämme laita? Eikö elämä olekaan tarkoitettu elettäväksi? Niin kuin sanottu, kristikunnan historiassa on aina silloin tällöin esiintynyt näkemys, että tämä elämä on vain pakollinen kärsimyksen taival taivaan ihanuutta odotellessa. Näitä painotuksiahan oli myös noissa ihanissa virsissä, joita lauloimme. Olen monesti kaivannut Raamattuun apostoli Paavalin tunnetun lauseen käänteistäkin ajatusta. Se kuuluisi jotenkin näin: Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tulevaa elämää ajatellen, menetämme tämän elämän ja olemme surkuteltavia yhtäkaikki. Sillä molemmathan meille on annettu ja tarkoitettu. Evankeliumissamme Jeesus lähtiessään sanoo jättävänsä seuraajansa maailmaan. Hän sanoo rukoilevansa heidän puolestaan, että he varjeltuisivat pahalta ja että hänen ilonsa täyttäisi heidät. Meidät on kutsuttu rakastamaan , etsimään ja täyttämään kutsumustamme tässä maailmassa. Meidät kutsutaan elämään jokainen päivämme niin täydesti kuin osaamme. Mutta meitä kutsutaan kiinnittämään katseemme myös näkymättömiin, sillä näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti. Meidät on kristittyinä kutsuttu elämään todeksi myös haurautemme ja rajallisuutemme. Elämää ja kuolemaa ei kukaan voi hallita. Sitähän me ihmiset tänä aikana kumminkin yritämme. Kaikki pitäisi joka hetki olla hallinnassamme ja siihen me juuri uuvumme. Vaadimme varmoja mielipiteitä ja totuuksia ja järjestelmiä, – ettei tarvitsisi jäädä vain olemisen ja armon varaan. Lauloimme aluksi virren Voisinpa Jeesuksestani. Olen eiliseen saakka hahmottanut niin, että viidennessä säkeistössä ollaan jo taivaassa. Tuo säkeistö kuuluu:
Edessä armoistuimen
pääsemme alta taakkojen,
ja kiitoslaulu helähtää,
kun taivaan armo lämmittää,
kun taivaan armo lämmittää.
Tajusin, että tässähän ollaan vielä täällä, tässä maailmassa. Olemme nytkin armoistuimen edessä Jumalan sanan, rukouksen ja siunauksen alla. Ehtoollispöytä odottaa meitä. Tässä maailmassa saamme tulla aina uudestaan Kristuksen tykö, että taivaan armo saisi meitä jo täällä lämmittää. Me emme tiedä, mikä meitä siellä toisella puolella kerran odottaa. Mutta saamme asettautua sen varaan, että Jeesus Kristus on mennyt edeltä valmistamaan meille sijaa ja odottaa meitä kotiin. Niin Hän sanoo.