Tätä ns. jäähyväispuhetta puhuessaan Jeesus oli vielä tässä maailmassa.
Näistä Jeesuksen sanoista tulee kyllä olo, että hänellä oli koti-ikävä, ikävä taivaaseen, ikävä Isänsä luo. Hän puhuu taivaasta ja hänen sinne menemisestään tässä siihen tyyliin, että hän haluaisi jo olla siellä, perillä.
Eipä se olisi ihme jos Jeesus potisi koti-ikävää; olihan Jeesus myös täysi ihminen ja jokainen ihminen on ainakin joskus kokenut koti-ikävää.
Ja sieltä Taivaan kodistahan, Isän luota Jeesus oli tullut tähän maailmaan.
Syksyllä 2012 itävaltalainen Felix Baumgarter teki uskomattoman tempun; hän hyppäsi 39kmsta maan pinnalle! Mikä tärkeintä, säilyen hengissä ja ehjänä, mutta myös tehden samalla monia ennätyksiä. Se oli todella uskomaton hyppy.
Mutta niin huimaa hyppyä, minkä Jeesus teki tullessaan taivaan kirkkaudesta tähän maailmaan, ei ole kukaan ennen tehnyt eikä tule koskaan tekemään. Tulla taivaan kirkkaudesta tähän maailmaan; se on käsittämättömän suuri ympäristön muutos. Tämä maailma ja taivaan kirkkaus; ne ovat niin eri maailmoista.
Tässä tilanteessa, missä Jeesus nyt puhuu, on tilanne, missä Hän oli elänyt jo yli 30 vuotta täällä maan päällä. Hän oli jo elänyt lapsuuden, nuoruuden, varhaisen nuoren aikuisen elämää ja sitten vähän yli 3vuotta julkisessa työssä opettaen ja parantaen. Hän oli kokenut jo monenlaista vaivaa, jo yksin kaikkea sitä mikä liittyy ihmisenä olemiseen, mekin tiedämme, ja lisäksi oli kokenut kaiken sen vastustuksen mitä hän sai kokea Paholaisen ja ihmisten taholta, koska oli Jumalan Poika.
Jeesus tiesi, että pian hän on pääsevä takaisin kotiin, takaisin Isän luo. mutta. Mutta ei vielä. Ei ihan vielä. Vielä oli edessä sovitus ristillä, kärsimys ja tuska, maailman syntien sovitus, se mitä varten hän oli tänne tullut, se mitä ilman kaikki aikaisemmin elämässä koettu olisi turhaa, mitä ilman ihmiskunta jäisi ilman sovitusta.
Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja korvaamaton omana itsenään. Mutta kukaan ihminen ei korvaamaton jossakin työssä, sijaiset löydetään aina. Mutta on yksi tehtävä, yksi työ, jonka vain yksi henkilö voi suorittaa, johon ei löydy ketään toista, ei löydy sijaista. Ja se on ihmiskunnan syntien sovittaminen ja sen voi tehdä vain ihminen, Jumalan Poika Jeesus Kristus.
Tämän Jeesus tiesi. Hän tiesi sen. Että kaikki on hänen harteillaan. Ja hän tiesi, että se on ihan kohta edessä. Ja koska Jumalan Poika Jeesus oli myös ihminen, ei ihme, jos hänellä oli koti-ikävä eikä ollut ihme, että jos hän pelkäsi.
Ennen tätä kohta edessä olevaa kärsimystä Jeesus puhuu taivaasta kuin rohkaisten samalla itseäänkin. Ja taivaasta ja taivastoivosta apostoli Paavalikin puhuu. Hän oli se apostoli, jolle Jumala sanoi jo silloin kun hänet kutsuttiin Jeesuksen omaksi: hänen pitää paljon kärsiä minun tähteni.
Niin Paavali joutuikin evankeliumia julistaessaan paljon kärsimään. Mutta valittaako hän, sääliikö itseään? Ei, vaan mitähän sanoo:
2.Kor 4: 16-18 (KR 33/38)
16. Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.
17. Sillä tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistuksemme tuottaa meille iankaikkisen ja määrättömän kirkkauden, ylenpalttisesti,
18. meille, jotka emme katso näkyväisiä, vaan näkymättömiä; sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia
Eli tämä hetkisen kestävä ja kevyt ahdistus tuottaa kerran kirkkauden! Ja minkälaisen kirkkauden? Määrättömän kirkkauden, iankaikkisen kirkkauden ja vielä ylenpalttisesti! Ja kyllä, totta on, että meidän ulkonainen olemus kärsii, mutta sisäinen ihminen meissä, usko meissä voi silti tai juuri siksi vahvistua ja kasvaa. Näin käy, koska me kiinnitämme katseemme näkymättömään! Ajattelemme taivaan kotia ja saamme siitä voimaa. Ja juuri sentähden emme lannistu!
Olen usein miettinyt, että käykö meillä usein kuitenkin niinpäin, että ulkonainen ihminen vahvistuu, mutta sisäinen riutuu ja heikkenee. Ja jos käy, niin taitaako se johtua siitä, että kiinnitämme mielemme enemmän näkyvään ja mietimme enemmän tämän elämän asioita kiinnittäen niihin liikaa turvaamme, vaikka pitäisi olla niin, että sydän taivaassa, jalat maassa.
Olen kuullut Paavalia arvosteltavan paljonkin, mutta kuinka moni kestäisi ne koettelemukset ja vaivat mitä hän Jeesuksen tähden kesti ja vieläpä niin toivorikkaalla mielellä. (Kuinkahan paljon Paavalilla olisi ollut tykkääjiä silloin tai paljonko olisi nyt…)
Minusta tämä Paavalin tapa on todella hyvä tapa elää ja ajatella! Taivastoivo paitsi rohkaisi ja lohdutti Paavalia, se myös sai hänet työskentelemään ja toimimaan entistä innokkaammin evankeliumin työssä.
Mekin tarvitsemme toivoa ja lohdutusta ja motivaation elää!
Meillläkin kaikilla on omat vaivamme ja vaikeutemme. Niitä vaivoja mitä me ruumiissamme koemme, kuvaa muuten 365 virren 4. säkeistö aivan täydellisesti ja vielä hyvin kauniisti.
Ei tänne kenellekään ole luvattu elämää, jossa ei olisi kipua ja kärsimystä muodossa tai toisessa; vasta taivaassa se on totta. Mutta meitä ei ole jätetty yksin niitä kestämään. Jeesus rukoilee puolestamme.
Paavali rohkaisee meitäkin katsomaan määränpäähämme.
Ja siksi: Emme lannistu, koska kiinnitämme katseemme näkymättömään, koska tiedämme, että kerran saamme periä kirkkauden.
Jeesus ajatteli taivaan kotia ennen kärsimystään. Paavali sai voimaa taivastoivosta, niin mekin voimme saada. Koti-ikävää mekin monesti podemme.
Koti-ikävää voimme tuntea myös tähän maalliseen kotiin, kun olemme poissa kotoa, matkoilla. Koti on ihana sana. Oma koti, oma lupa. Saa olla rauhassa, levossa. 70vuotta sitten Suomessa elettiin sota-aikaa. Kesäkuun alussa 1944 oli alkava Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella. Koti-ikävää on myös koettu niissä vaikeissa tilanteissa rintamalla. Silloin taisteltiin, että meillä olisi tänään koti tässä vapaassa isänmaassa.
Tiedän paikan armahan, lauletaan laulussa. Lapsuudenkodista ja sen lämmöstä kertoo kauniisti Evakkolasten laulu, jonka sävel on virren 492 sävel ja sanat Anna-Mari Kaskisen. Evakkolapsilla lapsuudenkoti on rajan takana niin kuin tässä kuvataan, monilla meistä se on lähempänä. Lapsuudenkodista lapsi saa elämän evästä, tai sitten ei saa.
Evakkolasten laulun 1. ja 2.säkeistö: Tunnet minut Jumala, elämän sain sinulta, tiedät lapsen herkät vaiheet, riemun hetket, murheen aiheet, tunnet minut Jumala, kauas kuljin kotoa.
Mielessäni tavoitan varhaisimman maiseman, äidin kasvot vuoteen yllä, isän äänen muistan kyllä, kaikki se on tallella, sydämeni pohjalla.
Kunpa jokaisessa kodissa tässä maassa jokainen lapsi ja nuori sai kasvaa rakastettuna, hyväksyttynä, saaden kannustusta ja tukea.
Lapsi tarvitsee juuret ja siivet. Juuret on se rakkaus, mitä hän saa vanhemmiltaan ja lähipiiriltään. Mutta tarvitaan myös Siivet. Siivet on luottamus ja usko Jumalaan, että hän pitää meistä huolta ja vie meidät kerran siihen taivaalliseen, täydelliseen kotiin.
Tänään vietämme äitienpäivää. Onnea äideille ja isoäideille! Jumala vertaa rakkauttaan äidin rakkauteen. Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin kuin äiti vaalii lapsiaan, minä teitä lohdutan ja vaalin. Unohtaako äiti rintalapsensa? Vastaus on tietysti ei, mutta vaikka hän unohtaisikin, syystä tai toisesta ei voisi pitää huolta lapsestaan, niin minä Jumala en unohda.
Jumalan äidin rakkauden varaan saamme jättäytyä. Rukoilemme äitien puolesta ja pyydämme Jumalalta, että hän pitäisi mielemme taivaallisissa, niin että kerran Jeesukseen uskoen pääsemme taivaan kotiin.