3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate), Joh. 17: 11-17, Martti Vaahtoranta

1.
Kristus on ylösnoussut! Hän on totisesti ylösnoussut! Tätä meidän pitää muistuttaa itsellemme ja toinen toisillemme vielä nytkin, kun varsinaiset pääsiäispyhät on vietetty. Ja tietenkin siitä pitää kertoa muille, niille, jotka lähellä ja kaukana huokailevat elämän katoavaisuuden ja syntitaakkansa alla.
Meidän syntimme on sovitettu ja vihollisista viimeinen, kuolema, on kukistettu. Taistelu on taisteltu ja voitto saatu. Jeesuksen Kristuksen ristinkuolema oli verisellä tavalla totta, mutta ihanasti totta ja todellisuutta oli ja on yhä myös Hänen ylösnousemuksensa.
Kohtaamiset Ylösnousseen kanssa eivät siis olleet mitään hallusinaatioita eivätkä harhanäkyjä, kuten epäuskoinen maailma on pyrkinyt niitä selittämään. Haamua ei voi koskettaa eikä harhanäyn kanssa nautita yhteisiä aterioita! Jeesus nousi ruumiilliseti kuolleista jättäen jälkeensä tyhjän haudan ja ilmestyen omilleen – ensin muutamille läheisistään ja sitten sadoille seuraajilleen.
Kun Uutta testamenttia alettiin kirjoittaa, näistä silminnäkijätodistajista oli vielä moni, ehkä jopa suurin osa elossa. Asian saattoi tarkistaa silminnäkijöiltä. Myös alkuseurakunta ja Jerusalemista alkaen kaikkeen maailmaan laajeneva Kirkko saarnaavat Golgatan täydelliseltä tappiolta näyttäneiden tapahtumien jälkeen ja ajoittaisten vainojen keskellä väkevästi Kristuksen ylösnousemuksen todellisuutta. Pelkät haaveet ja kuvitelmat eivät saa ketään astumaan pelotta leijonien eteen!
2.
Usko ylösnousseeseen Vapahtajaan ei seiso tyhjän päällä. Se nojautuu vahvoihin todisteisiin. Ja hyvä niin! Sillä Herran ylösnousemus on uskomme ehdoton ja välttämätön perusta sen rinnalla, mitä tapahtui Marian Ilmestyspäivänä, ensimmäisenä jouluna ja Pitkänäperjantaina.
On kyllä totta, että ellei Jumala olisi tullut ihmiseksi, Hän ei olisi koskaan voinut elää meidän elämäämme, ei kantaa meidän taakkojamme eikä sovittaa meidän syntejämme. Varmasti on niin, että ellei Jumalan Poika olisi kuollut ristillä meidän puolestamme, me joutuisimme syntiemme tähden kärsimään ikuisen rangaistuksen kadotuksen kauhuissa.
Kristuksen ihmiseksi tulemisesta ja ristinkuolemasta ei olisi kuitenkaan ollut meille eikä kenellekään mitään hyötyä, jos kuolema olisi saanut pitää saaliinsa eikä Kristus olisi kaiken suoritettuaan noussut kuolleista uuteen, katoamattomaan elämään. Tosin jo ajatus siitä, että Perkele olisi saanut voiton Jumalasta, on mahdoton. Mutta jos niin olisi käynyt, mekin eläisimme vielä synneissämme ja niissä myös ikuisesti kuolisimme Perkeleen nauraessa räkäistä voitonnauruaan.
Sitä naurua emme kuitenkaan kuule. Se on vaihtunut kauhun irvistykseksi kuoleman ruhtinaan koristessa omassa kuolinkamppailussaan. Perkele tietää, että sillä on enää vain vähän aikaa kiusata ihmisiä täällä maan päällä ennen joutumistaan ikuiseen kadotukseen.
Meille sen sijaan Taivas on auki. Pääsiäinen on totta! Meidän syntimme on sovitettu ja velkamme maksettu, kuolemamme voitettu ja vihollisista viimeinen kukistettu! Kristus on totisesti ylösnoussut!
3.
Kerran olemme myös näkevä Hänet, johon nyt uskomme, jos vain pysymme Hänessä ja Hänen sanassaan. Pääsemme perille Hänen valtakuntansa ihanuuteen ja kirkkauteen. Pääsemme sinne, jos vaellamme pyhässä pelossa, jokapäiväisessä parannuksessa, syntejämme katuen, mutta ennen kaikkea ottaen uskossa iloiten vastaan Hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa ja jakaen sitä edelleen rakkaudessa, sanoin ja teoin, tämän maailman rakkaudettomuuden ja pimeyden keskelle.
Sillä vielä emme ole perillä. Elämme vielä maailmassa, jonka Jumala kyllä loi kauniiksi, jopa täydelliseksi ja joka yhä heijastelee Hänen luomistyönsä ihanuutta – mutta vain heijastelee. Sillä maailmaankin on meidän ihmisten synti painanut leimansa. Senkin kauneus ja hyvyys on vain rajallista ja ajallista ja usein myös rumaa, pelottavaa ja tuhoavaa.
Siinä maailmassa me Kristuksen omat siis elämme. Mekin kärsimme maailman kärsiessä. Mekin iloitsemme maailman kauneudesta ja hyvyydestä. Me käytämme luotua maailmaa kiitoksen kanssa, mutta rajallisena ja ajallisena hyvyytenä Jumalan kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi, mutta me vältämme sitä, mikä siinä on pahaa ja turmeltunutta.
Sillä me elämme maailmassa, mutta me emme maailmasta. Olemme osa luotua maailmaa, mutta juuremme eivät ole siinä. Ne ovat Kristuksessa, Hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan, joihin meidät kasteessamme liitettiin.
Tai sanoisinko näin: meillä on pintajuuret, toisilla laajemmat, toisilla pienemmät, luodun maailman maassa, joka on joskus mehevää ja ravitsevaa, joskus taas rutikuivaa ja joskus suorastaan tappavan myrkyllistä. Voi siis meitä, jos meillä ei muuta olekaan kuin kuusipuiden tavoin pelkät pintajuuret! Kun tulee kuiva kausi tai kun joku myrkyttää maan tai kun myrsky käy kimppuumme, me kuivumme ja kuolemme pystyyn tai kaadumme rytisten yhdessä tämän maailman kanssa.
Jos meillä sen sijaan on pintajuurten ohella myös pääjuuri, niin kuin männyllä, eikä ainoastaan maan syvemmissä kerroksissa, vaan suorastaan Peruskalliossa, Kristuksessa itsessään, me imemme kyllä pintajuurillamme maallisen elämän ravintoa myös siitä maailmasta, jonka Jumala on luonut ja joka on sen tähden ollut alunperin hyvä ja jossa on vieläkin luomisen hyvyyttä jäljellä. Kun se kuitenkin kuivuu ja muuttuu myrkylliseksi tai kuin maailman myrsky käy kimppuumme, emme kaadu emmekä tuhoudu. Sillä meidän syvä pääjuuremme on lujasti kiinni Kristus-kalliossa ja imee elävää vettä suoraan siitä, suoraan Hänestä.
Niin tapahtuu, kun uskossa kuulemme Jumalan sanaa kuin suoraan Hänen suustaan ja nautimme Kristuksen ruumiin ja veren kuin suoraan Hänen kyljestään. Silloin Hänen Pyhä Henkensä pulppuaa kasteen kirkkaan veden tavoin myös meidän sydämestämme sanomattomin huokauksin, avunpyynnöin ja runsain kiitoksin Isän korviin Kristuksessa. Hänen eläviä jäseniään me silloin olemme kuin oksat viinipuun Rungossa. Ja se on hengissä ja kasvaa multien päällä vielä sittenkin, kun meissä itsessämme ja tässä maailmassa ei enää ole mitään, mistä pitää kiinni.
4.
Siellä mekin seisomme, pilvien peittämällä Golgatan kummulla. Me seisomme Ristin juurella pyhän veren valuessa runkoa pitkin pelastukseksi ja ravinnoksi meille. Seisomme siellä katsoen Häneen, joka uhrattiin meidän puolestamme, jotta me saisimme vaeltaa kuoleman kummulta tyhjälle haudalle ja jotta Ristillä kuolleesta Kristuksesta saisi tulla meille Elämän puu ja meistä oksia Hänessä.
Siellä me, Raamattuun sitoutuneet ja tunnustautuvat luterilaiset, olemme aivan lähellä Kristuksen ristiä ja suorastaan siitä kiinni pitäen. Olemme ensimmäisinä myös Hänen haudallaan ja kertomassa eteenpäin sitä, mikä on alusta asti ollut totta ja kerrottu myös meille: että Herra on todella noussut kuolleista.
Siellä me olemme – mutta emme ole siellä yksin. Seisomme tosin kaikkein lähimpänä ristiä sen eteen polvistuen ja siitä kiinni pitäen, mutta emme ole silti ainoita Golgatalla viipyjiä. Siellä on meidän lisäksemme paljon muitakin kristittyjä, toiset lähempänä Ristiä, toiset kauempana, melkein jyrkänteen reunalla ja suuressa vaarassa pudota kadottaviin syvyyksiin.
Ja nyt Jeesus rukoilee meidän kaikkien puolesta, että ”he yksi olisivat”. Muissa raamatunkäännöksissä saatetaan sanoa Jeesuksen toivomuksena, että me ”yhtä” olisimme. Biblia sanoo sen kuitenkin jyrkemmin, ehdottomammin, vaativammin: että me ”yksi” olisimme – me kaikki Kristuksen omat.
5.
Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Kuinka sellainen ”ykseys” olisi mahdollista? – Mehän elämme kristikunnassa, joka on jakaantunut monenlaisiin kirkkokuntiin, lahkoihin ja liikkeisiin idän ortodokseista ja roomalaiskatolisista aina helluntailaisiin ja seitsemännen päivän adventisteihin asti. Kuinka voisimme olla ”yhtä” tässä maailmassa ja keskellä kristikunnan hajaannusta?
Se ainakin on selvää, että Jeesuksen rukous vaatii meiltä rakkautta sekä totuuteen että toisiin kristittyihin. Kumpikin on Jeesuksen tahto: totuus ja rakkaus. Kumpaakaan ei saa laiminlyödä.
Se tarkoittaa ensinnäkin, ettemme me luterilaiset, jotka olemme Jumalan armosta saaneet puhtaan Jumalan Sanan ja rikkaat sakramentit, saa niistä koskaan luopua emmekä edes hyvässä tarkoituksesta tinkiä niistä. Toiseksi se tarkoittaa, ettei meidän tehtävämme silti – tai oikeastaan juuri sen tähden – ole potkia jyrkänteen reunalta alas niitä, jotka lukevat Raamattua kyllä ahkerasti, mutta omin päin ja usein myös päin seiniä tulkiten ja joilla ei ehkä ole oikeita sakramentteja ollenkaan.
Totuuden tähden meidän pitää tunnistaa tilanne. Emme saa yrittää selittää sitä parhain päin. Opin asioissa ei saa tehdä kompromisseja. Mutta koska opin tähtäyspisteenä on Jumalan totuus, kunnia ja rakkaus Kristuksessa, emme oikeasta uskosta kiinni pitäessämme saa myöskään kääntää selkäämme erehtyneille veljillemme ja sisarillemme. Rakkaudesta luopuminen olisi oikeasta opista luopumista!
Sen tähden meidän tehtävämme on tarjota auttava kätemme niille, jotka uhkaavat pudota Golgatan jyrkältä kalliolta kadotuksen kuohuvaan mereen, ja niillekin, jotka epäröivät puolessa välissä jyrkänteen syrjää ja pyhää Ristiä. Meidän tehtävämme on totuuden ja rakkauden sitein vetää heitä lähemmäs Kristusta. Ja heidän suurista erehdyksistäänkin huolimatta meidän pitää – itsekin armahdettuina syntisinä – katsoa heitä Kristuksen armollisin silmin ja nähdä myös heissä Hänen veljiään ja sisariaan ja meidän sisariamme ja veljiämme ja auttaa heitä.
6.
Silti silloinkaan, edes rakkauden nimissä, emme saa irrottaa kättämme Ristin puusta, siitä puhumattakaan, että astuisimme ensin yhden askeleen taaksepäin ja sitten toisen, kolmannen ja lopulta niin monta askelta, että olisimme itsekin jyrkänteen reunalla. Voisimme silloin kyllä hetkeksi muodostaa suloisen piirin jyrkänteen reunalla kaikki yhdessä käsi kädessä seisten. Sitten kuitenkin joku ketjussa horjahtaisi, ja kaikki putoaisivat syvyyksiin.
Silloin ei olisi mitään, mistä pitää kiinni! Risti olisi liian kaukana, jotta voisimme enää tarttua siihen. Yhdessä hukkuisimme, me kaikki toisiamme rakastavan piirin jäsenet.
Sellainen ei olisi oikeaa rakkautta uskossaan erehtyneitä veljiä ja sisaria kohtaan. Hukkuvaa ei auta, jos auttaja hukkuu hänen kanssaan! Ja se vaara on juuri siellä, missä kristillisen rakkauden nimissä vaietaan vaikeista asioista, missä puhutaan vain siitä, mikä yhdistää, muttei siitä, mikä erottaa kristittyjä toisistaan.
Hukkumisen vaara on suuri, jos etsimme pienintä yhteistä nimittäjää itseään kristityiksi kutsuvien kesken. Lopulta se saattaa olla vain jonkinlainen tunne tai epämääräinen aavistus jostakin. Tai se voi olla jotakin, mitä itse olemme tehneet, meidän ”ratkaisumme” tai meidän rakkautemme. Jos kuitenkin turvaudumme niihin, seisomme lopulta tyhjän päällä. Vaikka yritämme pitää itsestämme kiinni, putoamme syvyyksiin.
7.
Se ei kuitenkaan ole Jeesuksen tahto. Sitä Hän ei halua. Hän ei halua kenenkään hukkuvan.
Sen tähden se ykseys, josta Jeesus meille tänään puhuu, ei ole ”pienimmän yhteisen inhimillisen nimittäjän” yhteyttä. Jeesuksen tarkoittama kristittyjen ykseys ei rakennu meidän tunteidemme eikä edes meidän henkilökohtaisen uskomme, vaan Hänen itsensä ja sen Kolmiyhteisen Jumalan ykseyden varaan, jota Jeesus elää todeksi ja jonka Hän on itsessään ilmoittanut meille.
Näin Jeesus rukoilee: ”Pyhä Isä, kätke niitä, jotka sinä minulle annoit, sinun nimes tähden, että he olisivat yksi niinkuin mekin!”
Meidän kristillinen yhteytemme perustuu siihen täydelliseen ykseyteen, joka vallitsee Isän ja Pojan välillä ja jonka Pyhä Henki vaikuttaa meissä ja meidän keskellämme. Siihen ykseyteen Jeesus pyytää Isän kätkevän meidät siinä Jumalan Nimessä, jonka Hän on itsessään ilmoittanut meille. Tämä ”kätkeminen” on meidän sulkemistamme Jumalan rakkauden syliin. Sillä missä on Jumalan Nimi, siellä on Hän, Rakkaus itse ja Hänen ykseytensä Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä.
8.
Tmä Kolmiyhteisen Jumalan ykseys on tietenkin täysin yksimielistä. Sellaista yksimielisyyttä Hänen Nimessään ja Sanassaan pitäisi myös kristittyjen ykseyden olla. Sen tähden on mahdotonta esimerkiksi ajatella, että samaan seurakuntaan kuuluisi niitä, jotka Raamatun mukaisesti uskovat pyhän Kasteen olevan Jumalan lahja ja hyvä teko ja uudestisyntymisemme peso Pyhässä Hengessä, ja sitten niitä, jotka pitävät kastetta vain aikuisen uskovan merkkinä tämän omasta uskonratkaisusta.
Yhtä mahdotonta on ajatella, että samaan ehtoollispöytään tulisi niitä, jotka tietävät ja tunnustavat nauttivansa siinä Herran Jeesuksen todellisen, meidän puolestamme uhratun ruumiin ja veren syntiensä anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi, ja sitten niitä, jotka kauhistuvat ajatustakin sellaisesta verisyydestä ja pitävät ehtoollista vain vertauskuvallisena muistoateriana ja siihen osallistuvien uskontunnustuksena. Entä kuinka voisivat sopia samaan seurakuntaan ne, jotka opettavat, että ihminen pelastuu uskon kautta, yksin armosta ja Kristuksen tähden, ja ne, jotka opettavat, että Jumala kyllä hoitaa meidän pelastuksemme asiassa oman osuutensa, mutta ihmisen on vapaan tahtonsa varassa tehtävä hänelle määrätty osuus?
Tässä on niitä syitä, joiden tähden me luterilaisena seurakuntana avaamme ehtoollispöytämme vain samaa uskoa tunnustaville kasteessa uudestisyntyneille Jumalan lapsille. Emme voi tulla Herran ruumiin ja veren osallisuuteen erimielisinä tärkeimmistä opinkysymyksistä ja siitäkin, mitä ehtoollisessa saamme! Niin kuin maalliset riidat pitää mahdollisuuksien mukaan sopia ennen yhteiselle ehtoolliselle tulemista, samoin pitää opilliset erimielisyydet selvittää, ennen kuin voimme yhtenä ja jakamattomana Kirkkona nauttia ykseyden Salaisuuden Herran ruumiissa ja veressä – että nauttisimme sen kaikkien pelastukseksi emmekä kenenkään tuomioksi!
11.
Ja kuitenkin myös ne toiset ovat siellä, Golgatan kummulla. Se, että uskossa ja opissa erehtyneetkin veljet ja sisaret seisovat siellä, mutta kauempana Rististä kuin me, kertoo siitä, että hekin ovat kuulleet jotakin Jumalan Sanasta ja että jotakin pyhistä sakramenteista on jäljellä myös heidän parissaan. Ja missä ikinä armonvälineistä edes jotakin on käytössä, sielläkin Pyhä Henki voi synnyttää lapsia Jumalalle.
Meidän yhteytemme näiden veljien ja sisarten kanssa ei kuitenkaan viime kädessä perustu siihen henkilökohtaiseen uskoon, jonka Pyhä Henki on heissä ja meissä synnyttänyt, vaan Kristukseen, joka on Yhtä Isän kanssa ja jonka Nimessä Hän on meidät varjellut. Ja sen Hän tekee juuri Sanan ja sakramenttien kautta.
Näin Jeesus rukoilee Isäänsä: ”Pyhitä heitä totuudessas! Sinun puhees on totuus.” Uudempi raamatunkäännös toistaa Jeesuksen sanat näin: ”Sinun sanasi on totuus.”
Jumalan Sana, Jumalan totuus niin saarnattuna ja luettuna kuin myös näkyvänä ja vaikuttavana pyhissä sakramenteissa luo sen ykseyden, jota Jeesus rukoilee omilleen. Meidän uskomme ei sitä tee eikä luo, sillä sekä uskomme että siinä koettu ykseys on seurausta Jumalan ykseydestä ja sen vaikutusta meissä ja meidän keskellämme.
Meidän uskomme seuraa siitä ykseydestä, jonka Jeesus on itsessään ilmoittanut. Sen Hän myös todellisesti Sanassa ja sakramenteissa läsnäolevana Pyhässä Hengessään meissä ja meidän keskellämme vaikuttaa. Sen tähden oikea tapa pyrkiä kohti uskovien yhteyttä ja Kirkon ykseyttä ei ole ihmiskeskeinen pienimmän yhteisen nimittäjän menetelmä, vaan vaivalloinen ja vaikea tie, jota kuljetaan kirjoitettu Sana ja luterilainen tunnustus kourassa keskustellen, opettaen, riidellenkin, mutta aina rakastaen kaikkia Kristuksen omia pieniä pyhiä.
Siihen on meidätkin Pyhän Marian seurakuntana kutsuttu iloisen varmoina omasta uskostamme ja tunnustuksestamme, niin iloisina ja varmoina, että uskallamme kutsua Sanan valoon Golgatan reunoilta aivan Ristin juurelle niitä, jotka nyt uhkaavat pudota pelkän oman ratkaisunsa varassa ja omista teoistaan kiinni pitäen kadotuksen kuiluun. Mutta ehtoollista vietämme yhdessä vasta sitten, kun voimme kaikki nauttia sen yksimielisinä uskosta ja varmoina siitä, että siinä meille tarjotaan Kristuksen tosi ruumis ja veri, meidän puolestamme annettuna ja vuodatettuna syntiemme anteeksiantamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Tuokoon Jumala tähän yhteyteen paljon sisaria ja veljiä jo nyt. Ja sitten perillä vietämme Karitsan hääjuhlaa kaikki yhdessä. Amen.