Ihminen on sellainen olento, että hän itse ei riitä itselleen. Hän haluaa
1.) rakkautta ja lisäksi hän haluaa
2.) jotain, mitä rakastaa.
Näiden molempien asioiden pitää olla ihmiselle niin korkeita ja avaria, että kattoa ei tule lainkaan vastaan.
Kattoa ei tule vastaan siinä, miten ehdotonta rakkautta haluamme saada osaksemme. Kukaan ei ole niin kurja, etteikö hän sielunsa pohjasssa toivoisi, että häntä kaikesta huolimatta rakastettaisiin. Toisaalta kukaan ei ole niin menestynyt, etteikö hän haluaisi, että häntä rakastettaisiin ehdoitta, kaikesta menestyksestä huolimatta, vain omana paljaana itsenään.
Ihmisen tarve on siis saada rakkautta, joka on joka suuntaan luotaamattoman avara. Siksi apostoli Paavali rukoili efesolaisten ystäviensä puolesta näin: ”että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte (…) käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on”.
Myös rakkauden kohteen pitää ihmiselle olla sellainen, ettei sitä rakastaessa kattoa tule vastaan. Muu ei riitä elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi. Toki väliaikaiseksi tarkoitukseksi riittää pienempienkin asioiden rakastaminen. Nimittäin niin kauan, kun niitä ei vielä ole saanut: Kännykkä, auto tai kodinkone täyttävät mielen ihanalla tarkoituksella niin kauan, kun niitä rakastaa mainoksissa. Haaveina, joita kohti on matkalla. Mutta kun ne saavuttaa, niistä huomaa, että ne ovat muovia ja peltiä. Rakkaus lyö päänsä kattoon ja ihminen kyllästyy.
On hyvä, että ihminen tarvitsee niin avaraa rakkautta, ettei sillä ole rajoja. On myös hyvä, kun hän huomaa, että mikään äärellinen rakkauden kohde, tavara tai harrastus, ei voi hänen sieluaan ruokkia. Näissä asioissa ihminen nimittäin havaitsee todeksi sen, että hänet on, niinkuin Raamattu sanoo, ”luotu Jumalan kuvaksi”.
Jumalan kuva. Äärettömän heijastus. Siksi ihminen löytää itsestään niin suuria syvyyksiä, niin suuria tarpeita ja niin syvää tarkoituksettomuutta. Koska hän syvimmässä hengessään Jumalan kuva. Ja kuitenkin, niinkuin Raamattu sanoo, ”vieraantunut Jumalasta ja mieleltään hänen vihamiehensä”.
Tähän kohtaan meissä osuu äsken luetun epistolatekstin sanat: ”Mikä on alusta ollut, … siitä me puhumme: elämän Sanasta”.
”Sana” on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Kyse on nimittäin Jumalasta. ”Elämän Sana”, eli UT:n alkukielessä kreikassa ”Logos” tarkoittaa Jumalan Sanaa tai Jumalan Järkeä. Sitä jumalallista Suunnitelmaa tai Tarkoitusta, jonka vuoksi Jumala on antanut maailmalle olemassaolon ja minulle minun elämäni.
Jumalan Logos eli Jumalan Sana tai Jumalan Järki on Jumala itse. Hän on vailla rajoja, niinkuin Jumalakin. Hänestä sanotaan Johanneksen evankeliumin 1. luvussa: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan luona. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.”
Mutta eikö tässä ole selvä ristiriita: Epistolatekstin kirjoittaja väittää puhuvansa elämän Sanasta. Hän väittää puhuvansa elämän luoneesta Jumalan Järjestä. Siitä, joka on luotaamattoman syvä, leveä ja korkea, koska Hän on rajaton Jumala itse. Mutta miten Hänestä voi puhua?
Nuorempana minä ajattelin, että ei voi olla mitään typerämpää, kuin uskonto ja teologia. Sillä mitä ihminen voi Jumalasta tietää – ei yhtään mitään. Jumala on aivan liian suuri ihmisen käsitettäväksi. Eikö jokainen Jumalasta lausuttu sana tai ajatus rajoita Häntä? Eikö jokainen, joka ottaa huulilleen sanan ”Jumala”, yritä survoa Kaikkivaltiasta oman rajallisen ajatusmaailmansa ja ennakkoluulojensa muottiin?
Kaikki puhe Jumalasta tuntui minusta jumalanpilkalta. Mutta samalla toivoin hartaammin kuin mitään, että olisi kuitenkin mahdollista kuulla opetusta Jumalasta. Sellaista puhetta, että sen kautta minä, rajallinen ihminen, voisin oppia tuntemaan Jumalan. Hänet, jossa katto ei tule vastaan mihinkään suuntaan mennessä ja joka siksi on se ainoa tosi Jumala.
Myöhemmin minua puhutteli opetus Jumalan syntymisestä ihmiseksi. Jos se olisi totta, nimittäin että Jeesus Kristus oli Jumala ja ihminen samassa persoonassa, niin silloin minun, ihmisen, olisi mahdollista hänen kauttaan olla tekemisissä Jumalan kanssa. Jos Jeesus Kristus oli tosiaan kerran ylittänyt ihmisen ja Jumalan välisen äärettömän kuilun, niin silloin silta sen kuilun yli olisi varmaankin yhä tänään voimassa. Huolimatta 2000 vuoden aikaerosta. Sillä minä aavistelin, että ei aika ole Jumalalle mikään ongelma, jos hän on kerran pystynyt kuromaan umpeen sen kuilun äärettömän Luojan ja äärellisen ihmisen välillä.
Se silta kuilun yli on Jumalan Pojan Jeesuksen Kristuksen ihmisyys. Häneen rajallisen ihmisen usko voi kohdistua, koska hän oli ihminen. Kaikkivaltias Jumala itsessään on liian suuri uskottavaksi, myös liian suuri, että hänestä voisi mitään sanoa. Mutta koska Jumala oli Jeesuksessa myös ihminen, voi usko hänen ihmisyydessään tavoittaa Jumalan. Jeesuksesta voi puhua inhimillisillä sanoilla ja häntä voi nimittää inhimillisellä nimellä, niinkuin ketä tahansa ihmistä. Voi myös kuulla hänet nähneiden ja hänen kanssaan keskustelleiden ihmisten opetusta siitä, millainen hän oli ja mitä hän opetti.
Mutta silti hänessä ei koskaan tule katto vastaan. Hän on ääretön, käsittämätön ja Kaikkivaltias Jumala.
Alttarilta luettu epistolateksti on täynnä riemullista ihmettelyä tästä asiasta: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme.”
Jeesus ei ollut Jumalan ilmenemismuoto, niinkuin esim. hindujen jumalat ovat heidän mukaansa Absoluuttisen jumaluuden eri puolien vertauskuvallisia ilmenemismuotoja. Jeesus oli ihminen. Persoona, jonka puhetta tämän kirjoittaja oli kuunnellut. Ihminen, jonka hän oli nähnyt ja jota hän oli käsillään koskettanut. Jumalan Poika omaksui täydellisesti ihmisyyden. Jeesus ei pelkästään kantanut ihmisruumista jumaluutensa verhona, ninkuin hanskaa, joka hän itse ei ollut. Ei, vaan hän, Jumalan Poika, Jumalan ikuinen Järki, oli täysin ihminen, ihmisen lihaa, ihmisen luuta, ihmisen tunteita. Siksi tämän kirjoittaja sanoo: iankaikkinen elämä, joka oli Isän luona, ilmestyi meille.
Meille. Se, mitä äsken kerroin nuorempana ounastelleeni, se pitää paikkansa: Jumalalle ei kahdentuhannen vuoden aikaero merkitse mitään. Jeesus Kristus on yhä ihminen. Sitä, mitä apostoli Johannes ihmetteli, se koskee meitäkin tänään. Periaatteellinen ristiriita äärettömän Jumalan ja äärellisen ihmisen välillä on yhä tänäänkin Jeesuksessa voitettu, myös meidän täällä olevien hyväksi.
Tämä ilouutinen on ratkaisu ennenkaikkea siihen meidän ongelmaamme, josta puhuin saarnan alussa: Rakkauteen. Jeesuksessa meidät nimittäin kohtaa Jumalan ehdoton rakkaus, jolla ei ole kattoa missään suunnassa.
Katto ei tule vastaan alhaalla, ei vaikka ihminen olisi vajonnut miten syvälle tahansa. Kristuksen rakkaushan kohdistuu nimenomaan ilkeisiin ihmisiin. Syntien takiahan hän tuli Vapahtajaksi. Rakkauden katto ei tule myöskään vastaan ylhäällä, sillä Kristus ei rakasta ketään siksi, että kyseinen henkilö on hyvä tai edistynyt hengellisessä elämässään. Eikä ihminen löydä rajoja kummaltakaan sivulta: Jeesus antaa rakkaudessaan jokaiselle tilaa olla se, joka hän on.
Jeesuksen ihmisyyden kautta myös se toinen ihmisen tarve tulee tyydytetyksi: tarve rakastaa. Usko Jeesukseen mahdollistaa, että ihminen voi alkaa toteuttaa syvimpänä elämänsä tarkoituksena sitä, mikä hänelle, Jumalan kuvalle, on ainoa riittävä: nimittäin Luojansa rakastaminen. Luojansa rakastaminen ja ylistäminen kaikilla elämäntoiminnoillaan. Sillä Jumalan Poika omaksui ihmisyyden, että minä, ihminen, tulisin hänessä osalliseksi Jumalasta. Tulisin hänen ihmisyydessään osalliseksi Jumalasta. Ja palaisin näin sieluni paimenen luo, joka on niin hyvä, että hän voi tyydyttää sen janon, jota ennen olen yrittänyt sammuttaa tavaroiden ja muiden rajallisten asioiden rakastamisella. Tulen ravituksi ja voin pikkuhiljaa alkaa opetella lähimmäiseni rakastamista.