Päivän kirjetekstimme on Paavalin Filippiläiskirjeen lopputoivotuksesta. Edellä hän on antanut henkilökohtaisia kehotuksia kirjeen vastaanottajille ja tämän jälkeen hän kiittää filippiläisten keräämistä kolehdeista.
Kirje on siinä mielessä ajankohtainen, että siinäkin odotettiin maailmanloppua. Ja samoin kuin meillä meni tuo maya-kalenterin ennakoima maailmanloppu toissapäivänä ohi samoin alkuseurakunnan maailmanlopunodotukset jäivät täyttymättä.
Näitä lopun ajan ennustuksia on historiassamme ollut useita – ja aina ne ovat menneet ohi. Luther antoikin asiasta hyvän neuvon. Hän sanoi, että jos tietäisi maailmanlopun tulevan huomenna niin tänään hän istuttaisi omenapuun.
Tuo kirjeessä näkyvä lopunodotus kuitenkin kuvaa kristityn suhtautumista Herran paluuseen: se on iloisen odottava eikä ahdistavan pelokas. Ja vaikka maailmanloppu ei tulisikaan koko maapallon osalta, niin kukaan meistä ei tiedä milloin se tulee henkilökohtaisella tasolla. Ehkä tämän teeman opetus meille on siinä, että kristityn ei tarvitse pelätä kuolemaa – eikä tuomiota sen jälkeen.
Tämä vapautuminen kuoleman- ja tuomionpelosta onkin tämän tekstimme keskeisin asia. Tuo Jumalan rauha, josta Paavali tässä puhuu, on sitä kaikkea, mitä Vt:n sana shalom tarkoittaa. Se ei ole vain rauhaa sodan vastakohtana vaan kaikinpuolista hyvinvointia. Se on myös sana, joka englanninkielisissä raamatuissa on käännetty sanalla welfare, hyvinvointi. Sitä kautta meidänkin hyvinvointivaltio-käsitteemme juontuu Raamatusta. Sen nimittäin lanseerasi Yorkin arkkipiispa William Temple II maailmansodan aikana.
Hyvinvointi, rauha, shalom on jotain sellaista, minkä Pietari ilmaisi ilmestysvuorella sanoessaan, Herra meidän on tässä hyvä olla (Matt 17:4) niin kuin vanha käännös sen ilmaisi.
Tuo Jumalan rauha on asia, joka ei useimmiten ole sitä, että Hän ottaisi meiltä pois meidän vaikeutemme ja ahdistuksemme. Emme me ole immuuneja surulle tai vaikeuksille. Sellainen veisi meiltä pois meidän ihmisyytemme.
Jumalan rauha on useimmiten rauhaa rauhattomuuden keskellä. Ajatelkaapa vaikka virttä 600 – ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan.” Dietrich Bonhoeffer kirjoitti sen natsien keskitysleirillä vähän ennen kuolemaansa siellä. ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.” tai ”Hyvyyden voiman uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin.”
Tuo hyvyyden voima, shalomø on se, mihin saamme turvautua nimenomaan silloin kun meillä on vaikeuksia. Paavali sanoo 2. Korinttolaiskirjeessä: Me olemme kaikin tavoin ahtaalla, mutta emme umpikujassa, neuvottomia, mutta emme toivottomia.(2.Kor 4:8)
Olen keskustellut tästä viime aikoina paljon erään ystäväni kanssa. Vaikeuksistaan huolimatta hän on koko ajan korostanut, että onnellisuus on itsestä kiinni. Se on kiinni asenteestamme. Jos vaivumme synkkyyteen emmekä luota Jumalan lupaukseen, niin elämä on synkkää. Jos sen sijaan aloitamme jokaisen päivämme kiitoksella ja päätämme sen kiitokseen, asenteemme elämään muuttuu. Opimme näkemään sen hyvän, jota olemme saaneet elämäämme sen sijaan, että näkisimme vain sen, mitä puuttuu.
Sain jokin aika sitten facebookin välityksellä kuvan, jossa nuori hyvinvoiva teinineiti nosti kauhean kohtauksen siitä kun hän ei saanutkaan juuri sellaista iPodia kun hän olisi halunnut. Vieressä oli kuva, jossa afrikkalaisnuori kulki muovipullosta tehdyt sandaalit jalassaan.
Tekstimme haastaa meitä pohtimaan, mikä on suhteemme elämään ja siihen, mitä meillä on. Onko ilomme ja onnemme kiinni siitä mitä saamme ja mitä meillä on vai onko se jotain syvempää.
Tekstimme haastaa meidät myös yhteisönä. Meitä kehotetaan iloitsemaan. Onko meidän kristillisyytemme iloista? Onko se ystävällistä?
Loppukesästä kun kokosin sen jumalanpalveluskyselymme tuloksia, siellä oli muutama vastaus, joka särähti. Niissä ilmaistiin melko voimakas vastenmielisyys ja paheksunta kirkossa levottomina supisevia rippikoululaisia kohtaan. Ja olen itsekin nähnyt kuinka jotkut ovat menneet julmistellen ojentamaan heitä. Silloin noiden rippikoululaisten päällimmäiseksi ajatukseksi on varmasti jäänyt se, että heitä paheksuttiin. Tuollaisen kokemuksen jälkeen ei liene ihme, ettei kirkossa paljon nuoria näy.
Olen viime aikoina osallistunut paljon erilaisiin keskusteluihin facebookin välityksellä. Sielläkin eräs päällimmäinen huomio on se, että kristittyjen keskustelu on pääosin ryppyotsaista. Ja aut armias, jos tulee esittäneeksi jotain sellaista, joka ei sovi jonkun uskonnäkemykseen, niin sitä saa pappikin vastaansa ihmettelevän ryöpytyksen siitä, että kuinka ylipäätään voi olla papin virassa tuollaisine näkemyksineen.
Nuorempana vitsailtiin, että seurakunnassa kaikki kiva on kiellettyä. Se ei ole aivan pelkkä vitsi vaan siinä on aimo annos tottakin. Eräs herätysliikkeistämme puhui aikoinaan jopa ”suruttomista” kun tarkoittivat tavallisia ihmisiä. Toisissa taas olivat miesten kaulukset tai kravatit kiellettyjä. Eräässä taas on tiukka korujen ja meikinkäyttökielto. Ajatuksena on, että kristityn ei tulisi iloita. Ei nauraa. Ei nauttia elämästä. Ei olla se, mitä on.
Kuitenkin Paavali kirjoittaa Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Iloitkaa kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on teille antanut. Iloitkaa myös niistä vastuksista, joita Jumala eteenne asettaa sillä niilläkin on jokin tarkoitus. Ja hän jatkaa Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon.
Tämän Paavalin tekstin mukaan kristityn tuntomerkkinä tulisi olla ilo ja lempeys. Ilo Jumalan huolenpidosta – ja lempeys kaikkia ihmisiä kohtaan. Tätä me emme saa millään puristetuksi itsestämme vaan nuokin ovat Jumalan lahjaa. Se, miten nuo alkaisivat näkyä meissä, selviää Paavalin kehotuksesta: saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Kun viivymme Jumalan edessä rukoillen, Hän muuttaa meitä. Kun luemme Raamattua, myös Raamattu lukee meitä – näyttää toki meille meidän syntisyytemme mutta ei jätä meitä rypemään siihen. Raamattu näyttää meille myös sen kuinka Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne.
Kristillisyys ei ole tiukkapipoista oikean opin tai käyttäytymistapojen vaalimista. Se on iloa siitä, että tietää Jumalan pitävän huolta vaikeuksienkin keskellä. Se on lempeyttä lähimmäistä kohtaan ja valmiutta ottamaan osaa tämän taakkojen kantamiseen. Se on valmiutta kohdata toisen ihmisen ahdistus sen rauhan avulla, minkä Jumala on meille antanut.
Tuo Jumalan rauha ei kuitenkaan ole asia, joka on annettu meille, jotta saisimme vain nauttia siitä itseksemme. Se on annettu meille, jotta jakaisimme sitä eteenpäin. Monesti sa tarkoittaa sitä, että lähdemme omalta mukavuusalueeltamme ja kohtaamme toisen ihmisen hädän ja tuskan. Siinä ensimmäinen askel on se, että ylipäätään kohtaamme toisen ihmisen. Vaikkapa vain tervehtimällä kadulla tai lenkkipolulla vastaantulevaa ihmistä.
Meidät on kutsuttu jakamaan tuota iloa, lempeyttä ja rauhaa tähän maailmaan. Me vastaamme tuohon kutsuun nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan…