1.
Ei alkanut Marian ja Joosefin yhteinen matka hyvissä merkeissä. Tai siltä ainakin näytti niiden silmissä, jotka eivät tienneet sitä, minkä me tiedämme.
Tosin ei sitä tiennyt myöskään Joosef – ei ennen, kuin Jumala itse ilmoitti sen hänelle. Sillä vaikka Maria olisikin sen jo kertonut, se ei ollut riittänyt vakuuttamaan Joosefia Marian viattomuudesta. Tarvittiin Jumalan erityinen väliintulo, enkelin sanat pettyneelle, ahdistuneelle ja ehkä vihaisellekin Joosefille:
”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.”
Me tiedämme, että Maria oli raskaana Pyhästä Hengestä. Me tiedämme, että Hän odotti Jumalan Poikaa. Tiedämme, että hän oli uskollinen Joosefille, kihlatulle sulhaselleen. Tiedämme, että hän oli neitsyt eikä odottanut lasta kenellekään toiselle miehelle.
Mutta mekin tiedämme tämän vain ja ainoastaan, koska Jumala on sen ilmoittanut meille. Jumala kertoi ensin Marialle, sitten Joosefille, mutta lopulta myös kaikkien kuultavaksi, mistä lopulta oli kysymys. Hän ilmoitti sen, mitä emme muuten tienneet emmekä silmillämme nähneet. Jumala ilmoitti sen ensin enkelin ja sitten kahden evankelistan, P. Luukkaan ja – niin kuin nyt – P. Matteuksen kautta.
2.
Kysymys oli siis jostakin aivan muusta kuin siitä, mitä luultiin ja mistä kylällä puhuttiin. Mutta silti Marian ja Joosefin yhteinen matka ei alkanut hyvissä merkeissä. Olkoonkin, että Joosef ei sittenkään jättänyt Mariaa. Olkoonkin, että hänestä varmasti tuli Marialle hyvä ja hellä puoliso ja kunnon isä pojalle, joka ei ollut hänen omansa.
Mutta kuvitelkaa nyt kumminkin itsenne tuohon tilanteeseen! Joosef kyllä siis jo tiesi, että Maria oli kuin olikin kunniallinen morsian. Marian ja Joosefin välillä ei enää ollut mitään, mikä sanomattomina sanoina ja selvittämättöminä salaisuuksina olisi hiertänyt heidän suhdettaan.
Mutta silti: ystävien ja sukulaisten omituiset katseet ja vihjailevat puheet niskassa ja morsian viimeisillään raskaana, ja sitten vielä tämä viranomaismääräys, joka oli kuin kutsu armeijaan, josta ei voi kieltäytyä. Piti lähteä pitkälle ja hankalalle matkalle Juudean Beetlehemiin, vaikka vauva saattoi syntyä minä hetkenä hyvänsä.
Mitäs sitten, jos synnytys alkaisi jo matkalla? Siinä ei yhdestä aasista olisi paljon apua.
Mutta kun pyhä Poika sitten kuitenkin saatiin jotenkin kestettävissä oloissa maailmaan, kuten tiedämme ja mitä ihan pian alkavana jouluna juhlimme, tilanteessa ei ollut vieläkään kehumista. Päinvastoin. Vielä heikko Maria ja pieni Jeesus-lapsi joutuivat jälleen taipaleelle.
Eikä matkaa ehditty nyt suunnitella eikä valmistella, vaan sille lähdettiin – jälleen enkelin kehotuksesta – keskellä yötä ja kovalla kiireellä. Sillä vastasyntyneen lapsen henki oli vaarassa, ja nyt oli paettava paljon kauemmas kuin Galileasta Juudeaan. Pyhän perheen jäsenistä tuli poliittisia pakolaisia. Heille myönnettiin turvapaikka Egyptistä.
3.
Ei alkanut hyvin Marian ja Joosefin liitto. Oletko kuullut kertomuksia evakkolapsista pakenemassa lähestyvää vihollista? Oletko nähnyt kuvia nuorista äideistä, jotka kantavat lapsiaan peittoon käärittyinä heidän noustessaan kumiveneestä Kreikan Lesboksella tai heidän rämpiessään savisella Balkanin pellolla osana loputonta pakolaisten kulkuetta? Silloin voit ehkä kuvitella, minkälainen oli Marian ja Joosefin häämatka.
Joosefista ei sittemmin enää paljon puhuta. Evankeliumeissa mainitaan, että häntä pidettiin aikuisen Jeesuksen isänä. Näin kirjoittaa P. Luukas:
Ja hän, Jeesus, oli alottaessaan vaikutuksensa noin kolmenkymmenen vuoden vanha, ja oli, niinkuin luultiin, Joosefin poika. (Luuk. 3:23)
Ei tiedetty sitä, minkä me tiedämme, mutta ei luultu myöskään sitä, mitä arveltiin. Ottaessaan lasta odottavan Marian luokseen Joosef leikkasi huhuilta siivet. Huolehtiessaan äidistä ja Lapsesta Egyptin pakomatkalla ja perheen siellä ollessa ja sitten Juudeaa turvallisempaan Galileaan palatessa Joosef osoittautui sanojensa mittaiseksi mieheksi.
Sitten hän kuitenkin väistyi taka-alalle. Ehkä hän oli silloin jo kuollut, kun Jeesus astui aikuisena julkisuuteen. Sen jälkeen kohtaamme enää Jeesuksen äidin. Pyhä Maria edustaa lopulta yksin Egyptiin paennutta perhettä, kun Jeesus kallistaa päänsä ja antaa henkensä.
Vaikea oli Pyhän perheen yhteisen elämän alku, mutta lähes kestämätön oli sen loppu. Se vaino, jota aluksi saatettiin paeta Egyptiin, saavutti lopulta Jeesuksen, todellisen juutalaisten Kuninkaan. Eikä Hän nyt, aikuisena miehenä, paennut sitä, mikä oli Hänen osalleen määrätty ja mihin Hän itse oli syvästi sitoutunut. Seimeltä johti polku Golgatalle.
4.
Tästä kaikesta on joulun idylli kaukana. Ei näy kultakutrisia enkeleitä eikä leijailevia lumihiutaleita. Ei näy myöskään kiiltokuvien Jeesusta aaltoilevine, vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen pyöreäposkisten ja hyvin puettujen lasten ympäröimänä. Enemmänkin näkyy minua syvästi järkyttänyt, ihana ja kaunis, mutta samalla pohjattoman surullinen ”Sikstiiniläinen madonna”, joka Dresdenissä nähtävässä rensessanssitaiteilija Rafaelin kuuluisassa teoksessa katselee lapsi sylissään ja yhdessä tämän kanssa kohti sitä, mikä oli kohtaava Jeesusta ja häntä.
Niin, lopulta näkyy vain Lapsi, joka lähes tuntemattomaksi raadeltuna miehenä riippuu kuolleena ristillä – ja itkevä äiti ristin juurella. Se, mikä alkoi lapsen itkuna ja äidin hätääntyneinä huudahduksina ja kasvatusisän kivettyneinä kasvoina ja nopeina päätöksinä, se päättyi roomalaisten sotilaiden käsissä tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan.
5.
Marian ja Joosefin yhteinen matka alkoi mahdollisimman huonoissa merkeissä. Se päättyi hirveällä tavalla. Vai päättyikö sittenkään?
Sillä Maria ja Joosef tiesivät ainakin jollakin tasolla sen, minkä me tiedämme. Vaikka he eivät enkelin ilmoituksen koko syvyyttä ja laajuutta olisikaan ymmärtäneet, silti he jollakin tasolla tiesivät sen, minkä monissa liemissä keitetty ammattisotilaskin joutui tunnustamaan katsellessaan Jeesuksen kuolinkamppailua: ”Totisesti tämä oli Jumalan Poika”. (Matt. 27:54)
Eikä risti ollut viimeinen luku siinä kertomuksessa, joka alkoi Nasaretin huoneesta ja Beetlehemin tallista. Meille ei tosin kerrota erikseen, kuinka Pyhä Maria vastoin kaikkia odotuksia ja järjen todistuksia sai sulkea elävänä ja terveenä syliinsä ylösnousseen Herran Jeesuksen tai sitä, kuinka haudan taakseen jättänyt pyhä Poika rutisti äitinsä itseään vasten. Mutta niin varmasti tapahtui. Ja silloin, vasta silloin, Maria ymmärsi enkelin lupauksen koko merkityksen, ja hänen sydämestään vedettiin se miekka, joka oli lävistänyt sen ristin juurella.
6.
Varmasti vasta silloin hän ymmärsi myös, mikä hänen hyvään Poikaansa meni silloin, kun tämä ensin kysyi, ikään kuin ei olisi sitä tiennyt: „Kuka on minun äitini, ja ketkä ovat minun veljeni?“ (Matt. 12:48). Ja sitten hänen kunnollinen, huolehtiva Poikansa sanoi kaikkien kuullen ja opetuslapsiaan osoittaen: „Katso, minun äitini ja veljeni!“ (Matt. 12:49)
Sitäkö varten hän, Maria, oli kerran sanonut enkelille: „Katso, minä olen Herran palvelijatar; tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan“? (Luuk. 1:38) Sitäkö varten Maria oli nuorena äitinä ottanut kantaakseen ympäristön kummastelun, häpeän ja vainon? Sitäkö varten hän oli vaivalla kasvattanut Poikansa isoksi, että tämä hylkäisi äitinsä ja ottaisi uudeksi perheekseen ne, jotka nyt kulkivat Hänen kanssaan?
Ei siis Mariallekaan koittanut joulu ilman adventtia. Hän oli hämmästynyt ja iloinen kuultuaan enkelin sanoman Nasaretin kodissaan. Mutta ei hän silloin tiennyt, mitä hänen Pojalleen tapahtuisi, ei vielä silloin, kun hän viritti ihanan kiitosvirtensä:
„Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, vapahtajastani; sillä hän on katsonut palvelijattarensa alhaisuuteen. Katso, tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi.“ (Luuk. 1:46-48
Sillä totta oli se, minkä vanha Simeon joutui kertomaan nuorelle äidille:
„Katso, tämä on pantu lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota vastaan sanotaan – ja myös sinun sielusi lävitse on miekka käyvä – että monen sydämen ajatukset tulisivat ilmi.“ (Luuk. 2: 34-35)
7.
Mutta Maria tiesi, ketä hän odotti, ainakin siinä määrin, kuin hän ymmärsi enkelin lupauksen suuruuden. Ja myös paimenten sanat Maria kätki ja „tutkisteli niitä sydämessänsä“. (Luuk. 2.19)
Ei Maria pitänyt Jeesusta tavallisena poikana. Ei hän muuten olisi toiminut, niin kuin hän toimi Kaanaan häissä. Jeesus oli opetuslapsineen juhlissa mukana. Kun viini pääsi loppumaan, Maria kertoi asiasta Pojalleen. Ja vaikka Jeesus ensin vastasi tylysti äidilleen sanoen, „mitä sinä tahdot minusta, vaimo“, (Joh. 2:4), Maria sanoi silti palvelijolle: „Mitä hän teille sanoo, se tehkää.“ (Joh. 2:5) Ja todella: vesi muuttui Jeesuksen käskystä viiniksi.
Maria siis tiesi. Silti hän ei vielä tiennyt kaikkea. Maria ei tiennyt sitä, mitä vanha Simeon tarkoitti merkillisellä puheellaan. Edes pakolaisuus Egyptissä ei kokonaan avannut hänen silmiään.
Vasta Golgatan risti ja Jeesuksen ylösnousemus opettivat Marialle, miksi hän oli „autuas“: ei vain siksi, että hänestä tuli Jumalan Pojan äiti, vaan myös siksi, että hänenkin puolestaan piti kuolla sen, joka oli Israelin toivo hänelle ja monelle muulle. Vasta Golgatan risti opetti Marialle, että Jeesus oli toisenlainen Kuningas kuin se, jota moni odotti, mutta pääsiäinen sen, mihin kaikki tähtäsi ja miksi kaikki tapahtui: tuli tuli uskomaton, ihmeellinen, valtava kolmas päivä. Vasta silloin tuli todella todeksi se, mikä oli lupauksena totta yhdeksän kuukautta ennen joulua ja joka vastasyntyneenä Lapsena lepäsi Marian rinnoilla. Vasta pääsiäisenä oli lopullisesti totta se, minkä enkeli ilmoitti, minkä paimenet kertoivat ja mitä Maria tutkisteli sydämessään.
8.
Rakkaat ystävät! Meillekin on luvattu joulu. Se on jo tulossa. Se tulee pian.
Helppoa elämää ja vaaratonta vaellusta meille ei silti ole luvattu. Ei meille ole luvattu joulua ilman adventtia. Siitä pitää huolen sekä meissä itsessämme että maailmassamme vaikuttava synti. Meitä kiusataan monella tavoin sisäisesti, ja sitä ankarammin, mitä lähempänä Herraa elämme.
Kukaan meistä ei tosin kanna Jeesusta samalla tavalla sydämensä alla kuin Pyhä Maria. Silti jokainen uskova kantaa Häntä hengellisessä mielessä sydämessään – ja sitä ei Herodes millään meille sallisi. Sielujen surmaajalla on kova työ yrittää häätää sydämemme tallista sen Valtiasta ja karkottaa Pyhää Henkeä, joka ankarimpienkin koetusten aikana salatuin huokauksin pitää meidän hiipuvaa uskoamme yllä. Sen saatana tahtoisi sammuttaa ja tappaa Jeesus-lapsen siihen seimeen, jossa Hän meissä asuu.
Eivätkä meitä kiusaa vain sisäiset vaivat, synnin kiusaukset ja lankeemukset, älylliset ongelmat tai täysin turta sisin, vaan myös ulkoiset ahdistukset. Me kärsimme siitä, että seurakuntamme on niin pieni. Me kärsimme siitä, että pastorimme on niin heikko. Me kärsimme siitä, että meitä ei ymmärretä, että meille nauretaan ja joskus meitä vähän vihataankin.
Ja sitten ovat omat, henkilökohtaiset murheemme. Taloutemme on tiukalla ja terveys reistailee. On harmeja töissä ja koulussa vaikeaa. On sydänsuruja, jotka saavat itkemään sisällepäin.
9.
Tällaista on meidän vaelluksemme kohti joulua. Mutta ei meille siinä mitään uutta eikä outoa tapahdu. Katsokaamme Pyhää Mariaa, jolta seurakuntamme on saanut nimensä. Tämä kaikki oli myös hänen osansa, vaikka hän tiesi, tiesi alusta asti, että joulu oli tulossa. Mutta vasta pääsiäisenä hän sen kaiken ymmärsi.
Ja me olemme pääsiäisen kansaa. Joka pyhä, adventinkin aikana, vietämme Herran ylösnousemuksen juhlaa.
Siinä valossa me tiedämme sittenkin enemmän kuin Maria ennen ensimmäistä pääsiäistä: me tiedämme, että joulu tulee, mutta tulee myös pääsiäinen, vaikka välissä on vastasyntyneen Jumalan Pojan pakomatka Egyptiin ja pitkä vaellus Golgatan ristille. Me tiedämme, että se, mikä kajastaa Beetlehemin tallista, johdattaa meidät lopulta tyhjälle haudalle ylösnousemuksen kirkkaaseen valoon – ja sovituksen risti on tyhjä, sillä Joulun Lapsi sanoi kuollessaan: „Se on täytetty“. Amen.