Rakkaat kristityt.
Mikä saa tänään suuret väkijoukot liikkeelle? Suuret maailman tähdet kokoavat kymmeniä tuhansia viihdekonsertteihin. Suuret urheilutapahtumat kokoavat niin ikään tuhansittain väkeä seuraamaan kiihkeitä kamppailuja. Se, mikä saa ihmisten tunteet liikkeelle – se kokoaa. On voitava kokea uutta ennen kokematonta. Ajatukset, aatteet, uskomukset – eivät enää yhdistä eivätkä innosta niin kuin ennen.
Suurta aatteiden paloa ei enää nähdä. Hyvin harvassa ovat sellaiset julistajat, jotka voisivat koota kuulijoita suurin joukoin – ei ole heitä, joita seurataan. Ei uskonnollisia eikä poliittisia. Elämä on monessa mielessä privatisoitunut – tänä aikana ei kuljeta joukkojen mukana, vaan seurataan oman sydämen ääntä, omaa uskoa, omia arvoja. Tavoitteena on olla yhä enemmän yksilöllinen, ehkä jopa erilainen.
Kun tutkimukset osoittavat, että yhä harvempi suomalainen uskoo niin kuin kirkko opettaa – ei se oikeastaan yllätä. Toisaalta se kertoo siitä yleisestä ilmiöstä, että yhteiset aatteet, ajatukset ja yhteinen usko ei vain ole muotia. Mutta toki se kertoo mahdollisesti siitä, ettei myöskään tunneta kirkon uskoa. Jos kirkon usko ymmärretään siten kuin tiedotusvälineissä luodaan kuvaa – niin kyllähän kuva on silloin kovin ohut.
Päivän evankeliumissa kerrotaan, että Jeesusta seurasi suuri kansanjoukko – tunteet olivat pinnassa. Oli koettu ihmeitä. Jeesus oli parantanut. Niinpä häntä lähdettiin seuraamaan – vaikka tuolla kertaa Jeesus opetuslapsineen olisi halunnut olla ennemminkin rauhassa. Matteus evankeliumissaan sijoittaa ruokkimisihmeen tilanteeseen, jossa Jeesus on saanut kuulla Johannes Kastajan mestauksesta ja hän sen jälkeen halusi vetäytyä yksinäisyyteen. Mutta sehän ei siis onnistunut. Ihmiset seurasivat mukana.
Tässä on mies, joka voittaa sairaudet – me haluamme seurata häntä!
Ja niin me tulemme tilanteeseen, jossa Jeesus kantaa huolta siitä, miten suuri ihmisjoukko saa erämaassa ruokaa. Kertomuksen kulun kuulimme. Pienen pojan eväillä ruokitaan viisituhatta miestä – ja eiköhän joukkoon kuulunut naisia ja lapsiakin. Ihmettä on yritetty selittää varmasti monella tavoin – eräs selitys on se, että pojan esimerkki sai muutkin avaamaan eväsreppunsa – ja niin ruokaa riitti kaikille. Siitä voi toki olla kysymys, mutta se ei ole oleellista. Oleellista oli kokemus, että Jeesus ei ainoastaan paranna – hän myös ruokkii, antaa leivän.
Jeesukseen liittyvä innostus vain kasvaa. ”Tämä on todella se profeetta, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Tässä on mies, joka ratkaisee meidän ongelmamme – hän parantaa meidän sairautemme, hän ruokkii meidät, antaa meille leivän. Tällaisen ihmemiehen me tarvitsemme. Tässä on kansamme pelastus. Ja niin he päättävät tehdä hänestä kuninkaan.
Mutta mitä tekee Jeesus? Hän ei innostu muiden mukana. Hän lähtee pois, vuorelle. Yksin.
Muutaman viikon päästä tällä paikalla on toinen saarnaaja – silloin ollaan palmusunnuntaissa. Silloin tähän ihmeiden sarjaan liittyy vielä kolmas, nimittäin Lasaruksen kuolleista herättäminen ja jälleen Jeesusta lähdetään seuraamaan: hän ei ainoastaan paranna, ruoki hän jopa hoitaa kuoleman ongelman. Ja jälleen Jeesuksesta halutaan tehdä kuningas – vieläpä oikein Hoosianna huudoin. Ja jälleen Jeesus kieltäytyy.
Vaikuttaa siltä, että Jeesus ei ole halukas täyttämään meidän uteliaisuuttamme – tai ratkaisemaan ongelmiamme ikään kuin ihmeen kautta. Hän tekee toki monia ihmeellisiä asioita – mutta vain, jotta hänet tunnistettaisiin siksi, joka hän on. Hän ei kutsu meitä seuraamaan ihmeitä – hänen tiensä on toinen.
Niin tänään – kuin parin viikon kuluttua – meille kerrotaan, että juutalaisten pääsiäisjuhla on lähellä. Jeesus on matkalla kohti kärsimystä, kohti ristiä. Hän kutsuu meitä seuraamaan itseään ei helppouteen, vaan kärsimyksen ja ristin kautta toivoon.