Rakkaat kristityt!
Kuluneella viikolla ajatukseni ovat liikkuneet kahden uutisen äärellä. Ensimmäinen oli uutinen siitä, että eduskunnan apulaisoikeuskansleri tulkitsee lakia niin, etteivät seurakunnat saisi enää pitää kouluissa päivänavauksia tai että suvivirren laulaminen olisi sopimatonta. Toinen uutinen puolestaan kertoo huolesta, että suomalaisten kyky kuluttaa ei kasva – vaan ehkä jopa laskee.
Mikä tässä maassa on sallittua – mihin me uskomme? Kuluvan työkauden aikana seurakunnassamme on ollut menossa pohdiskelusarja: Elämänkysymyksiä Katekismuksen äärellä. Monen monena iltana olemme kokoontuneet pohdiskelemaan noita elämänkysymyksiä.
Tuossa yhteydessä olen tuonut esiin Lutherin Ison katekismuksen ajatuksen Jumalasta: ”Jumalaksi kutsutaan sitä, jolta tulee odottaa kaikkea hyvää ja johon on turvauduttava kaikessa hädässä. Jonkun Jumala on juuri se, mihin hän sydämensä pohjasta luottaa ja uskoo. Näinhän olen usein sanonut: pelkkä sydämen luottamus ja usko luovat sekä Jumalan että epäjumalan.” – Näin siis Luther.
Aina välillä jostain nousee sellainen surullinen ajatus, että tässä maassa on oikeastaan lupa uskoa vain kulutukseen. Kunhan kulutetaan ja kauppa käy – kaikki on hyvin. Talouden pyörät pyörivät ja me saamme kaikkea hyvää. Liekö olemassakaan muuta hyvän lähdettä. Suurin huoli on rahasta.
Jos kuitenkin me uskomme jotain muuta – se on vaarassa tulla kielletyksi.
No – eihän se näin tietenkään ole. Ei ole – onneksi. Eikä apulaisoikeusasiamiehen käsitykset suinkaan ole tulleet yleisesti hyväksytyiksi. Välillä vain tuntuu siltä, että aika vahvoja tämän suuntaisia signaaleja on ilmassa.
Surullisinta on ehkä se, että kaiken kuluttamisen jälkeen jää nälkä.
Aivan varmasti olet kokenut tämän. Minä ainakin olen. Olen moneen kertaan. Ensin jostakin syntyy tarve – taitavat mainosmiehet osaavat tuon taidon. Eikä tarpeen syntymiseen tarvita aina heitäkään. Moni tarve syntyy ihan omasta takaa. Jotain pitäisi saada, jotain pitäisi uusia – pitäisi saada kokea ennen kokematonta. Tarpeet voivat olla pieniä tai suuria – pienestä suupalasta suureen hankintaan. Unelmissa asiat tuntuvat tärkeiltä ja sisältävät lupauksen onnellisuudesta. Vaan mitä tapahtuu, kun tarve tyydyttyy? Hetken kuluttua sen arvo häviää jonnekin – uusi tarve nostaa päätään ja kierre jatkuu. Odotus ei täyty.
Tämä pohdiskelu ei tietenkään nouse vain viikon uutisista. Ne nousevat toki myös päivän teksteistä. Raamatun kohdat johdattelevat meidät kaipauksen ääreen. Tekstit puhuvat nälästä ja janosta, syömisestä ja juomisesta.
Jatkuva kaipaus on myös merkki jostain enemmästä. Mieli on levoton ja kaipaa jotakin, jonka sanottaminen on vaikeaa ellei mahdotonta. Tätä kaipausta me yritämme monin tavoin tyydyttää. Se jää kuitenkin tyydyttämättä niin kauan kuin me pyrimme tyydyttämään sen kuluttamalla. Kuluttaminen ei ole vastaus – nälkä vain siirtyy.
Vanhat kirkkoisät opettivat, että ihmissydän on rauhaton niin kauan kuin se löytää levon Jumalassa. Siitä on kyse, kun Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”
Mistä oikein on kysymys? Leipä ei ole kovin ihmeellinen asia. Se on oikeastaan yksi maailman luonnollisimmista ja tavallisimmista ruuista. Leivän nauttimista ei kaiketi kukaan pidä kovin ihmeellisenä asiana.
Usko ei ole kovin ihmeellinen asia. Se ei ole vaikea asia. On kyse yhtä yksinkertaisesta asiasta kuin leivän syömisestä. On kyse niin luonnollisesta asiasta, ettemme aina edes huomaa sitä.
Siksi uskoa voi kuvailla sanoilla:
Luottamus. Usko Kristukseen on luottamusta. Elämällä on perusta. Se lepää jossain. Meitä kannatellaan. Elämän vaihtelun keskellä voin kokea jotain luottamuksesta kumpuavaa levollisuutta.
Toivo. Usko Kristukseen avaa toivon näköaloja elämään. Elämä on elämisen arvoista kaikessa kivussaankin. Edessä on valoisaa.
Jumala on kaiken luottamuksen ja toivon lähde. Toivo löytyy elämällä Jumalan yhteydessä. Tuolle toivon lähteelle Kristus meitä johdattaa.
Myönnän, että minun on vaikea ymmärtää miksi siitä puhuminen voisi olla vaarallista kenellekään. Toki uskosta voidaan puhua ahdistavasti, elämää kapeuttavasti – mutta silloin on kyse jostain muusta kuin siitä evankeliumista, jonka Kristus avaa meidän eteemme.
Ja voi kuinka odotankaan kesän tuloa, että saamme yhdessä laulaa suvivirttä ja iloita siitä elämän lahjasta, jonka Jumala on meille antanut.