”Mistä voisimme ostaa leipää, että he saisivat syödäkseen?” Evankelista Johanneksen mukaan Jeesuksen kysymys oli tutkiva kysymys; ei siis suora tiedustelu siitä, mitä kannattaisi tehdä. Jeesus tiesi, mitä aikoi tehdä, ja siten kysymys on itse asiassa samaa tarkoittava, kuin kolmen muun evankelistan tallettama Jeesuksen käsky samassa tilanteessa: ”Antakaa te heille syötävää!”
Antakaa te heille syötävää. Opetuslapsilla oli edessään melkoinen haaste ja tehtävä. En tiedä Kemijärvellä viettämieni vuosien ajalta yhtään tilannetta, jossa täällä olisi ollut yhtä paljon väkeä koolla, kuin silloin Galileassa Tiberiaanjärven rannalla. Vaikka kaikki kemijärveläiset kokoontuisivat yhteen, joukko jäisi pienemmäksi, sillä viidentuhannen miehen lisäksi paikalla oli myös naiset ja lapset. Joukon todellista kokoa voimme vain arvailla. Suuri se oli, sillä Filippuksen arvion mukaan miehen reilusti yli puolen vuoden palkalla ei kaikille olisi saanut edes pientä palaa. Viime vuoden elokuun lopulla saimme seurata, kuinka Jääkäriprikaati ruokki täällä tuhatta lähentelevän sotilasjoukon lisäksi lähes kaksituhatta sotilasvalan seuraajaa. Mutta heilläpä olikin mukanaan melkoinen määrä kenttäkeittimiä ja tarkasti suunnitellut varastot ruokatarpeita. Kaksitoista miestä sai ilman ennakkovaroitusta tehtävän ruokkia vielä paljon suurempi ihmisjoukko. On ilman muuta selvää, että Jeesus halusi opettaa aivan jotain muuta kuin suurten ihmisjoukkojen ruokahuollon organisointia.
Suuren ihmisjoukon ruokkiminen järven rannalla oli tunnusteko, jonka perimmäinen tarkoitus oli selventää ihmisille, kuka Jeesus todella oli. Juuri ennen tämän Sivu 1/3kuinka Jeesus nuhteli juutalaisia, jotka eivät uskoneet häntä Jumalan Pojaksi. ”Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua – juuri minusta hän on kirjoittanut. Mutta kun te ette usko hänen kirjoituksiaan, kuinka voisitte uskoa minun puhettani!” (Joh.5:46,47). Ruokkimisihme viittasi suoraan Mooseksen esikuvalliseen toimintaan erämaavaelluksen aikana. Mooseshan oli saanut olla välittäjänä silloin, kun Jumala ruokki Israelin kansan erämaassa mannalla ja välillä viiriäisillä. Ruokkimisihmettä seuraavana päivänä Jeesus joutui Kapernaumin synagogassa keskusteluun häntä seuranneen ihmisjoukon kanssa ja palasi aiheeseen. Ihmiset muistuttivat, että Mooses antoi heidän isilleen taivaasta leipää syötäväksi. Jeesuksen vastaus on hyvin merkittävä: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” Ja vielä vähän myöhemmin: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”
Nämä ruokkimistapahtumaa reunustavat puitteet liittävät sen siihen ruokkimisen ihmeeseen, joka Jeesuksen käskyn ja asetuksen mukaan jatkuu edelleen, silloin kun seurakunta kokoontuu ehtoollista viettämään. Meillä on Jumala, joka antaa tuntea itsensä juuri ruokkimisen kautta. Eikä kyse ole pelkästä tietämällä tuntemisesta, vaan ennen kaikkea yhteyden rakentavasta tuntemisesta. Seuraavan päivän keskustelussa Jeesus sanoi itsestään elämän leipänä asioita, joita ei voi olla liittämättä ehtoolliseen, jonka hän sitten myöhemmin, viimeisenä ajallisen elämän iltanaan asetti opetuslastensa, meidän kaikkien, yhteiseksi ateriaksi. ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh.6:51) ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.” (6:53,54).
Jo Jeesuksen seurassa vaeltaneet apostolit ja sitten evankeliumien kirjoittajat ymmärsivät varmasti liittää erämaan ruokkimisihmeen ehtoolliseen. Sen puolesta puhuu se, kuinka kaikissa neljässä evankeliumissa tunnusteko keskittyy leipään ja vähän niin kuin unohtaa kalat. Leipä yhdisti nuo ateriat, joista jälkimmäinen sitten antoi leivälle sen erityisen merkityksen hengellisenä ruokana. Johanneskin kertoo aterian päättymisestä mainiten vain leivät, joista koostui vielä kaksitoista korillista jäljelle jääneitä palasia. Kaksitoista ei tässä tapahtumassa ollut mikään sattumanvarainen luku. Se oli Israelin sukukuntien luku; se oli myös Jeesuksen lähimpien apostolien lukumäärä. Ehkä tapahtumahetkellä tärkein viesti on ollut jumalallisen ravinnon riittäminen koko kansalle. Kaikkia Jeesus tuli kutsumaan. Ehtoollisen asettamisen jälkeen tapahtumaa muistellessa mukaan on tullut toisenkinlainen sanoma: jokaiselle apostolille riitti Jeesuksen siunaamaa ruokaa jaettavaksi edelleen. Apostolit ja seurakunnan apostoliseen virkaan myöhemmin kutsutut ovat sitten Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen hoitaneet tätä tehtävää. Se on jatkumo, joka toteutuu myös tänään täällä kirkossa yhteisessä ehtoollispöydässä.
Vasta myöhemmin, evankeliumikirjojen kirjoittamisen jälkeen, kristittyjen vaiheet antoivat erityisen merkityksen myös pienen pojan kahdelle kalalle. Kun kristittyjä ruvettiin vainoamaan ja Kristuksen seuraajaksi paljastuminen riitti kuolemantuomion syyksi, kalasta tuli salamerkki, jolla kaksi toisiaan tuntematonta kristittyä saattoivat ilmaista toisilleen elämänsä perustan. Riitti, että toinen piirsi kepillä tai jalallaan maahan sattumanvaraiseltakin näyttävän puolikaaren pätkän. Toinen, asian tunteva, saattoi täydentää kuviota toisin päin kaartuvalla kaarella, joka toisesta päästään meni ristiin edellisen kaaren kanssa ja muodosti siten kalan pyrstön. Sen jälkeen kumpikin tiesi, että tässä on uskonveli tai –sisar, ja luottamuksella saattoi jakaa tärkeitä asioita uskon rakennukseksi. Kalan tulo kristittyjen salamerkiksi johtui paitsi helposta piirrettävyydestä, ennen kaikkea sanan kreikkalaisesta muodosta, joka koostuu viidestä kirjaimesta ikhthys. Nuo viisi kirjainta muistuttivat yksinkertaisen uskontunnustuksen viiden sanan alkukirjaimista. Tunnustus kuului: Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja. Ei siis varmaan sekään ollut sattumaa, että suuren kansanjoukon ruokkimiseen käytettiin myös kahta pientä kalaa. Koko tapahtuman lähtökohtanahan oli ollut Jumalan Pojan valtuuksista kiistely. Kala saa tunnustaa: Jeesus ON Kristus, hän ON Jumalan Poika, hän ON meidän Vapahtajamme.
Tietenkin erämaan ruokkimisihmettä on ihmisten toimesta yritetty selittää toisinkin; niin, ettei tarvitse olettaa mitään jumalallista ihmettä. Yksi tunnettu yritys on ruotsalaisen kirjailijan Axel Hambraeuksen kirjassa Uddarbon pappi. Kirjan päähenkilö, pappi Ömark, kuvailee saarnassaan tilannetta järven rannalla monisanaisesti asettuen milloin paikalle vaeltaneiden ihmisten, milloin hiljaisuutta etsineiden Jeesuksen ja hänen opetuslastensa asemaan. Pappi ei kiellä, etteikö Jeesus olisi voinut tehdä ihmettä leivillä ja kaloilla, mutta hän keskittyy silti toisenlaiseen selitykseen. Kun pieni poika vilpittömästi ja lapsellisesti uskoi omien eväittensä riittävän kaikille ja myös antoi ne jaettavaksi, tuo teko puhutteli ihmisiä tehokkaasti. Yksi toisensa jälkeen rannalle vaeltaneet alkoivat sitten availemaan mukaansa varaamiaan eväskääröjä ja rupesivat jakelemaan myös niille, jotka eivät olleet huomanneet varautua eväillä. Uddarbon pappi nostaa tärkeimmäksi sen ihmeen, jonka Jeesus voi tehdä ihmissydämelle.
Jos yritämme selittää viidentuhannen miehen ruokkimista pelkästään oman käsityskykymme rajojen sisällä, emme tee oikeutta tapahtuman puitteille. Me emme voi rationaalisesti, järjellisesti, selittää ehtoollisen salaisuutta, olemusta tai vaikuttavuutta. Se on meille annettu ja me otamme sen uskolla vastaan. Niin on myös sen eräänlaisena esikuvana toimivan ruokkimisihmeen laita, sillä keskeistä siinä sittenkin on tunnistaa Jeesuksen jumalallinen olemus.
Sen sijaan ihmisten sydämissä tapahtuva muutos sijoittuu siihen todellisuuteen, että käsky: ”Antakaa te heille syötävää!” kuuluu meille myös ajallisen elämän tasolla. Se ei ole kristillisen uskon keskeinen ulottuvuus, mutta se palvelee tärkeintä: oikean tunnustuksen – Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja – syntymistä yhä uusiin ihmissydämiin. Kolmen muun evankelistan kuvauksessa korostuu se, että Jeesus ruokki kansaa siksi, että he olisivat voineet seurata hänen opetustaan. Meiltä kysytään alttiutta antaa omastamme, jotta meille kaikille yhteinen perustehtävä toteutuisi. Perustehtävä on: ”Menkää siis, ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni!” Sitä tehtävää ei ole muutettu kohta kahteentuhanteen vuoteen. Siinä tehtävässä tarvitaan pientä poikaa, joka antaa leipänsä ja kalansa Jeesukselle. Hän ei antanut vain sitä, minkä katsoi ylimääräiseksi vaan sen, mitä hänellä oli mukanaan. Miten me toimimme silloin, kun meillä on mahdollisuus antaa? Kaikki, mitä meillä on, on lahjaa Jumalalta.