Keskustelu ruuasta käy ajoittain kiivaana. Tätä keskustelua käydään monesta eri näkökulmasta. Miten käy alkuperältään suomalaisen ruuan, kun tuotantokustannukset nousevat ja ulkomailta saa tuotettua ruokaa halvemmalla? Onko luonnonmukainen ruuantuotanto, luomuravinto, ehdottomasti parempi vaihtoehto vaikka se on hieman kalliimpaa? Entä ruokavaliot? Mitä pitäisi ajatella erilaisista dieteeteistä, joissa painotetaan joitakin ravintoaineksia enemmän kuin toisia? Rasvoista ja hiilihydraateista keskustellaan vilkkaasti ja erilaiset koulukunnat tuovat esille omat näkemyksensä. Samaan aikaan television suosituimpia ohjelmia ovat erilaiset kokkiohjelmat, joissa meillä on tilaisuus seurata taidokkaita ruuanvalmistustapoja ja havaita, että tavalliset keittiöaskareet voivat olla melkoisen jännittäviä.
Tarvitsemme ruokaa, koska se pitää yllä elämää. Jokainen elävä olento tulee toimeen vain riittävällä ravinnolla. Uutiskuvat vaikkapa itäisestä Afrikasta aika ajoin muistuttavat, että toisinkin voisi olla – ruoka ei ole itsestäänselvyys. Oikeat ruokavaliot ja terveelliset ruokailutottumukset ovat tärkeitä asioita, vaikkakin siellä, missä ruuasta on puutetta, ei ole mahdollisuutta tällaisiin asioihin kiinnittää aina huomiota. Hengen pitimiksi on monin paikoin pakko tyytyä siihen, mitä on tarjolla. Me ymmärrämme, että ruoka ja elämä kuuluvat yhteen.
Juuri tästä asiasta kuulemme tänään puhuttavan täällä Järvenpään kirkossa. Meidän ajatuksemme suunnataan ruokaan ja ravintoon. Oikeastaan seurakunta ja sen kirkko ovat mitä erinomaisimpia paikkoja tälle pohdinnalle. Seurakunta ja kirkko ovat olemassa juuri sen vuoksi, että me saisimme sellaista ravintoa, jonka varassa jaksaisimme ja eläisimme uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Seurakunta on siis yhteisö, jossa yhdessä nautitaan elämän syvimpiä ulottuvuuksia vahvistavaa ravintoa.
Näin on asian laita myös Järvenpään seurakunnassa, jonka 60-vuotisjuhlaa tänään vietämme. Kuusikymmentä vuotta ei seurakunnan iäksi ole korkea kirkossa, jonka juuret ulottuvat parintuhannen vuoden taakse ja jonka vanhimmat seurakunnat täällä Suomessa ovat miltei 900 vuotta vanhoja. Mutta syntymäpäivää kannattaa tänään juhlia. Järvenpään irtaantuminen Tuusulasta oli seurausta kehityksestä, jossa tämän alueen asukkaat olivat tulleet yhteiskunnan kehityksen myötä yhä riippumattomammiksi tuolloisen emopitäjän keskuksesta. Aika oli tullut kypsäksi rakentaa tulevaisuutta itsenäisesti.
Seurakunnan elämässä haluttiin paikallisesti tukea seurakunnan jäsenten elämää mahdollisimman hyvin. Noissa oloissa ja tuohon maailmanaikaan se merkitsi nimenomaan oman seurakunnan perustamista. Seurakunta nähtiin niin tärkeäksi yhteisöksi ja sen perustehtävä niin oleelliseksi osaksi järvenpääläisten elämää, että oma kirkko ja omat työntekijät ja oma ratkaisuvalta piti saada.
Juuri ihmisen elämän syvimpiä ulottuvuuksia varten kirkko ja paikallisseurakunnat ovat olemassa. Sillä eikö tuollaisista syvimmistä ulottuvuuksista ole puhe juuri silloin, kun ihminen syntyy ja kun kastehetkessä pientä vastasyntynyttä katsellessa mielen täyttää hiljainen rukous tuon hauraan pienokaisen puolesta? Eivätkö syvimmät ulottuvuudet ole läsnä silloin, kun seurakunnan nuoret jäsenet polvistuvat kotikirkkonsa alttarikaiteelle saadakseen konfirmaatiossa Jumalan siunauksen ja seurakunnan esirukouksen omaa tulevaisuuttaan varten? Eikö elämän syvimmistä ulottuvuuksista olekin kyse myös silloin, kun toisissaan rakkauden ja puolison löytäneet saapuvat kirkon alttarille vihittäviksi ja ottamaan vastaan Jumalan lupaukset huolenpidosta ja läsnäolosta? Ja eivätkö elämän syvimmät ulottuvuudet ole selkeästi aistittavissa myös silloin, kun näemme oman rakkaamme siunattuna saateltavan haudan lepoon?
Elämän syvimmät ulottuvuudet ovat aiheena aina kun tulemme kirkkoon tai aina kun olemme mukana jossakin seurakunnan muussa tilassa missä tahansa tilaisuudessa. Seurakunnan perusolemukseen kuuluu keskittyminen elämän syvimpiin ja tärkeimpiin asioihin. Tällä tavalla niitä ei pidä esillä mikään muu yhteisö.
Elämän syvimmistä ulottuvuuksista ei voi puhua ilman Jumalaa. Ihminen on uskonnollinen olento, ja tuo uskonnollisuus asuu hänessä, vaikka hän haluaisi olla ilman uskontoa. Sillä ihminen turvautuu aina johonkin voimakkaaseen ja suureen, hän etsii aina suojaa ja merkitystä elämälleen. Tämä turvan, suojan ja merkityksen hakeminen on pohjimmiltaan uskonnollista, vaikka noita seikkoja ei tietoisesti haettaisikaan uskosta Jumalaan.
Me kristityt etsimme ja haemme noita asioita Jumalalta. Tunnustamme, että elämämme on Jumalan lahja. Haluamme pitää tuosta lahjasta hyvää huolta, ja siksi me haluamme nauttia seurakunnan yhteydessä sellaista ravintoa, joka vahvistaa elämämme syvimpiä ulottuvuuksia. Tätä varten on siis olemassa seurakunta.
Tämän vuoksi me tänään kuulemme Herramme Jeesuksen sanat: ”Minä olen elämän leipä.” Jeesuksen sanoissa paljastuu osuvasti, mikä tekee kristillisen seurakunnan tarjoaman ravinnon aivan omanlaisekseen. Maailma on täynnä elämänohjeita. Lukuisten sukupolvien aikana kiteytynyt elämänviisaus välittyy meille mietelauseina ja suoranaisina neuvoina. Niissä meille kerrotaan, miten kannattaa eri tilanteissa menetellä, miten pitäisi elämään asennoitua, kuinka löytää mielenrauha ja sisäinen tasapaino, mitä pitäisi tehdä, kun vaikeudet masentavat mieltä, kuinka elää merkityksellistä ja sisällöltään rikasta elämää. Nämä neuvot ja viisaudet ovat usein nasevia, toisinaan jopa erinomaisia, ja ne auttavat oivaltamaan jotakin tärkeää.
Tänään kuulemme tässä seurakunnan juhlassa kuitenkin toisensävyisen viestin, kun Jeesus sanoo itsestään: ”Minä olen elämän leipä.” Meille ei nyt anneta niinkään elämänohjeita, ei nasevia viisauksia ja syvällisiä mietelauseita, jotka auttaisivat meitä oivaltamaan jonkin uuden näkökulman tähän värikkääseen ja niin kiinnostavaan kokonaisuuteen, jota nimitämme ihmiselämäksi. Jeesus ei tässä jaa meille viisaita ajatuksia tai neuvoja, käskyjä tai määräyksiä, joiden täyttäminen olisi hyvän ja Jumalalle kelpaavan elämän ehtona. Jeesuksen viesti on paljon syvempi, se on jopa yllättävä.
Jeesus antaa meille itsensä. ”Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” Ohjeiden, neuvojen, käskyjen ja viisauksien sijasta hän tarjoaa meille ravinnoksi oman itsensä, koska vain hänessä – kuten me kristityt uskomme – pääsemme yhteyteen kaikkivaltiaan, pyhän Jumalan kanssa. Ajatus Jeesuksesta elämän leipänä, jota me ihmiset syömme, ei kieltämättä ole aivan helppo omaksua. Mutta jotakin saatamme tästä hahmottaa, kun muistamme, miten nauttimamme ravinnon käy. Se, minkä päivittäin syömme, sulautuu elimistöömme, se sulautuu olemukseemme. Kristityn ja Jumalan välinen suhde on jotakin tällaista: se suhde on tarkoitettu niin syväksi ja perustavaksi, että elämän leipä, Jeesus Kristus yhä uudestaan tulee ja sulautuu meihin, olemukseemme, ja samalla me liitymme häneen.
Konkreettisin esimerkki tästä syvästä, koko elämäämme, uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme vahvistavasta ravinnosta on pyhä ehtoollinen. Se on meille tänäänkin tarjolla tässä Järvenpään seurakunnan syntymäpäiväjuhlassa. Kun tulet mukaan ehtoollisenviettoa edeltävään vanhaan kirkkorukoukseen, voit sen sanoissa havaita, miten syvän, miten valoisan ja miten tärkeän asian kanssa olemme tekemisissä.
Sillä nyt puhutaan sinusta ja minusta, meidän elämämme syvimmistä ja tärkeimmistä ulottuvuuksista. Huomion kohteena on oma suhteemme itseemme, lähimmäiseemme ja Jumalaan. Meitä muistutetaan uskosta, toivosta ja rakkaudesta, juuri niistä seikoista, joita omana aikanamme niin kipeästi tarvitsemme. Kyse on kaiken kaikkiaan elämästä, ikuisesta elämästä – siis siitä elämästä, joka Jeesuksessa alkaa jo nyt, mutta ei suinkaan pääty kuolemaan. Kuule siis tarkasti Herramme Jeesuksen sana: ”Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”