4. paastonajan sunnuntai, Joh. 8: 46 – 59, Esko Väyrynen

Opiskelijoille lienee hyvinkin tuttu sellainen tilanne, että opettaja puhuu yli pään tai ohi. Tällä tarkoitamme sellaista tilannetta, että opettaja puhuu vaikeaselkoisesta asiasta, joka on uusi tai sitten sanat ovat vierasperäisiä, ns. sivistyssanoja.
Varsin tuttu yli päiden puhuminen on saarnamiehelle. Joskus tällaista kuvataan, että puhuu yli uskonsa. Usein kuulee sanottavan, että papit puhuvat ”Kaanaan kieltä”.
Tämän päivän tekstissä on kerrottu tapaus, että Jeesus puhui kuulijoiden pään yli. Ehkä ensimmäinen ajatukseni, kun sen tajusin, oli vahingonilon tapainen: eihän se ole ihme, jos minä puhun yli pään, kun Jeesuksenkaan puhetta ei ymmärretty. Tekstin ääreen pysähtyminen paljastaa, että Jeesuksen puhe ei mennyt yli pään sen tähden, että hän olisi puhunut ”Kaanaan kieltä”, ymmärtämättömästi. Syy on paljon syvällisempi.
Jeesus puhui jumalallisista: te ette kuule, koska ette ole Jumalasta. Mutta juutalaiset puhuivat inhimillisistä: sinä olet samarialainen ja sinussa on riivaaja.
Toiseksi Jeesuksen puhe meni pään yli, koskahän puhui taivaallisista: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa. Ja: minun Isäni on se, joka minulle kunnian antaa, hän, josta te sanotte: Hän on meidän Jumalamme, ettekä te tunne häntä, mutta minä tunnen hänet.
Juutalaisten oli mahdoton uskoa nasaretilaisen puuseppä Joosefin poikaa Jumalan Pojaksi. Jeesus oli kyllä opettanut: kukaan muu ei tunne Poikaa kuin Isä, eikä Isää tunne kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet ilmoittaa (Mt. 11:27).
Jos ei tunne Poikaa, niin ei tunne Isääkään. Tällöin ei ole mitään hyötyä syntyperästä, siitä että on valitun kansan jäsen. Pojan hylkäämisestä seuraa Aabrahamin lapseuden menetys. Juutalaiset tekivät syntyperän perusteella kaksinkertaisen virheen. Aabrahamin jälkeläisinä he kuvittelivat ilman muuta tuntevansa Jumalan. Ja syntyperän perusteella he luulivat tuntevansa Pojankin arvottomaksi puusepän pojaksi. He perustivat inhimillisiin käsityksensä.
Paljon myöhemminkin on näin tapahtunut. Vajaa kaksi sataa vuotta sitten savolainen mökkiläinen yritti kilvoituksen aitoudella ansaita autuutta. Kun hän ei kilvoituksen keinolla saavuttanut tunnon rauhaa, hän lähti kysymään neuvoa seppä Högmannilta. Sepältä Paavo Ruotsalainen kuuli nuo ihmeelliset sanat: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Krstuksen sisällinen tunteminen.
Tästä alkoi Paavolle kirkastua, että hän oli pannut pelastustoivonsa inhimillisen kilvoituksen hyvyyteen. Hän halusi kerskua paljolla Raamatun lukemisellaan ja muulla hartauden harjoituksen vakavuudellaan. Hänellä oli omavanhurskautta, jonka hän oli hankkinut omalla kilvoituksellaan. Se vanhurskaus ei ollut Jumalasta. Tämän päivän tekstissä Jeesus sanoo: Te ette usko minuun, koska ette ole Jumalasta.
Mutta Jumala teki sanansa kautta Paavossa työtään ja sen vuoksi hän ei saanut rauhaa kilvoituksen perusteella. Joka on Jumalsta, se kuulee Jumalan sanat. Seppä oli Paavolle Jumalan suuna, joka kehoitti opettelemaan Kristuksen sisäistä tuntemista. Puuseppä Joosefin pojalla ei ole omaa kunniaa: ”minun kunniani ei ole mitään” Jeesuskin myöntää inhimilliseen ”kunniattomuuteensa” viitaten: Minun Isäni on se, joka minulle kunnian antaa, hän, josta te sanotte: Hän on meidän Jumalamme. Isän antama kunnia Pojalle on siinä, että hänet on altiiksi annettu meidän rikkomustemme tähden ja hän on runneltu meidän pahain tekojemme tähden. On vaikea alistua sellaiseen hyvyyteen, jota ei ole itse ansainnut. Paavokin sai opetella koko elämänsä luopumaan omasta hurskaudesta ja turvautumaan Kristuksen pyhyyteen.
Jeesus sanoi kuulijoilleen: Te ette ymmärrä minun puhettani, koska te ette kärsi kuulla minun sanaani (Jh. 8:43). Tämä sana on ajankohtainen yhä tänä päivänä. Menkäämme omaan itseemme ja kyselkäämme: kuka meistä kärsii kuulla Jeesuksen sanaa. Kuinka moni meistä tuli fähän jumalanpalvelukseen halusta kuulla Jeesuksen sanat: te ette kärsi kuulla minun sanaani. Päällimmäisenä meissä lienee Jumalaa vastustava tahto eikä Jumalan tahtoon alistuva nöyrä mieli. Jumalaa vastustava tahto ei loppunut Jumalan käskyn rikkomiseen paratiisissa. Siellä Jumalaa vastaan tekeminen tapahtui ensimmäisen kerran. Mutta se elää meissä tänäkin päivänä. Paratiisissa se ilmeni haluna tulla Jumalan kaltaiseksi. Meissä se saattaa ilmetä haluna kilvoitella kunniallisella elämällä, kristillisyydellä. Tai haluna vertailla omaa nuoruuttamme nykyajan kurittomaan sukupolveen. Esimerkkejä siitä, kuinka haluamme osoittaa olevamme jotakin inhimillisellä tasolla, löytyy lukemattomia aina meille itsekullekin rakkaaseen herätysliikkeeseen saakka. Mutta se kaikki on Jumalaa vastaan eikä Jumalasta. Silloin kun me olemme Jumalaa vastaan, me emme kuule Hyvän Paimenen ääntå, hänen, joka oli valmis uhraamaan itsensä meidän autuutemme tähden.
Silloin kun me joudumme umpikujaan oman kunnian tavoittelussa, silloin me annamme tilaa Jumalan kunnialle ja saamme lahjaksi vanhurskauden. Kun pääsemme Kristuksen sisälliseen tuntemiseen, lahjavanhurskauden osallisuuteen, silloin Kristus ei enää puhu meidän yli. Me emme silloin enää pyri hallitsemaan Kristusta aivoilla, vaan Kristus tulee sydämeen.
Jeesuksen vaatimus juutalaisille oli loukkaava, koska heillä oli omat vaatimukset, syntyperä, Aabrahamin jälkeläisiä, jonka perusteella he katsoivat olevansa Jumalan valtakunnan perillisiä. Mekin loukkaannumme Jeesukseen niin kauan kuin meillä on joitakin ansioita esitettävänä Jumalalle. Kun Jumalan sana saa tehdä työtänsä meissä, meiltä menee omat ansiot ja oma kunnia. ”Minun kunniani ei ole mitään. Minun isäni on se, joka minulle kunnian antaa.” Isän antama kunnia on hänen rakkaan Poikansa lunastustyö.