4. paastonajan sunnuntai (Laetare), Joh. 6: 1-15, Martti Vaahtoranta

1.
Herra, Jumala Sebaot, kuule minun rukoukseni, ota se korviisi, Jaakobin Jumala. Jumala, meidän kilpemme, käännä katseesi, katso voideltusi kasvoja. Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla; mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa. Sillä Herra Jumala on aurinko ja kilpi; Herra antaa armon ja kunnian, ei hän kiellä hyvää niiltä, jotka nuhteettomasti vaeltavat. Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa! (Ps. 84: 8-9)
Näin veisataan tämän päivän psalmissa. Se on pyhiinvaeltajan virsi. Kuljetaan kohti Siionin vuorta. Kaivataan Jerusalemin temppeliin ja Herran kasvojen eteen.
Israel oli päässyt Luvattuun maahan. Enää ei Liitonarkkia kannettu erämaan leiripaikasta toiseen. Se asetettiin Ilmestysmajaan, joka oli pystytetty Siilon kaupunkiin. Sieltä Liitonarkki päätyi Jerusalemiin ja lopulta temppeliin, jonka kuningas Salomo rakensi Herralle.
Nyt Jumalan läsnäolon merkillä oli pysyvä paikkansa siellä, minne psalminlaulaja oli matkalla. Hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän ajatteli, miltä tuntuisi, kun Jerusalemin katot ja niiden keskeltä Siionin vuoren ihana temppeli näkyisivät ensimmäistä kertaa taas tälläkin kerralla.
Sinne sydän kaipasi. Siellä oli hyvä olla. Sen tähden olisi parempi jäädä vaikka ovimieheksi temppelin esipihaan kuin asua jumalattomien parissa.
2.
Tästä kaikesta on paljon aikaa. Silti ymmärrämme psalminlaulajaa ja hänen iloaan. Lähdemmehän mekin pyhäisin pyhiinvaellusmatkalle. Lähdemme etsimään Jumalan armokasvoja. Mutta löydämmekö Herran Hänen huoneestaan, niin kuin Vanhan liiton virren veisaaja?
Rauman kirkko on jo viisisataa vuotta seissyt joen rannassa paikalla, johon siihen aikaan, kun se vihittiin käyttöönsä, tultiin vielä veneellä. Seurakunta tosin taisi silloin kokoontua Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Se on ollut raunioina jo 1600-luvun alkupuolelta saakka. Sen tähden alunperin fransiskaaniluostarin tarpeisiin rakennettu Pyhän Ristin kirkko otettiin Rauman seurakunnan käyttöön.
Se oli Rauman seurakunnan ainoa kirkko vielä minun lapsuudessani. Monen kristityn sukupolven tavoin se oli minulle paikka, johon totuin lapsesta asti pyhäisin kulkemaan kolmen sukupolven voimin kirkonkellojen soidessa Tehtaankadulle asti. Rauman kirkossa pidin myös ensimmäisen saarnani vihittynä pappina jouluaamuna vuonna 1986.
Pystyssä on kuitenkin yhä vielä myös toinen rakennus, jossa sain lapsena kasvaa kristittynä. Nuortentalo on paljon nuorempi kuin Pyhän Ristin kirkko. Silti sekin edustaa jatkuvuutta, joka yhdistää siellä käyneitä sukupolvia toisiinsa. Jumalan armokasvoja sieltäkin etsittiin ja ehkä joskus myös löydettiin.
3.
Minkä on lapsena oppinut, sen myöhemminkin muistaa. Mitä kaikkea minun elämässäni sittemmin onkaan tapahtunut ja kuinka huonoa, suorastaan kammottavan huonoa onkaan kristityn vaellukseni ollut, kirkko on ollut minulle aina rakas paikka. Enkä tarkoita vain jumalanpalvelusyhteyttä, joka Jumalan armosta ei ole elämässäni koskaan katkennut. Jos se olisi katkennut, minua ei ehkä olisi tässä siitä teille kertomassa.
Tarkoitan myös kirkkorakennusta. Sillä kirkko kuin kirkko vetää minua puoleensa. Ja mitä vanhempi se on, sitä vahvempi on sen vetovoima.
Niinpä ulkomailla kulkiessani ja uuteen kaupunkiin tutustuessani kirkot ovat se asia, joka minua ensimmäiseksi kiinnostaa. Tuhatvuotiseen katedraaliin on hyvä astua kadun hälinästä ja kesän helteestä. Ja vielä paremmalta tuntuu, jos tilan täyttää urkujen pauhu ja virren veisuu. Se tuntuu hyvältä jopa silloin, kun veisaavalla seurakunnalla on toinen tunnustus kuin minulla, enkä voi yhdessä muiden kanssa astua Herran alttarin ääreen.
Silti myös tyhjänä torin syrjässä seisova vanha kirkko tuntuu kertovan sellaisesta pysyvyydestä ja jatkuvuudesta, joka alati muuttuvassa maailmassa on harvinaista. Israelin kansa oli vihdoin päässyt Luvattuun maahan, ja sukupolvesta toiseen Siionin vuori ja Jerusalemin temppeli odottivat pyhiinvaeltajien juhlivaa joukkoa. Uuden liiton seurakunnan temppelin torni näkyy kauas maaseudulle, ja sen kellot kutsuvat vuosisata toisensa perään kastettuja kristittyjä Herransa kasvojen eteen. Kuinka suurenmoista!
4.
Mutta kuinkas me, Pyhän Marian seurakunta? – Silloin, kun seurakuntaamme oltiin perustamassa, otimme yhteyttä niihin, joilla oli avaimet Rauman Pyhän Ristin kirkkoon. Sinne olisimme mekin mielellämme menneet. Tai olisi meille jokin muukin Rauman seurakunnan kirkoista kelvannut.
Meitä ei päästetty mihinkään niistä. Niin olivat vastuunkantajat päättäneet. Nyt kuulemme vain Pyhän Ristin kirkon kellojen soivan joen toiselta puolelta, kun kokoonnumme omaan messuumme.
Sillä lopulta löysimme Posellin. Löytyi hieno talo hienosta paikasta. Tänne me nyt pyhäisin tulemme.
Ja onhan myös Posellilla perinteitä. Rauman evankelisena rukoushuoneena se kuului myös minun lapsuuteni maisemaan. Tosin en muista siellä koskaan käyneeni, me kun kävimme Nuortentalolla, josta oli jo puhe. Ja toisesta toiseen oli silloin pitkä matka, ja kynnyskin korkea.
Silti siinä, Kanalin rannassa, Rukoushuone oli seissyt jo vuodesta 1885. On se paljon vanhempi kuin Nuortentalo. Ja risti oli ennen myös Rukoushuoneen katolla.
5.
Sitten Rukoushuone myytiin kaupungille. Onneksi sitä ei purettu. Onneksi sivistys voitti ja kunnianarvoisa talo kunnostettiin. Niin syntyi ”kulttuuritalo Poselli”.
Se on se paikka, johon me nyt lähdemme pyhäaamuisin etsimään Herran kasvoja.
Mutta entä keskellä viikkoa?
Suomessa eivät kirkot ole yleensä arkisin auki, niin kuin maailmalla on tapana. Poselliin voi kuitenkin päästä myös arkipäivisin. Ei sieltä silloin kuitenkaan mitään ”Herran huonetta” löydä. Voi löytää kenkämarkkinat, verenluovutustilaisuuden, blueskonsertin tai eroottisten runojen illan.
Ja jos satttuu kävelemään lauantaiehtoona Posellin ohi, voi nähdä hääväkeä ulkona tupakalla. Kun suntio tulee sunnuntaina hyvissä ajoin ja pastori vähän hänen jälkeensä laittamaan taloa messua varten kuntoon, vastassa voi olla tyhjiä viinipulloja ja oluttölkkejä ja salissa tuolit pitkin seiniä.
6.
”Mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa.” Kumpi on meidän rakas Posellimme? Onko se ”Jumalan huone” vai sittenkin ”jumalattomien maja”?
No, ei siinä mitään itsessään ”jumalatonta” ole, että pidetään konsertteja tai vietetään häitä. Silti voi tuntua vaikealta, että se, mitä kohtaat, kun tulet messuun varttia vaille kymmenen, eli Herran alttari kukkineen ja kynttilöineen, on ollut siinä vasta hetkisen ja että se puretaan jo kirkkokahvien aikana. Kun suntio viimeisenä sulkee oven, vuokra-aikamme on päättymässä ja seuraava vuokralainen ehkä jo malttamattomana odottaa ovella. Emmekä me voi päättää, mitä Posellissa sen jälkeen tapahtuu.
7.
Ei, ei meillä ole sellaista temppeliä, joka olisi pyhitetty pelkästään Jumalan pyhälle ja armolliselle läsnäololle, Hänen sanalleen ja sakramenteilleen ja uskovalle seurakunnalle, joka siihen kokoontuu. Poselli on pyhitetty milloin millekin. Vain pyhäaamuisin se on siinä käytössä, johon se vihittiin silloin, kun vietimme ensimmäistä messuamme Pyhän Marian seurakuntana Kynttilänpäivänä 2012.
Tämä tilanne ei ole pelkästään helppo. Jo puhtaasti käytännöllisistä syistä voisi olla hyväksi, jos meillä olisi käytössämme omat tilat, ihan ikiomat tai vain meitä varten vuokratut. Silloin voisimme viikollakin kokoontua Herran huoneeseen ja avata ovia myös etsijöiden tulla.
Tai olisi edes kirkko, jonka saisimme käyttöömme pyhäaamun messun ajaksi, mutta jota muut muulloin käyttäisivät siihen samaan tarkoitukseen, jota varten me nyt vuokraamme tätä vanhaa rukoushuonetta ja kulttuuritalo Posellia. Olkoon, että toiset kirkon käyttäjät olisivat opissaan ja tunnustuksessaan erehtyneet. Kolmiyhteistä Jumalaa myös he siellä palvelisivat.
Silloin ei tarvitsisi katsoa toisaalle, kun viikolla ajaa Nortamonkatua Posellin ohi. Ei tarvitsisi kantaa ulos tyhjiä lonkerotölkkejä eikä ihmetellä, mitä tehdä keittiön pöydälle nostetuille kengille. Voisi olla ne ristitkin vielä katolla.
8.
Nyt niitä ei ole. Ei ole, mutta on se kaikki muu. Ja se on surkeaa.
Vai onko? Onko todella niin, että olemme vain häviäjiä tässä kisassa? Pitääkö meidän kadehtia niitä, joilla on tuhatvuotiset kirkkonsa? Onko meille pelkästään tappio, ettei meillä ole varaa myöskään arkkitehdin suunnittelemaan uuteen temppeliin kellotapuleineen, urkuineen ja kerhotiloineen? Onko yksinomaan paha asia, että elämme ilman kansankirkollista asemaa, johon kuuluvat niin verotusoikeus kuin historialliset kirkotkin – tai jopa ihan uudet?
9.
Elämäni kirkkovierailuista puhuttelevimpia ovat olleet pari käyntiäni Istanbulin Hagia Sofiassa. Se oli aikanaan, ennen nykyisen Rooman Pietarin kirkon rakentamista, kristikunnan suurin kirkkorakennus. ”Pyhän viisauden kirkko” oli silloisen Konstantinopolin, jo jakautuneen ja pieneksi kutistuneen, mutta silti mahtavan Rooman keisarikunnan itäisen osan hallituskaupungin pääkirkko. Voimme tuskin kuvitella niitä upeita jumalanpalveluksia, joita siellä vietettiin ja jotka itse näin sieluni silmillä, kun ensimmäistä kertaa katselin joltakin kirkon korkeista parvista kohti sitä paikkaa, jossa joskus oli alttari.
Se oli ollut aikaa, jolloin kirkko nautti valtion jakamatonta suosiota, ja päinvastoin. Keisarin ja kirkon valta olivat tiiviisti lomittuneet toisiinsa. Ja Hagia Sofia oli mahtava, ehkä jopa mahtavampi kuin Jerusalamin temppeli aikoinaan.
Jerusalemin temppeliä ei silloin enää ollutkaan olemassa. Sen oli vuosisatoja aikaisemmin vielä pakanallisen Rooman keisari hävittänyt. Ei siihen aikaan ollut enää myöskään juutalaista valtiota.
Mutta myöskään Rooman keisarikuntaa ei ollut ollut enää moneen vuosisataan olemassa silloin, kun melkein puolitoista tuhatta vuotta Hagia Sofian rakentamisesta kiipesin sen parvelle. Olin silloin Turkin matkalla ja Istanbulissa, en Konstantinuksen ”uudessa Roomassa”. Sen muinaisen pääkaupungin entinen pääkirkko oli silloin ja on yhä museo toimittuaan sillä välin vuosisatojen ajan moskeijana, muslimien pyhäkkönä.
Entiseksi kirkoksi sen tunnistaa esimerkiksi monista jäljelle jääneistä hienoista kristillisistä mosaiikeista. Moskeijasta puolestaan muistuttavat muun muassa seinille ripustetut valtavat medaljongit islamilaisine kalligrafioineen. Niihin on kirjailtu islamin profeettojen ja kalifien nimiä – ja Jumalan sellaisena, kuin muslimit häneen uskovat.
10.
Elävällä tavalla Hagia Sofia opettaa meille, että ”ikiaikainen kirkko” voi hyvin äkkiä muuttua ”entiseksi kirkoksi”. Juuri niin kävi Vanhan liiton temppelille roomalaisten tehtyä siitä selvän. Hagia Sofia opettaa meille, että myös suomalainen ”isien kirkko”, jolla on edelleen lupa juhlistaa valtiovallan suuria tapahtumia, toimia puolustusvoimissa ja kouluissa ja pitää yllä vuosisataisia pyhäkköjä, voi hyvin pian muuttua pieneksi vähemmistöksi, joka joutuu kokoontumaan maallisissa tiloissa, kodeissa tai jopa kellareissa, jos oikein huonosti käy.
Ajatus tuntuu kauhealta. Silti silloinkaan ei käy pelkästään huonosti. Niinpä ei ole meillekään seurakuntana vain kirous, että joudumme ikään kuin joka pyhä aina uudelleen vihkimään maallisen salin kirkoksemme ja rakentamaan alttarin, joka messun jälkeen puretaan osiin ja piilotetaan sermin taakse. Ei ole pelkästään paha asia, että kun olemme tulleet sanalla ja sakramentilla ruokituiksi, pakkaamme Ilmestysmajan ja lähdemme jatkamaan matkaamme.
11.
Päivän evankeliumi kertoo, kuinka Jeesus nähdessään luokseen tulevat sanan nälkäiset ja ihmeteoista innostuneet ihmiset, kantoi huolta myös heidän ruumiillisesta hyvinvoinnnistaan ja ruokki monituhantisen ihmisjoukon kahdella kalalla ja viidellä leivällä, jotka pienellä pojalla oli mukanaan. Silti niin paljon jäi leivistä yli, että tähteillä täytettiin kaksitoista vakallista.
Se oli valtava ihme! Kun nyt kansa näki ja koki sen, se halusi yksin tein huutaa Jeesuksen kuninkaaksi. Oli niin hyvä olla. Tähän kun saisi jäädä ja vielä Jeesuksen kuninkaaksi, niin kaikki olisi hyvin. Sairaat parannettaisiin, ja ruokaa riittäisi enemmän, kuin jaksettaisiin syödä.
Jeesus kuitenkin kieltäytyi kunniasta.
Hän kyllä halusi saarnata kansalle ja parantaa sairaita. Myöskään kansan ruumiilliset tarpeet eivät olleet Hänelle yhdentekeviä. Ei ollut varmasti myöskään sattumaa, että Hän käski koota tähteet ja että niitä oli täsmälleen kaksitoista vakallista eli aivan niin kuin Israelissa patriarkkoja ja Jeesuksella apostoleja. Mutta uutta maanpäällistä, vapaata Israelia Jeesus ei silti ollut perustamassa.
12.
Näemme tässä esikuvan meidän messustamme. Herra Jeesus on kanssamme. Hän opettaa meitä armonsa sanalla, mutta myös ruokkii meidät ruumiillaan ja verellään leivässä ja viinissä. Niistä riittää kaikille.
Poselliin ei kuitenkaan voi jäädä. Kohta ovat vuokratut tunnit lopussa. Silloin talon pitää olla tyhjä ja meidän muualla.
Sen tähden me lähdemme jatkamaan vaellustamme. Ei ollakaan vielä perillä. On jo nyt saatu paljon, mutta ei vielä sitä, minkä Jumala lopulta tahtoo antaa kansalleen. Ollaan vasta matkalla taivaaseen.
13.
Herran Jeesuksen piti luopua maallisesta vallasta ja lopettaa kesken juhlat, jotta Hän saattoi viedä päätökseen sen tehtävä, jota varten Hän oli tullut maailmaan. Hänen piti vielä vaeltaa Jerusalemiin tullakseen siellä meidän tähtemme ristiinnaulituksi.
Eikä Hän ylösnoustuaankaan perustanut maanpäällista Jumalan valtakuntaa. Yhä vielä se vasta vain murtautuu näkyviin Hänessä ja Hänen Kirkossaan, sanassa ja sakramenteissa ja uskovan kansan kautta. Hänen Kirkkonsa on yhä pyhiinvaeltajien joukko, jolla ei ole tässä maailmassa pysyvää asuinsijaa eikä lopullista isänmaata.
14.
Rakkaat veljet ja sisaret! Meillä on vielä pitkä matka edessämme ja paljon tehtävää, ennen kuin Jumalan kansan sapatinlepo alkaa. Ja sen tehtävän kannalta voi olla jopa parempi, että elämme kuin Israelin kansa erämaavaelluksen aikana. Voi olla, että on meille hyväksi, ettei meillä ole niin vanhaa eikä niin kaunista kirkkoa, että siihen astuessamme luulisimme olevamme jo perillä.
Ja jos meille sellainen joskus annetaankin, myös siellä olemme vielä moneen vaivaan ja taakkojen kantamiseen kutsuttua työväkeä. Se saa kyllä välillä levätä vuorenrinteellä Herran Jeesuksen suloista opetusta kuunnellen ja kylläiseksi ruokittuna. Sillä tavoin hoidettuina kiitämme Jumalaa ensinnäkin Hänen suurista maallisista lahjoistaan, jokapäiväisestä leivästä ja kaikesta muusta Hänen hyvyydestään, jota Hän meille jatkuvasti jakaa. Ja vielä enemmän kiitämme Häntä siitä Leivästä, joka ei ruoki vain ruumistamme, vaan meidät kokonaan iankaikkiseen elämään asti. Kiitämme Elämän Leivästä sen Antajaa.
Mutta sitten täytyy taas jatkaa matkaa ja viedä sanaa eteenpäin. Herran käskyt odottavat täyttäjiä. Rakkauden tekojen ja Jumalan armon sanan tarve maailmassa on valtava.
On mentävä. Vasta perillä juhlitaan niin, ettei enää tarvitse lähteä mihinkään. Sinne meitä auttakoon ristiinnaulittu ja ylösnoussut Herramme. Amen.