(Vapautuksen messu Kallion kirkossa)
Kaikki teologiset lauseet ja puheet Jumalasta ovat metaforaa, kielikuvaa, jotka sanoittavat sitä mistä ei voi sanoa, parhaimmillaankin neliöivät ympyrää, purkittavat ikuisuutta. Myös Isä, Poika ja Pyhä Henki on metafora, kielikuva Jumalasta, mutta onko se paras mahdollinen kuva tähän aikaan missä elämme?
Perinteisen käsityksen mukaan Isä, Poika, Pyhä Henki- Jumala on miespuolinen kuningas ja maailma hänen hallinta-aluettaan, jossa hän käy joskus tekemässä intervention, piipahtamassa, puuttumassa silloin tällöin peliin. Muuten hän on enemmän tai vähemmän välinpitämätön maailman menosta ja ihmisten kohtaloista. Hän on kuin uralleen omistautunut perheenisä, joka viettää suurimman osan ajastaan jossain muualla kuin kotona perheen parissa. Hän loi maailman, jätti sen oman onnensa nojaan ja vain satunnaisesti kunnioittaa luomakuntaansa viettämällä ”laatuaikaa” lastensa kanssa. Ei ole mikään ihme, että usko Jumalaan on hiipunut. Kuka tällaiseen Jumalaan haluaa tai voi uskoa?
Patriarkaalinen, miehen ylivaltaa korostava käsitys Jumalasta, sotaisat, voittoa ja valloittamista painottavat kuvat kristinuskosta ovat tuottaneet kirkko-instituution, joka on kääntynyt alkuperäisen olemuksensa vastakohdaksi. Vallattomien kirkosta on tullut vallan kirkko. ”Menkää kaikkeen maailmaan ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. No todellakin on menty ja tehty, viimeistään ristiretkistä lähtien. Yksikään katedraali ei ole syntynyt ilman keisarin miekkaa, ei Tuomiokirkko, ei Kallion kirkko. Kristinusko alistettiin vallan palvelukseen ja siihen patriarkaaliset metaforat ovat olleet mitä sopivimmat. Kirkon kieli on tukenut militarismia, eskapistista elämäntapaa ja vahingollisia ajatustottumuksia, eikä ole lopultakaan asettanut ihmistä vastuuseen maapallon kohtalosta. Seuraukset näemme.
Meidän tulee siis synnyttää uusia, tajunnan räjäyttäviä ja kumouksellisia kuvia, tulkita kristinuskoa ja tehdä teologiaa tässä maailmanajassa, ei antiikissa, keskiajalla tai viime vuosisadalla. Teologiaa tulee luoda yhä uudelleen keskellä oman aikamme keskeisimpiä ja polttavimpia kysymyksiä. Teologi Sallie McFague kirjoitti kylmän sodan perspektiivistä kirjassaan The Models of God (1987), kuinka ydinsodan uhka loi viitekehyksen sen ajan teologialle. Tänään se tarkoittaa, ydinsodan uhan lisäksi, ilmaston lämpenemisen tuomaa ekologista uhkaa, yhtiöiden valtaa, voimakasta eriarvoistumista, köyhyyttä, yhteiskuntien polarisoitumista, rasismia ja fasismia.
Tässä kohtalokkaassa tilanteessa meidän on mentävä ytimeen, kristinuskon peruskuviin, jotka ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla ihmisten käsityksiin ja käyttäytymiseen.
Kristinuskon ytimessä on kokemus. Se ei ole syntynyt tutkijanpöydällä väitelauseita muotoillen tai kirkolliskokouksissa kompromisseja vääntäen. Kristinusko on syntynyt haltioitumisesta, järkytetyksi tulemisesta, ilmestyksestä. Sen olemassaolo ei perustu Jeesuksen tyhjälle haudalle, vaan ylösnousseen ilmestyksenomaiseen kohtaamiseen. Paavali, jolla on ratkaiseva merkitys kristinuskon syntymiselle, ei kohdannut Jeesusta tämän maallisen elämän aikana, vaan hän koki ilmestyksen, jossa ylösnoussut Kristus ilmestyi hänelle. Tämä suisti Paavalin elämän raiteiltaan ja muutti hänen elämänsä täydellisesti ja synnytti kristillisen kirkon.
Monet ihmiset ovat kokeneet vastaavaa kuin Paavali, myös minä itse, kun olin parikymppisenä ajautunut umpikujaan elämässäni. En pystynyt enää kuvittelemaan itselleni tulevaisuutta. Olin kadottanut illuusiot elämästä. Siinä tilanteessa aloin lukea Uutta testamenttia. En ehkä siitä paljonkaan ymmärtänyt, mutta tunsin, kuinka sisälläni alkoi tapahtua. Yhtäkkiä umpikujaani ilmestyi ovi. Yhtenä päivänä näin kaiken eri silmin. Verhot poistuivat silmieni edestä ja pääsin näkemään kaikkeuden ytimeen. Se oli häkellyttävää, suurenmoista.
Niissä hetkissä todellisuus syttyi palamaan. Kun katsoin puuta, se säteili, hehkui. Se ei ollut enää vain satunnainen, mykkä puu, vaan elävä, täynnä merkitystä. Minne tahansa katsoin, eläimiin, ihmisiin, luontoon, niin kaikki hehkui, huokui syvyyttä, täyteyttä.
Yhdessä hetkessä pelkoni, levottomuuteni, ristiriitani, ahdistukseni, rikkinäisyyteni oli poissa. Tunsin syvää yhteyttä luomakunnan kanssa. Olin kuin Mooses kohdatessaan palavan pensaan Horebin vuoren juurella. Hetki oli pyhä. Se paljasti todellisuuden jumalallisen luonteen. Tunsin, kuinka koko todellisuuden kantavana voimana on rakkaus ja armo. Koin olevani samalla kertaa kaikkeuden keskipisteenä ja yhtenä pienenä osana äärettömässä.
Tuo kaikki hiipui ajan myötä, enkä koskaan enää ole kokenut vastaavaa, vain jotain pieniä silmänräpäyksellisisä hetkiä. Se kokemus kertoi, että me olemme turvassa, että meidän ei tarvitse pelätä mitään, ei edes kuolemaa, koska maailmankaikkeus on ystävällinen. Rakkaus on universumin syvä pohjavirta, joka kutsuu meitä heittäytymään sen varaan.
Jumalakokemukseni oli panenteistinen. Se tarkoittaa, että kaikki on Jumalassa ja Jumala on kaikessa. Kyse ei ole panteismista, jossa Jumala on yhtä kuin maailma. Panenteismissa Jumala on kaikessa mutta on kuitenkin enemmän kuin ihminen tai koko luomakunta tai tunnettu todellisuus. Jumala ei ole persoona samassa merkityksessä kuten ihminen vaan ylipersoonallinen, suurempi, enemmän.
1700-luvun valistuksesta lähtien kirkon ja kristikunnan jumalakuvaa on hallinnut yliluonnollinen teismi, jonka mukaan Jumala on partaukko tuolla jossain, kaukana ja erillään maailmasta. Valistus irrotti Jumalan maailmasta, ja järjen ja tiedon korostaminen ajoi Jumalan nurkkaan, pois koko universumista. Hänelle ei ollut enää paikkaa, ei käyttöä. Ihmisestä tuli itseriittävä tai ainakin niin kuvittelimme. Kun me tapoimme Jumalan, me tapoimme samalla elämän syvämerkityksen, hengen ja mielen.
Hengen ja ruumiin, ihmisen ja luonnon, Jumalan ja maailman välinen ero on johtanut tilanteeseen, jossa ihminen on häikäilemättä pystynyt käyttämään hyväksi toisia ihmisiä, eläimiä ja luontoa. Jotta voisimme pelastaa maailman, meidän on luotava ajatusmalleja ja kuvia Jumalasta ja maailmasta, jotka sulkevat sisäänsä koko luomakunnan, ylläpitävät tunnetta vastavuoroisuudesta ja keskinäisestä riippuvuudesta.
Sallie McFague puhuu Jumalasta äitinä, ystävänä, rakastajana ja maailmasta Jumalan ruumiina. Miltä nämä kuulostaisivat? Äiti, ystävä ja rakastaja. Jumala rakastajana. Kuinka huikea kuva. Eikö rakkaussuhde kahden ihmisen välillä ole syvintä, mitä me voimme kokea, intiimeintä, iloa ja kipua tuottavinta? Jos tämän saman kuvan toisi ihmisen ja Jumalan välille. Jumala rakastajana. Voisin tulla nähdyksi sellaisena kuin olen, saisin olla rakastettu. Äiti, ystävä, rakastaja – Jumala katsoo maailmaa syvää iloa ja riemua tuntien.
Fague puhuu maailmasta Jumalan ruumiina. Eikö se tuo hengen korkeuksissa leijuvan uskon maan päälle? Eikö se tuo Jumalan maan päälle? Kun maailma on Jumalan ruumis, meidän ei tarvitse mennä tiettyyn paikkaan, kirkkoon tai kuoleman jälkeiseen taivaaseen ollaksemme Jumalan läsnäolossa vaan olemme siinä tässä maailmassa ja todellisuudessa. Jumalan läsnäolo olisi tämänpuoleista, käsin kosketeltavaa ja ruumiillista läsnäoloa.
Usko ei siis kohdistu tuonpuoleiselle henki-Jumalalle hengen maailmassa, vaan intohimoisella, passio-rakkaudella koko luomakuntaan, tämänpuoleiselle Jumalan ruumiille. Englannin sana passion ilmaisee rakastaja-Jumalan ominaisuuden täydesti. Siinä tulee esiin rakastaja-rakkauteen liittyvät tunteet: intohimo, kärsimys, kaipaus, ilo, pelko, suru, tuska, toivo. Jeesuksen elämä oli passiota: kärsimystä, piinaa, intohimoista rakkautta kaikkia arvonsa menettäneitä, syrjään potkittuja kohtaan heidän syvän arvokkuutensa osoittamiseksi.
Rakastaja-Jumala ei osallistu maailmaan etäisesti, viileän hengellisesti vaan intiimisti, ruumiillisesti. Rakastaja-Jumala laittaa veret kiertämään ruumiissamme, kutsuu meitä ulos kuorestamme ja vetää yksinäisen kaipuuta täynnä olevan sydämen kohti toista, sulkemaan syliin, avautumaan ja antautumaan kivun läpäisemään rakkauteen.
Ajatelkaa ehtoollista. Kuinka ruumiillisesta tapahtumasta on kysymys.
Ehkä äiti-, ystävä-, rakastaja- ja maailma on Jumalan ruumis-metaforat ilmaisevat Jumalan rakkauden ulottuvuudet meidän aikaamme sopivammin kuin perinteinen Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ainakin niillä on aika hankala ylläpitää perinteistä hegemonista, hierarkkista, herruutta korostavaa, sotaisaa, alistavaa ja arvottavaa kristillistä kuvastoa. Kuvitelkaa armeijaa, kun se yrittäisi lähteä sotimaan äidin, ystävän ja rakastajan nimeen tai sotilaspapit armeijassa saarnaisivat varusmiehille ja ”siunaisivat” aseita äidin, ystävän ja rakastajan nimeen.
Todellisuus on yksi ja jakamaton. Mikään ei ole olemassa yksin itsessään, vaan me olemme keskinäisesti riippuvaisia ja kytköksissä, ihmiset keskenään, orgaaninen ja epäorgaaninen maailma, eläimet, kasvit, kivet. Olemme erottamattomasti yhteydessä toisiimme pienimmästä atomista koko universumiin. Siksi meidän on luovuttava hierarkkisesta, patriarkaalisesta kristinuskosta ja kirkosta ja synnytettävä kokonaisvaltainen ja koko luomakunnan sisään sulkeva kristinuskon näkemys.
Äidin, ystävän ja rakastajan nimeen.