4. sunnuntai helluntaista, Luuk. 15: 11-32, Hans-Christian Daniel

Riparilaiset esittäessään kertomuksemme aina lisäävät päätöksen: vanhempi veli suostuu osallistumaan juhlaan. Itse evankeliumissa lopetus jää avoimeksi. Mietin miksi.
Golgatalla oli kolme ristiä. Jeesuksen risti oli keskellä. Tämän päivän evankeliumissa meillä on kolme hahmoa, isän hahmo on niiden keskellä. Toisella ristillä riippuvalla on sama katuva asenne kuin tämän päivän kertomuksen nuoremmalla veljellä, toinen paatuu vanhemman veljen tavoin. Ja keskellä suunnaton rakkaus, joka nostaa paratiisin ilojuhlaan. — Luulen tämän päivän kertomuksen jäävän avoimena, koska se jatkuu elämässä: Jeesuksen elämässä, aikalaisten omassa elämässä, tämän päivän kuulijoiden elämässä. Se jatkui silloin, kun Herramme Jeesus sen kertoi aikalaisilleen, ja se jatkuu tänään, kun me sen kuulemme. Tämä avoin loppu kysyy minulta niin kuin sinulta: mitä sinä tekisit. Mitä tahdot tehdä? Miten toimit eilen? Mitä teet huomenna? Mitkä ovat elämäsi arvot ja rakennuspuut?
Olemmeko hedonisteja, itseään hemmottelevia, omaa nautintoaan eläviä? Estimmekö täyttymystä fundamentalismiin johtavasta lain ja käskyjen noudattamisesta, joka sekin on hedonismin eräs olomuoto, koska on niin makeaa paistatella omavanhurskaudessa eli omien hyvien tekojen kiillossa? Kumpi on enemmän kateissa? Missä ihminen on, kun hän on kateissa? Oikeastaan kadotettu on jäänyt tai jätetty pois sosiaalisista suhteista, hänen elämänsä on kaventunut, hänen mahdollisuutensa ovat supistuneet ja hänen elinvoimansa ovat vähentyneet. Ensin hän eli leveillen, sitten varat loppuivat ja lisäksi tuli nälänhätä. Niinpä tapahtui supistuminen. Can’t buy me love, laulaa Beatlesyhtye osoittaen sitä, että rahan loppuessa sosiaalisuhteet supistuvat. Tuhlaajapoika eli elämä, josta alkukieli käyttää sanaa ̉ασώτως, joka sanatarkasti merkitsee ’pelastusta vailla, pelastamaton, parantumaton, auttamaton, jumalaton, kurja, häpeällinen, tavaton, mahdoton, suunnaton’.
Oikeastaan vanhemman veljen näennäisesti kunniallisesta mutta omavanhurskaasta ja rakkaudettomasta elämästä voitaisiin käyttää samaa määrettä ̉ασώτως: ’pelastusta vailla, pelastamaton, parantumaton, auttamaton, jumalaton, kurja, häpeällinen, tavaton, mahdoton, suunnaton’. Miksi näin?
Vanhempi veli on aina ollut isän talossa, saman rakkauden kohteena kuin itseensä mennyt ja sieltä syvältä isän rakkautta löytänyt tuhlaajapoika. Poikien välissä on se sama rakkaus kuin ensimmäisen ja kolmannen ristin välissä oleva risti. Kumpikaan poika on uusavuton, kumpikin samankaltainen siinä 2 000 sitten valinneessa avuttomuudessaan kuin moderni nykyihminen omassa minäkeskeisyydessään. Minä olen samanlainen kuin nuo molemmat pojat. Nuorempi, tuo räikeämpi syntinen heltyi ja muuttui. Tuo vanhempi liittyy Kainista asti samana pysyneeseen joukkoon, joka kysyy: ”Olenko minä veljeni vartija?” (1. Moos. 4:9). Muuttuuko hän, sitä emme tiedä. Kokemuksesta ja aikamme avioeroluvuista tiedän, että häntä on vaikeaa muuttaa. Mikä muutti pikkuveljen?
Sikopaimen joutuu kieltämään juutalaisen uskontonsa. Hän joutuu hankkimaan elantonsa uskonnollisten määräysten vastaisesti saastaisin ja epärehellisin keinoin: ”Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu” (Luuk. 15: 16). Uskonnollinenkin elämä tapahtuu aina maailmassa ja elämän ehdoilla. Sosiaalinen eristys, arvojen ristiriita ja tietoinen käskyjen rikkominen johtaa aina seuraamuksiin. Tässä ne tapahtuivat ihmisen sisimmässä. Mikä sai ne aikaan?
Sikojen röhkiessä ja vinkuessa, oman vatsan kurniessa ja ulkonaisessa saastaisuudessa tämä nuori mies kuuli Jumalan puhetta rakkaudesta ja huolenpidosta. Jouluna enkelikuoro lauloi. Tässä taivaallinen puhe kaiuttiin sikojen kautta. Tämä herkistäköön meitä Jumalan kielenkäytölle, sillä hän puhuu elämässä ja elämälle, tilanteissa, hiljaisuudessa, luomakuntansa kautta ja jopa sikojen röhinässä, sillä nekin hän on luonut. Kaikki voi tulla Jumalan sanaksi, jos Pyhä Henki avaa sydämemme kuuntelemaan, ymmärtämään ja tottelemaan. Ps. 19: 25 toteaa: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin.” Rakkaus on tämän Jumalan sanomattoman puheen kielioppi, ja luonnon parissa elämäntilanteemme on sen tulkki. Jos se puhe saa aikaan, että usko, toivo ja rakkaus vahvistuu elämässämme, on se Jumalan puhetta. Jos se kovettaa meitä rakkaudettomuudessamme, on se sielunvihollisen. Jos se vie meitä ikävöimään armoa, ikävöimään Kristusta, silloin se tulee Pyhältä Hengeltä. Jos se houkuttelee yhä edelleen pärjäämään omillamme, oman voimamme tunnossa, silloin se ei ole oikeaa Jumalan puhetta.
Tämän päivän evankeliumimme on suuresti innoittanut monia taitelijoita eri aikoina ja eri maissa. Hollantilainen suurmestari Rembrandt on tehnyt paljon kuvia tästä kertomuksesta. Häntä eniten kiinnosti se isän hahmo, joka väriltään ja muodoltaan kumartuessa alas polvillaan olevaan poikaan lähes sulautuu poikaan. Tämä taivaan kodista ulos tuleva Isä, tämä lastansa armahtava ja korottava kaiken omistaja, tämä toisen kovuutta sietävä ja oikaiseva Isä, on itse asiassa Herramme Jeesus Kristus. Hänessä Jumala tulee meitä vastaan, hänessä Jumala alentuu ja kumartuu puoleemme. Hänessä Jumala korottaa meitä ansiottomia, alhaisia ja ryvettyneitä. Jumala ottaa meidät Kristuksessa Pyhän Hengen kautta rakkautensa sädehoitoon.