Rakkaat ystäväni, veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa,
Yksi kolmasosa maailman ihmisistä tunnustautuu kristityiksi. Jos kohtaisimme kaikkia ihmisveljiämme ja -sisariamme tasaisesti kadulla, joka kolmas vastaan tuleva olisi kristitty. Vain joka kolmas. Jos puhuisin jostain muusta asiasta kuin kristillisestä uskosta, olisi kolmasosa valtava osuus maapallon seitsenmiljardisesta väestöstä. Mutta vain kolmasosa ihmiskunnasta tuntee Kristuksen tuoman pelastuksen. Väitän: jotain on mennyt matkan varrella perustavanlaatuisesti pieleen. Saimme tehtävän tehdä kaikista kansoista Kristuksen opetuslapsia. 2000 vuotta on kulunut, ja tehtävä on suoritettu osittain, ei edes puolittain. Mistä tämä johtuu?
En tahdo olla varta vasten masentava. Evankeliumi ei ole mikään vaikea asia. Se on helpottava viesti. Kuolema on voitettu. Pahan valta on murskattu. Välitettävässä sanomassa ei ole mitään vikaa, joka hidastaisi asian etenemistä. Kristillisen uskon alkuvuosikymmeninä uskoa ilosanomaan kylvettiin ja se levisi kulovalkean tavoin koko tunnetun maailman alueelle: Palestiinasta aina Englannin ja Intian rannikoille. Näin tapahtui siitä huolimatta, että puhe ristillä kuolevasta Jumalasta oli perusajattelulle järjetön kauhistus. Edelleen on. Kuitenkin niille, jotka ovat havahtuneet omaan särkyneisyyteensä, sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on uskomaton helpotus. Ei tarvitsekaan kantaa kuormaa, joka painaa ihmisen maahan ja tekee masentuneeksi tai pelokkaaksi. Sietämätön ahdistus on kannettu, se, että elämän iloon ei pystynyt omin voimin tarttumaan. Myös syyllisyys on sovitettu, Jumalan puolelta kaikki on selvää, vaikka ihmiset eivät edes ajattelisi armahtaa sinua.
Jos evankeliumissa ei ole sellaisenaan vikaa, mitkä tahot sitten hidastavat sen etenemistä? Niitä voi verrata Jeesuksen kertomuksessa esiintyviin tuttuihin hahmoihin: tuhlaajapoikaan ja hänen vanhempaan veljeensä. Tuhlaajapojan isän hyvyyttä vastaa itse evankeliumi. Mutta keitä vanhempi veli ja tuhlaajapoika oikein ovat, miten he reagoivat isän hyvyteen, hänen elävään ilosanomaansa? Isän hyvyyden hyväksymistä esti tietysti aluksi tuhlaajapojan holtiton itsetyytyväisyys. Lopulta hän kuitenkin meni itseensä. Kertomus ei ole kuitenkaan vain vertaus tuhlaajapojasta, vaan hänestä ja hänen veljestään. Isän hyvyyttä kaikkein eniten vastusti se poika, joka koko ajan oli saanut elää isän hyvyyden kanssa. Tuhlaajapojan veli on yksinkertaisesti sokea isänsä tuhlailevalle, ehdottomalle hyvyydelle. Hän valittaa: ”Sinä teurastat hänelle syöttövasikan…”, vaikka isän omaisuus, koko hänen ulkonainenkin hyvyytensä, puhumattakaan todellisesta hyvyydestä, oli hänelle läsnä.
Ketkä hidastavat ilosanoman etenemistä, keitä vastaavat tuhlaajapoika ja hänen veljensä? Vähiten lähetyskäskyn toteutumista ovat hidastaneet ne ihmiset, jotka eivät tiedä evankeliumista tai eivät ymmärrä sitä. Sanomahan on juuri heitä varten, niitä varten, jotka tarvitsevat pelastusta. Sama kaipaus vapauteen ja rakkauteen on asetettu jokaiseen Jumalan luomaan sydämeen. Isän ehdoton ja aito hyvyys johti tuhlaajapojankin kääntymykseen. Hidastelevampi taho on se, joka tajuaa jo evankeliumin tuoman ilon. Nämä ihmiset elävät isän yltäkylläisyydessä, kuten vanhempi veli. Eivät he ole sen parempia tai huonompia. Mutta jotain on vinksahtanut matkan varrella. Armosta on tullutkin etuoikeus.
Keistä puhun? Meistä, kristityistä. Olemme tosin ymmärtäneet Isän Jumalan rakkauden olevan kaikkensa antava, tuhlailemiseen asti valmis. Siinä mielessä olemme hyvällä tavalla myös tuhlaajapoikia, oikeastaan hyvän Tuhlaaja-Isän poikia ja tyttäriä. Kuitenkin Jumalan hyvyyden syvyys on hukkunut ainakin minulta, lukemattomia kertoja. Jospa kunnolla ja kaikkialla, muuallakin kuin saarnastuolissa, yhä enenevässä määrin tajuaisin tämän jumalallisen hyvyyden. Ilosanoma voisi räjähtää jatkuvasti tästäkin saviastiasta, ilman pelkoa siitä, ettei sitä ymmärrettäisi. Tuhlaileva Isä juoksee ja syleilee ymmärrystä, kaipaavaa sielua. Katsokoon sielu: tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka kantoi kaikkien, minun ja kaikkien minun sukulaisteni, koko ihmiskunnan loputtomat typeryydet ja tylsämielisyydet harteillaan. Tämä jumalallinen hyvyys on Jumala, joka mieluummin lakkasi olemasta kuin salli meidän lakata elämästä. Kristuksen, kuolleen ja ylösnousseen ansiosta, koko ihmiskunta on elossa. Hänen ansiostaan me, me elämme ja olemme.
Rakkaat ihmiset, niin moni meistä elää hämäryydessä, pimityksessä. Niin moni meistä, laskematon määrä ja myös kaksi kolmasosaa, ei ymmärrä, kuka Kristus on. Moni ei edes tiedä, kuka elämä on, ei ole koskaan kuullutkaan Kristuksesta, elävästä Jumalasta. Ja moni elävä ihminen ei myöskään ymmärrä, kuka Rakkaus on, joka jokaisessa vaikuttaa. Siksi Jumalaa kiusataan muka puolustellen: eihän hän omaa rakasta Poikaansa voi uhrata. On surkeaa elää petkutuksessa, laiskassa ja huonolaatuisessa sellaisessa. Se huijaus kiistää Isän uhrirakkauden, koska meidän yksinäisellä itseriittoisuudellamme on yllättävän suuri voima. On turhaa, niin turhaa, olla tietämättä tai ymmärtämättä Kristuksen rakkauden laajuutta ja pohjattomuutta. Se armo on suurempi, moninkerroin ja monenkirjavammin suurempi, kuin mikään. Siinä armossa on kolmen Persoonan, yhden Jumalan, voima murtaa yksinäisten sielujen vankilat. Me tunnemme sanoman, me tiedämme sanan, jolla on valta murtaa muureja. Siksi, ystävät, on tullut aika myöntää se valta, mikä meille on annettu, ja lopettaa huijaukset. Meidän ei tarvitse suostua häpeilemään evankeliumia. On tullut aika tehdä kaikki kansat Kristuksen opetuslapsiksi.
Voisin vain fanfaarinomaisesti kehoittaa kaikkia evankelioimaan, ellen tietäisi, ettei Jumalan rakkauden kaikkia koskevuus ole aina niin vain elettävissä. Periaatteessa voimme sen hyväksyä, mutta entä käytännössä? Käytäntö koskee sekä Jumalan toimintaa että omaamme. Meille käytäntö on arkipäiväistä elämää, tekoja ja myös Jumalasta todistamista sanoin, kun keskustelun aika tulee. Pääasia, että olemme vapaita, omia itseämme, sanoma ja sielu yhtä, kun kuljemme ilosanoman tiellä. Ja jos me, rakkaat ystävät, rakkaat kristityt, vielä tunnustaisimme suulla ja sydämellä Jumalan rakkauden pohjattomuuden, täydellisen rajoittamattomuuden, sen tuoman päihittämättömän voiton, olisiko mikään mahdotonta?
Lapsi jo ymmärtää Jumalan rakkauden rajattomuuden. Kyse on siitä, että hyvä voittaa pahan. Kyse on siitä, että ”he kaikki elivät onnellisina päiviensä loppuun asti”. Päinvastoin kuin sadussa, tosielämässä ihmisiä ei voi jakaa hyviin ja pahoihin. Lutherin (jonka kollegan, esireformaattori Jan Husin muistopäivä tänään muuten on) sanoin: me kaikki olemme yhtä aikaa täysin vanhurskaita ja täysin syntisiä. Koska kaikki ihmiset ovat kauttaaltaan syntisiä, sovitus on ainoa toivo. Koska me kaikki olemme vanhurskaita eli täydellisiä Luojamme silmissä, toivo kuuluu kaikille. Pelastus jaetaan tasa-arvoisesti, kaikkien syntisten kesken. Jos emme tätä haluaisi myöntää, kivet tulisivat huutamaan Jumalan rajoittamatonta pelastussuunitelmaa. Mutta kuka on arvollinen kaiuttamaan ristin koko maailmankaikkeutta koskevaa sovitusta? Eikö tämä tehtävä kuulu Jumalan kuville, juuri meille ihmisille?
Meitä tarvitaan Pyhän Hengen apulaisiksi, koska sanoman on määrä kaikua sydämeltä sydämelle. Pyhä Henki koskettaa jokaista yksilöä juuri hänen omalla tavallaan, sillä Pyhä Henki on sydämen Luoja. Jumalan Pojan rakkaus ei jätä yhtäkään Jumalan lasta kylmäksi. Kaikki estävät vallat murskataan pikku hiljaa Pojan jalkojen alle. Jesajan (jonka nimipäivä tänään on) sanoin: ”ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.” Isän Sana todistaa väkevästi. Turvatkaamme Yhteen Kolminaisuuteen, meidän Jumalaamme. Silloin meillä on, jo nyt, enemmän kuin vain yksi kolmasosa. Ja lopulta koko inhimillinen potti.