Tuhlaajapoikavertaus on tutuin ja samalla myös tärkein Jeesuksen vertauksista. Sitä voidaan verrata nk. pienoisevankeliumiin “Johannes 3:16”, koska Jeesus esittää siinä evankeliumin, hyvän sanoman erityisen kiteytyneessä ja puhuttelevassa muodossa. Tuhlaajapoikavertausta onkin kutsuttu jo vuosisatojen ajan “evankeliumiksi evankeliumissa”.
Tuttuus ei merkitse sitä, että tuhlaajapoikavertauksen sanoma on tullut meille tutuksi. Vaikka olisimme kuulleet ja lukeneet sen kymmeniä kertoja, siinä riittää aina uutta oppimista ja ihmettelemistä. Ja voi myös olla niin, että olemme ymmärtäneet väärin, mitä Jeesus haluaa tuhlaajapoikakertomuksella meille sanoa.
Kun mietin, mitä saarnaisin tällä kertaa tutusta vertauksesta, mieleeni tuli, että lähden liikkeelle siitä, mitä vertauksesta puuttuu. Vertauksestahan puuttuu kolmas poika, joka siihen kaiken järjen mukaan pitäisi kuulua. Siitä puuttuu Jeesus itse, toisenlainen Poika kuin kaksi muuta. Siitä puuttuu Pelastaja, syntien Sovittaja.
Pelastajan puuttuminen tuntuu hyvin oudolta, ja ihmettelin, miksi asiaan ei ole kiinnitetty huomiota. Minun olisi ilman muuta pitänyt ymmärtää, että kysymys oli ainoastaan siitä, että en itse ollut pannut aikaisemmin merkille tätä ilmeistä puutetta. Jeesuksen vertauksia on tutkittu paljon ja niistä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja – ja tietysti myös sitä on pohdittu, miksi Jeesus ei itse esiinny tuhlaajapoikakertomuksessa. Tämä selvisi minulle varsin pian, kun hieman tutustuin aihepiiriin. Jos joku haluaa menetellä samoin, suosittelen hänelle Kenneth Baileyn mielenkiintoista kirjaa Tuhlaajapoikien paluu, jonka ajatuskulkuja tässä saarnassa seurailen. Kirjan voi tilata kirjakaupasta tai suoraan Raamattuopistolta, joka on kustantanut kirjan suomen kielellä.
Sekin minulle selvisi, että Jeesus ei toki puutu tuhlaajapoikakertomuksesta vaan ainoastaan näyttää puutuvan. Kyllä hän on siinä itse mukana.
Tuhlaajapoikavertauksen ymmärtämiseksi on tärkeää huomata, millaisessa tilanteessa Jeesus sen esitti ja millaiseen kokonaisuuteen se liittyy. Luukkaan 15. luku, johon vertaus kuuluu, alkaa seuraavasti: “Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.’ Silloin Jeesus esitti heille vertauksen.” Tämän jälkeen Jeesus kertoo kolme vertausta: vertauksen kadonneesta lampaasta, vertauksen kadonneesta rahasta ja vertauksen tuhlaajapojasta ja hänen veljestään. Luukas käyttää yksikkömuotoa “esitti vertauksen” ilmeisesti siksi, että kaikki kolme vertausta liittyvät läheisesti yhteen ja muodostavat yhden kokonaisuuden.
Kaikki vertaukset päättyvät juhlaan. Jeesus söi syntisten kanssa, mitä rituaalisesta puhtaudestaan huolehtivat fariseukset paheksuivat. Vertauksillaan Jeesus haluaa sanoa fariseuksille, että hän menee suhteessaan syntisiin vielä paljon pitemmälle kuin fariseukset osaavat edes kuvitella.
Tuhlaajapoikavertaus näyttää olevan ristiriidassa kahden muun tutun vertauksen kanssa. Eksynyt lammas ei löydä omin neuvoin kotiin. Se voi vain määkiä ryömittyään pensaan alle tai kiven koloon. Jonkun on se pelastettava ennen kuin petoeläin huomaa sen. Näin myös vertauksessa tapahtuu: hyvä paimen lähtee lampaan perään ja jatkaa etsintäänsä, kunnes löytää eksyneen. Kadonneen rahan löytyminen riippuu vielä vähemmän siitä itsestään. Raha on kylmä, kova ja eloton. Rahansa kadottaneen naisen on vertauksessa nähtävä vaivaa, jotta raha löytyisi. Sen sijaan tuhlaajapoika toimii itse: menee ensin itseensä ja lähtee sitten kotimatkalle. Isä puolestaan kyllä odottaa poikaansa, mutta ei lähde häntä etsimään.
Loppujen lopuksi se, mitä isä tekee, on tuhlaajapoikakertomuksessa kuitenkin yhtä ratkaisevaa kuin lampaan löytävän paimenen ja rahan löytävän naisen toiminta. Eikä tärkeää ole vain se, mitä isä tekee – kaikkein tärkeintä on se, millainen hän on. Lammasvertaus ja rahavertaus muodostavat taustan tuhlaajapoikavertaukselle, Jeesuksen vertausten “kirkkaimmalle helmelle”. Kaikki kolme vertausta käsittelevät Jumalan olemusta: paimen, nainen ja isä ovat kaikki Jumalan vertauskuvia. Sellaisen Jumalan, joka rakastaa ehdoitta ja joka ei hylkää langenneita ja eksyneitä. Jumalan vertauskuvat muodostuvat samalla myös Jeesuksen itsensä vertauskuviksi, sillä juuri hänessä Jumala alensi itsensä ja tuli etsimään sitä, mikä oli kadonnut. Vaikka tuhlaajapoikavertauksesta puuttuu kolmas poika, Jeesus on siinä silti läsnä isän hahmossa.
Tuhlaajapoikavertaus puhuu siitä, että Jumalasta eroon joutunut ihminen on syvimmässä merkityksessä kuollut, vailla todellista elämää Jumalaa yhteydessä. Nuorempi poika kuolee vertauksen isän silmissä silloin, kun hän lähtee kotoa. Poika toivoo isän kuolemaa, mutta kuolee itse, kadottaa itsensä. Hän pyytää saada osuutensa perinnöstä, vaikka isä on elossa. Tämä merkitsee Lähi-idän perinteessä isän ehdotonta hylkäämistä. Poika esittää täysin mahdottoman pyynnön, ja jos isä toimisi odotusten mukaan, hän löisi poikaa vasten kasvoja ja ajaisi tämän niine hyvineen pois kotoa. Kuulijoiden yllätykseksi isä kuitenkin suostuu pojan pyyntöön ja jakaa omaisuutensa.
Entä milloin tuhlaajapoika herää eloon? Silloinko, kun hän “menee itseensä” vieraalla maalla? Ei, vaan silloin, kun isä sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä!
Miten tuhlaajapojan “itseensä meneminen” on ymmärrettävä? Tämän ilmaisun voidaan ajatella tarkoittavan katumusta, mutta välttämättä asian laita ei ole näin. Se voidaan kääntää esimerkiksi “hänen mieleensä tuli”. Edellä mainitun Kenneth Baileyn mukaan kysymys ei ole katumuksesta ja palaamisesta isän rakkauden piirin, ja Bailey perustelee hyvin tulkintansa. Bailey muun muassa toteaa, että poika ei katso tarvitsevansa armoa, vaan ajattelee selviytyvänsä lakia noudattamalla: tekemällä työtä ja ryhtymällä isän palkkalaiseksi. Orjan asemaan hän ei ajattele asettuvansa. Sanonta “olen tehnyt syntiä sinua vastaan ja taivasta vastaan”, jota poika suunnittelee käyttävänsä, vaikuttaa epäilemättä vilpittömän katumuksen ilmaukselta, mutta Egyptin faarao, jonka tarkoituksena oli ainoastaan vapautua Mooseksen määräämistä vitsauksista, sanoo samalla tavoin. Yhtäläisyys ei liene pelkkä sattuma, olivathan Jeesuksen kuulijat fariseuksia, jotka tunsivat pyhät kirjoitukset erittäin hyvin. Siksi on perusteltua ajatella, että poika toivoo, että hän saa isän heltymään omilla toimillaan ja löytää sillä tavoin välirikkoon suunnittelemansa ratkaisun.
Mutta oli pojan katumuksen laita kuinka tahansa, isä joka tapauksessa yllättää hänet täydellisesti ja pyrkii ratkaisemaan välirikon omalla tavallaan. Ehkä poika katui vieraalla maalla, mutta riittävästi hän ei kuitenkaan katunut. Samoin on meidänkin laitamme. Meidänkin katumuksemme jää aina vajavaiseksi. Emme pysty koskaan katumaan niin vilpittömästi, että voimme odottaa Jumalan katumuksemme perusteella meitä armahtavan. Jumala armahtaa siksi, että hän armollinen, käsittämättömän armollinen. Jumala ei osoita rakkautta vastauksena, vaan rakastaa pyyteettömästi ilman ehtoja.
Juuri näin menettelee vertauksen isä. Pelkästä myötätunnosta, odottamatta, mitä poika sanoo, isä lähtee juoksemaan poikaa vastaan, kun tämä on “vielä kaukana” eli kylän ulkopuolella. Lähi-idässä näet asuttiin tiiviissä kylissä, ja yhteisöllä oli ihmisten elämässä ratkaisevan tärkeä merkitys. Lähtemällä vastaan poikaansa, joka on kieltänyt hänet, varakas tilanomistaja rikkoo Lähi-idän patriarkan mallin, ja kun hän vielä kaiken lisäksi juoksee, hän nöyryyttää itsensä täydellisesti kyläläisten silmissä. Lähi-idän asukkaat, jotka käyttivät pitkiä kaapuja, eivät koskaan juosseet muiden nähden. Juokseminen koettiin hyvin nöyryyttäväksi. Kun isä menettelee näin, kaikkien huomio kiinnittyy häneen pojan sijasta. Vertauksen isä toimii niin poikkeuksellisesti, että kenenkään isän tai äidin ei voitu odottaa toimivan sillä tavoin.
Kun poika muiden tavoin näkee isän ottavan kantaakseen hänen häpeänsä, poika lausuu isän kaikkensa antavan ja uhraavan rakkauden koskettamana suunnittelemansa puheen alkuosan. Hän tunnustaa syntinsä ja sanoo, ettei ole sen arvoinen, että häntä kutsutaan isänsä pojaksi. Poika on nyt vilpitön, ja on tärkeää huomata, että hän jättää pois pyynnön, että isä ottaisi hänet palkkalaisekseen. Isän rakkaus murtaa pojan: Hän luopuu suunnitelmastaan sovittaa itse tekonsa, hän avautuu ottamaan isän rakkauden täysin ansiottomana ja epäonnistuneena vastaan, hän suostuu armahdettavaksi ja löydettäväksi.
Löytyminen on keskeinen teema kaikissa kolmessa Jeesuksen vertauksessa: paimen löytää lampaan, nainen löytää rahan ja isä löytää tuhlaajapoikansa. Mutta vertausten välillä on myös eroa: Lammas määkii ja pyytää apua, kivi on kova ja eloton, mutta ihminen vastustaa Jumalaa eikä tahdo, että hänet löydetään. Tuhlaajapoikavertaus osoittaa, että vain Jumalan ääretön rakkaus voi murtaa sydämemme kovuuden niin, että suostumme armahdettaviksi ja löydettäviksi.
Kaikissa kolmessa vertauksessa järjestetään juhlat ja nimenomaan löytymisen kunniaksi. Isä sanoo vanhemmalle pojalle tuhlaajapoikavertauksen lopussa: “Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” Isä ei sano, että juhlaa vietetään siksi, että nuorempi poika löysi kotiin, vaan siksi, että hän löytyi. Juhlaa ei järjestetä pojan vaan isän kunniaksi. Kun isän hyvä suunnitelma toteutui, hän sai poikansa takaisin ja poika sai takaisin elämänsä ja asemansa isän kodissa. Sitä on syytä juhlia.
Vertauksen ilojuhla suuntaa ajatukset väistämättä pyhään ehtoolliseen. Siinäkään ei ole keskipisteenä syntiset vaan Jeesus, eikä sitä vietetä meidän kunniaksemme, vaan juhlan aiheena ovat Jeesuksen teot.
Vanhempi veli kuvittelee, että juhla järjestetään veljen kunniaksi. Se harmittaa häntä. Samoin häntä suututtaa se, että veli hyväksytään ilman, että hän joutuu maksamaan synneistään. Vanhempi veli jää kiukustuneena ulos eikä tule juhlaan ja loukkaa näin isää. Taaskin isä osoittaa odottamatonta ja uhrautuvaa rakkautta ja lähtee ulos pojan luo. Poika ryhtyy kuitenkin kaikkien kuullen syyttämään isää, ja syyllistyy oikeastaan vielä suurempaan loukkaukseen kuin veljensä. Vastoin kaikkia odotuksia isä ei raivostu eikä määrää poikaa piestäväksi, vaan selittää lempeästi, miksi juhlat on järjestetty.
Isän silmissä vanhempi poika on yhtä kuollut kuin veljensä. Myös vanhempi poika on maanpaossa, hän on nuoremman veljensä tavoin maanpaossa isänsä sydämestä. Vertaus puhuu kahdenlaisesta synnistä, jotka ovat pohjimmiltaan saman synnin ilmauksia. Nuorempi poika katkaisee suhteen isään rikkomalla lain, vanhempi poika katkaisee sen kuvittelemalla omahyväisesti täyttävänsä lain. Samanlainen kuvitelma löytyy toki myös nuoremman veljen sydämestä, kun hän ajattelee voivansa itse sovittaa tekonsa.
Isä osoittaa rakastavansa myös vanhempaa poikaa ilman mitään ehtoja ja haluaa armahtaa hänet. Mutta suostuuko tämä armahdettavaksi ja löydettäväksi? Se jää vertauksessa avoimeksi. Vertauksella ei ole loppua. On kuin Jeesus haluaisi sanoa jättäessään lopun avoimeksi kuulijoilleen, jotka olivat vanhemman veljen kaltaisia: Syntiset pääsevät armosta Jumalan taivaalliseen ilojuhlaan. Tahdotteko heidän seuraansa? Tahdotteko olla heidän kaltaisiaan? Suostutteko armahdettaviksi ja löydettäviksi?
Meidät, jotka löydämme itsestämme sekä nuoremman että vanhemman pojan, sekä Jumalan tahdon rikkojan että omahyväisen ansion tavoittelijan, vertauksen avoin loppu asettaa samalle paikalle Jeesuksen alkuperäisten kuulijoiden kanssa. Millaisen lopun vertaus saa meidän kohdallamme?
Tuhlaajapoikavertauksella ei ole loppua, mutta se suuntaa katseet Jeesuksen ristille. Siinä tuhlaajapoikavertaus realisoituu, todellistuu, saa päätöksen, joka ei ole vertauskuva, vaan todellisuutta. Jeesus risti todistaa, että on olemassa Jumala, joka rakastaa ja armahtaa ehdoitta loppuun saakka, joka alentaa itsensä syntisten tähden ja suostuu häväistäväksi ja pilkattavaksi, joka tekee kaikkensa löytääkseen eksyneet ja synteihinsä kuolleet ja vie heidät taivaan ilojuhlaan.