Aina ja kaikkina aikoina on tässä maailmassa riittänyt niitä ihmisiä, jotka paheksuvat kovasti sitä, kuinka Jeesus hyväksyy seuraansa selvästikin syntisiä ihmisiä. Tälle paheksunnalle on ominaista se, että se on aina sivusta seuraamista. Aina on siis kyse siitä, että arvioidaan muitten ihmisten suhdetta Jeesukseen tai vastavuoroisesti Jeesuksen suhdetta muihin ihmisiin, muttei missään tapauksessa omaa suhdetta. Vai oletko koskaan tavannut ihmistä, joka paheksuisi sitä, että Jeesus kelpuuttaa ja jopa kutsuu seuraansa niin suurta syntistä kuin arvioiva ihminen itse on?
Fariseusten ja lainoppineitten paheksunta oli lähtökohtana sille, että Jeesus kertoi tuhlaajapoikavertauksen tai pikemminkin vertauksen isästä ja kahdesta pojasta. Tämän taustan huomioon ottaen voi sanoa, että tuhlaajapoikavertauksen sisältämä viesti on varsinaisen tuhlaajapojan ohella yhtä paljon sen loppuosassa, vanhemman veljen tilan ja reagoinnin kuvauksessa. Vanhempi velihän juuri jakoi sen pyhäksi kuvittelemansa närkästyksen fariseusten ja lainopettajien kanssa. Toisaalta vertauksen alkuosa, tuhlaajapojan kohtalon kuvaus, on tullut niin monelle niin rakkaaksi, että lukijain suurin huomio on keskittynyt siihen. Niin lienee ollut myös vertauksen valinnassa juuri tälle sunnuntaille, jonka kokoava aihe on ”Kadonnut ja jälleen löytynyt”.
Fariseusten ja lainoppineitten paheksunta johtui tilanteesta, jonka Luukas kuvaa: ”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä.” Seurauksena oli paheksuva arvio: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan”. Uusin Katekismuksemme kuvaa uskontunnustuksen toisen uskonkohdan selityksessä Jeesusta näin: ”Jeesus oli erityisesti niiden ystävä, joita muut väheksyivät ja halveksivat”. Kuvaus on jossain määrin harhaan johtava. Eihän Jeesus kiertänyt niitäkään ihmisiä, joilla elämä kulki ulkonaisesti paremmin. Eihän hän nytkään ollut erityisesti hakeutunut syntisiksi luokiteltujen joukkoon, vaan he olivat tulleet itse Jeesuksen seuraan häntä kuullakseen. Kyllähän paikalla oli mainitut fariseukset ja lainoppineetkin, mutta kaikesta päätellen turvallisen matkan päässä, sivusta seuraavan kriitikon paikalla. Jeesus kyllä tarjosi ystävyyttään – ja tarjoaa edelleen – kaikille, mutta niin vain tahtoi käydä, että hyvin harva paremmassa ulkonaisessa asemassa elävä ihminen suostui hänen seuraansa! Tässä asiassa ei ole tapahtunut mitään oleellista muutosta meidänkään aikoihimme tultua.
Jos ja kun Jeesuksen vertauksen lähtökohtana oli osoittaa fariseusten ja lainopettajien oma onneton tila, on kuitenkin valtava lahja, että hän ensin puhui nuoremmasta veljestä niin kuin puhui. Tuhlaajapoikaan samaistuneita meissä riittää, ja edelleen on mahdollisuus ja lupa kuuluttaa Jumalan etsivää rakkautta juuri tämän vertauksen hahmon kautta. Siinä mielessä koko ihmiskunta on oikeastaan tuhlaajapojan asemassa, että jo ensimmäinen ihminen halusi ottaa koko perinnön haltuunsa ja asettua itse Jumalan paikalle. Siksi ei voi olla yhtään kristittyä, joka ei tuhlaajapojan tavoin joutuisi tuntemaan ja tunnustamaan itseään syntiseksi sekä Jumalan että ihmisten edessä. Näin ajatellen Jeesus osoitti kutsun yhteyteensä omille kriitikoilleen jo tuhlaajaveljen tarinaa kertoessaan. Jokaisella on oikeus samaistua häneen. Jokaista luomaansa ihmistä Jumala odottaa ja etsii yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta.
Toinen tulkintamalli vertaukselle lähtee sitten siitä, mitä me ihmiset olemme saaneet Jumalalta sen jälkeen, kun olemme syntiinlankeemuksesta osallisina syntyneet tähän maailmaan. Jeesuksen aikana hänen kansansa eli tietoisena siitä, että se oli Jumalan valittu kansa. Se kantoi sukupolvelta toiselle Jumalan tekemää liittoa ja lupauksia. Kansan keskuuteen syntynyt lapsi liitettiin säädetyllä tavalla, ei vain ajallisesti yhteisön jäseneksi, vaan nimenomaan Jumalan omaksi. Meidän tilanteemme on paljolti samanlainen. Kristillinen usko on ainakin tilastollisesti vielä voimissaan. Joka tapauksessa maassamme suuri enemmistö lapsista kastetaan ja kasteessa oikeasti liitetään Jumalan kansan jäseniksi. Näin ajatellen vertauksen lähtökohta selittyy meille yhtä helposti kuin se avautui Jeesuksen kuulijoille.
Isän Jumalan luona koko maailma rikkauksineen on aivan oikeasti käytettävissä. Isä on kuitenkin laatinut myös käyttöohjeen siitä, kuinka kaikkea hänen luomaansa rikkautta käytetään niin, että se koituu kaikkien hyödyksi eikä kenenkään vahingoksi. Kristillisen uskon leimaamilla alueilla tässä maailmassa on kyetty rakentamaan monia hyviä yhdessä elämisen muotoja. Lähtökohta on aivan varmasti ollut siinä, että on otettu todesta se, mitä Jumala sanoo tästä maailmasta ja elämästä. Kun Jumala kuvaa meille, mitä ihmisen elämä on, siihen kuuluu oikea tasapaino ajallisen ja iankaikkisen elämän välillä. Esimerkiksi länsimainen tieteen valtava kehitys keskiajan jälkeen sai käyttövoimansa siitä, että ymmärrettiin elämä Jumalan luomaksi, ymmärrettiin järki hänen hyväksi lahjakseen ja haluttiin käyttää sitä hänen kunniakseen. Sittemmin valistuksen nimellä kulkevasta ajasta alkaen on tietoisesti haluttu sanoutua irti omista todellisista
lähtökohdista ja ruvettu vannomaan naturalistisen maailmankatsomuksen nimiin. Nyt on meneillään perinnön tuhlaamisen aika, jonka aikaansaannokset hirvittävät ja tulevat yhä hirvittävämmiksi. Perinnön haluaminen omiin käsiin ei valitettavasti rajoitu vain
Jumalasta eroon pyristelevän, naturalismin ja materialismin ilosanomaa kuuluttavan tieteen piiriin, vaan kaikista hirvittävintä on sama irrottautumispyrkimys myös kristillisen kirkon sisällä. Mitä muuta kuin Jumalalta saadun hyvän perinnön tuhlaamista on Raamatun selittäminen oman aikakautensa virheellisten tai kehittymättömien ihmiskäsitysten tuotteeksi. Vasta uutisoitiin siitä, kuinka Norjassa kirkko rupeaa vihkimään samaa sukupuolta olevia ”kristilliseen” avioliittoon. Sama keskustelu, vain eri vaiheessa, on meneillään myös meillä. Siinä ei paljoa enää paina Raamatun selvä sana Jumalan luomasta sukupuolisuudesta, joka on miehen ja naisen välisen suhteen yksi keskeinen rikkaus.
Jos kansa ja kirkko ovat tuhlaajatiellä, ei ole mikään ihme, että yksittäinen ihminen niin helposti joutuu kiusaukseen lähteä omille teilleen siitä yhteydestä, johon hänet on kasteessa liitetty. Olen tämän vuoden aikana saanut kastaa yllättävän monta lasta. Joka kerta kasteen yhteydessä olen esittänyt kristilliseen kasvatukseen sitoutuville vanhemmille ja kummeille kutsun tulla myös seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. En osaa neuvoa mitään parempaa keinoa siihen, miten tuo kasvatuksen sitoumus täytettäisiin. Toivon edelleen, että näkisin heitä täällä, mutta harvoin, aivan liian harvoin niin käy.
Tänään on joka tapauksessa syytä palata vertauksen alkuosan sanomaan, joka on valtava ja lohdullinen lupaus meille kaikille, riippumatta siitä, millä tavalla olemme tuhlaajateillemme joutuneet. Jumala, meidän oikea Isämme, kutsuu ja odottaa, on jopa valmis kiirehtimään vastaan ja sulkemaan syliinsä. Meidän ei itse tarvitse saavuttaa mitään; riittää, että tunnustamme totuuden. Jos me todella tunnustamme totuuden synnistä, joka meissä asuu, ei meillä voi olla muuta asennetta kuin tuhlaajapojalla oli. Isän Jumalan eteen ei voi tulla vaatimusten kanssa. Isän Jumalan eteen tullaan suurina syntisinä, siis aidosti sellaisina kuin olemme. Mutta se, että tulemme hänen eteensä, on jo ihme ja Jumalan omaa työtä! Sen saa aikaan se sana, joka on meidän keskellämme ja jonka Pyhä Henki tekee eläväksi. Kun isä sulki tuhlaajapojan syliinsä, hänelle haettiin parhaat vaatteet. Alkukielen sana merkitsee myös ensimmäistä. Palatessamme syntisinä Jumalan eteen, hän pukee meidät niihin ensimmäisiin vaatteisiin, joissa meidät on hänen eteensä kerran kannettu. Kasteessa meidät on todellisesti puettu Kristuksen vanhurskauteen, joka tekee mahdolliseksi elämän Jumalan yhteydessä. Siihen Jumala meitä kutsuu palaamaan. Mikään omamme ei Jumalan edessä riitä.