4. sunnuntai helluntaista, Matt. 9: 9-13, Martti Vaahtoranta

1.
Jotta paremmin ymmärtäisimme päivän evankeliumia, meidän on hyvä paneutua tilanteeseen, josta se kertoo. Elettiin siis ensimmäistä kristillistä vuosisataa, sen ensimmäistä puoliskoa melkein tasan kaksituhatta vuotta sitten. Tapahtumat tulliasemalla sijoittuvat Herran Jeesuksen silloiseen kotikaupunkiin Kapernaumiin Genesaretin järven rannalla Galilean maakunnassa.
Kapernaum, niin kuin koko Galilea, oli osa silloista Rooman valtakuntaa. Yhtenäinen Israelin kuningaskunta oli jo satoja vuosia aikaisemmin siirtynyt historiaan. Myös jakaantuneesta valtakunnasta jäljelle jäänyt eteläinen Juudan kuningaskunta oli hävinnyt. Juudas Makkabealaisen johdolla se tosin syntyi itsenäisenä valtiona noin sadaksi vuodeksi uudelleen joutuakseen kuitenkin 60-luvulla e. Kr. alistumaan uuden, läntisen maailmanvallan alle ja lopulta tuhoutumaan sen puristuksessa. Vasta viime vuosisadalla itsenäinen Israelin valtio on palannut maailmankartalle.
Evankeliumin kertomien tapahtumien aikaan sittemmin tuhottu temppeli tosin vielä seisoi vuorellaan, vieläpä entistä komeampana. Juudealla oli muodollisesti oma kuningas, Herodes. Todellinen valta oli kuitenkin Rooman keisarilla ja hänen käskynhaltijoillaan.
Tämä silloinen supervalta, jonka perillisiä mekin eurooppalaisina tietyssä mielessä olemme, tämä antiikin Rooma piti rautaisella otteella huolen siitä, ettei sen etuja asetettu kyseenalaisiksi. Ulkoisen rauhan ja järjestyksen ylläpitämisen lisäksi se tarkoitti taloudellista voittoa, jota valloitettujen maakuntien tuli tuottaa Roomalle. Tuotto kului paitsi hallintoon ja järjestyksen ylläpitämiseen, myös valtaapitävien henkilökohtaiseen rikastumiseen.
Tämän tavoitteen tehokkaaksi toteuttamiseksi annettiin verojen ja tullien keruu paikallisten alihankkijoiden tehtäväksi. Siihen ei tarvinnut käyttää roomalaista työvoimaa. Paremmin tehtävästä varmasti selviytyivätkin ne, jotka puhuivat kansansa kieltä ja tunsivat sen tavat.
Lisäksi se oli paikallisille alihankkijoille kannattavaa puuhaa. Ilmaista se ei heillekään ollut. Veronkanto-oikeus annettiin ”publikaaneille”, kuten heitä julkisten asioiden hoitajina nimitettiin, ennakkomaksua vastaan. En tiedä, käytiinkö siinä tilanteessa rehellinen tarjouskilpailu vai maksettiinko myös lahjuksia niille, jotka asiasta päättivät. Se on kuitenkin varmaa, että veronkanto-oikeuteen sijoitettu raha piti saada korkoineen takaisin.
Sillä tavoin itsessään kurja työ oli sentään edes taloudellisesti kannattavaa. Tosin koville sekin otti. Olen ymmärtänyt, että kootut tullit ja verot kulkivat useamman käden kautta, ennen kuin ne lopulta päätyivät sinne, mihin ne oli tarkoitettu. Nämä kädet eivät varmaan aina kuuluneet jaloille, hurskaille eikä velvollisuudentuntoisille ihmisille. Sen tähden publikaanin keräämästä denaarista meni epäilemättä melkoinen prosentti erilaisiin taskuihin ennen jäännöksen päätymistä valtion kassaan ja keisarille – ja ihan ensimmäinen lenkki tässä ketjussa oli tulliasemalla istuva publikaani.
Se ei siis ollut mikään kadehdittava vakanssi. Jo asettumalla vihatun miehitysvallan palvelukseen publikaanit joutuivat oman yhteisönsä ulkopuolelle, sinne, missä roistot ja valapatot asuivat. Yksikään kunnon ihminen ei halunnut eikä edes voinut olla missään muissa tekemisissä heidän kanssaan kuin maksaessaan vaaditut verot ja tullit. Publikaanit olivat kunnon juutalaisille ja varsinkin fariseuksille saastaisia syntisiä, joihin ei sopinut kepilläkään koskea.
Niinpä voimme hyvin kuvitella, että tähän halveksuntaan publikaanit vastasivat vuorollaan kiskomalla entistä säälimättömämmin rahaa. Sillä tavoin he pitivät esimiehensä tyytyväisinä, mutta täyttivät myös omia taskujaan. Raha ei tosin tuonut takaisin menetettyä mainetta eikä paikkaa yhteisön jäsenenä, mutta sai sillä silti kaikenlaista sellaista, millä voi yrittää täyttää sielun tyhjiä paikkoja ja ruokapöytää, johon kokoontui nyt muita samanlaisia saastaisia maanmiehiä ja ehkäpä myös Rooman valtion edustajia.
2.
”Publikaani” oli siis kaiken kaikkiaan hyljeksitty roisto, rikas, mutta saastainen. Ja ”Matteus” oli publikaani, se Matteus, josta tämän päivän evankeliumissa kerrotaan. Verot ja tullit oli hänelle tosin pakko maksaa. Muuten häntä saattoi vain halveksia ja vihata.
Komea nimi hänellä kuitenkin oli – ”Herran lahja”. Se ei oikein näyttänyt osuvan kohdalleen. Ne, joilta Matteus kiskoi rahaa omaan ja keisarin taskuun, eivät häntä varmasti ainakaan Jumalan lahjana pitäneet, eikä varmasti hän itse sen enempää. Varmaan häntä enemmän hävetti nimi, jota hän kantoi. Ehkä hän olikin kavereiden kesken ”Masi vaan”. Sen kesti paremmin korvissa kuin tuon iänikuisen ”Jumalan lahjan”.
Vai oliko asia sittenkin toisin? Matteus -nimeen sisältyy nimittäin arvoitus. Samanlainen kertomus, jonka kuulimme tämän päivän saarnatekstinä, sisältyy myös Luukkaan evankeliumiin. Kaikki siinä on muuten samoin kuin tänään kuulemassamme tekstissä, kaikki muu, paitsi publikaanin nimi: evankelista Luukas ei puhu ”Jumalan lahjasta” eli Matteuksesta. Hänen kertomuksensa publikaanin nimi on – yhden Israelin kantaisän mukaisesti – ”Levi”.
Kauheaa tietysti oli sekin, että sellainen, jonka nimi viittaa leeviläiseen pappeuteen eli Vanhan liiton pyhien uhrien toimittamiseen, että sellaisenkaan nimen kantaja myy sielunsa Mammonalle ja istuu keräämässä maanmiehiltään rahaa pakanoiden taskuun ja oman vatsansa lihottamiseksi. Mutta ei sentään ”Jumalan lahja”, ei sentään!
Vai tarkoittiko Matteuksen nimi sittenkin ”Herraa, joka on minun lahjani”? Niinkin nimen merkitystä voisi tulkita. Mutta miksi Levi on ”Matteus” vain Matteuksen evankeliumin kertomuksessa. Miksi häntä ei nimitetä tällä tavoin Luukkaan evankeliumissa?
3.
Selitys voi olla yksinkertainen, mutta samalla äärimmäisen opettava: ehkä Matteus ei todellakaan ollut ”Matteus”, ennen kuin hän kohtasi Jeesuksen tai, paremminkin, ennen kuin Jeesus kohtasi hänet. Ehkä tulliasemalla istui siihen asti surkea Levi, kaikkien halveksima ja omissakin silmissään suuri syntinen. Ehkä vasta evankeliumissa kerrotuissa pidoissa, niissä, joita kaikki kunnon ihmiset ja varsinkin hurskaat fariseukset paheksuivat, mutta joissa Jeesus oli kunniavieraana mukana, ehkä vasta syntisten ja publikaanien juhlassa pitojen kunniavieras, Jeesus Nasaretilainen, joka ei kaihtanut syntisten seuraa, ehkä vasta siellä tai ehkä kuitenkin jo kutsuessaan Levin seuraansa Jumalan Poika antoi hänelle uuden nimen, niin kuin Hän antoi uuden nimen myös Simonille, Joonaan pojalle, josta tuli ”Keefas” eli Pietari, kuten muistamme.
Niin, on hyvin todennäköistä, että evankelista Matteus kertoo tässä oman pelastumisensa ja oman kutsumisensa historian. On hyvin todennäköistä, että Matteus kertoo itsestään, kun hän sanoo: ”Ja kuin Jesus sieltä kävi ohitse, näki hän ihmisen istuvan tullihuoneessa, nimeltä Matteus, ja sanoi hänelle: seuraa minua. Niin hän nousi ja seurasi häntä.”
Veronkantajan piti olla luku- ja kirjoitustaitoinen mies. Juutalainen kertomuksen Matteus oli joka tapauksessa, ehkä hurskaan kodin kasvatti, joka oli varhain johdatettu pyhien Kirjoitusten tuntemiseen, mutta jonka maailma ja Mammonan houkutukset tai kenties vain suureneva perhe ja aina vain useampi nälkäinen suu pöydän ympärillä olivat saaneet myymään lapsuutensa uskon kalliin perintöosan ja samalla sielunsa Rooman valtiolle.
Ehkä Matteus kertoo tässä itsestään ja siitä, kuinka Jeesus tuli hänen elämäänsä, hänen elämänsä Herraksi Mammonan sijaan, samaan tapaan kuin Herra tuli Luukkaan evankeliumista tutun Matteuksen virkaveljen, Sakkeuksen elämään. Ehkä Jeesus antoi Leville uuden, ihanan nimen antaessaan Hänelle itsensä lahjaksi, mutta myös hänet, ensimmäisen evankeliumin kirjoittajan, lahjaksi meille.
4.
Sellaisena evankelista Matteuksen kertomus omasta kääntymyksestään onkin meille pysäyttävä, hengellisesti opettava ja rohkaiseva. Jos nimittäin kuuntelemme tarkasti, mitä evankelista meille kertoo, huomaamme, ettei Matteus puhu siinä juuri lainkaan itsestään. Ei hän kerro tunteistaan eikä teoistaan, ei katumuksensa syvyydestä, ei kääntymyksensä hetkestä eikä hyvistä töistä sen jälkeen. Hän kertoo vain Jeesuksesta ja Jeesuksen sanan voimasta.
Jeesus käskee, ja Matteus tottelee. Hän tottelee heti eikä vasta sen jälkeen, kun hän on mielestään katunut tarpeeksi tai kun riittävä määrä entisiä syntejä on tullut hyvitetyksi ihmisten ja Jumalan edessä. Paremminkin voi sanoa, että Matteuksessa toteutuu yksinkertaisin mahdollinen armonjärjestys. Siinä veronkantaja Levin elämän surkeus on hätä, jonka Jeesus sekä hänelle näyttää että antaa siihen odottamatta myös avun, ja kaikki muu on pelkkää kiitosta Matteuksen elämässä.
Samaan tapaan kävi myös Jeesuksen ystävän Lasaruksen. Ei Jeesus suostutellut kuollutta Lasarusta, joka oli haudassa jo neljättä päivää ja haisi, ei Jeesus maanitellut häntä vielä kerran palaamaan varjojen maailmasta Jumalan tuuleen ja aurinkoon, ei kysynyt lupaa herättää hänet kuolleista, ei vaatinut kuolleelta ennalta käyviä parannuksen töitä eikä myöskään Lasaruksen omaa ”vapaan tahdon” ratkaisua. Ei Jeesus myöskään vähä vähältä ensin korjannut Lasaruksessa niitä vaurioita, joita alkava mädäntyminen oli hänessä jo vaikuttanut, vaan yksinkertaisesti vain käski Lasarusta tulemaan haudasta ulos, ja Lasarus tuli – tuli Jumalan aurinkoon ja tuuleen, iloon ja vapauteen.
Niin kävi myös hengellisesti kuolleen Levin. Jeesus käski, ja kuolleesta Levistä tuli elävä Matteus. Siltä ainakin näyttää.
Jeesuksen sanassa oli ensinnäkin laki, joka tuomitsi Levin tähänastisen elämän, ja siinä oli evankeliumi, joka lahjoitti syntien anteeksiantamuksen ja uuden elämän aina nimeä myöten entiselle Mammonan palvelijalle. Sana lahjoitti Sanojan itsensä ja Hänessä, Kristuksessa, syntien anteeksiantamuksen, elämän ja autuuden synteihinsä kuolleelle publikaanille. Jeesus teki Leviä koskevan oman, pelastavan ratkaisunsa, niin kuin Hän oli tehnyt sen Isän luona jo ennen syntymistään tähän maailmaan kaikkien ihmisten puolesta, myös sinun ja minun puolestani.
Sitä emme halua tässä edes ajatella, että Levi olisi kyllä voinut oman tahtonsa voimin kieltää Jeesuksen kutsun. Se olisi ollut hänen oma ratkaisunsa, ei kuitenkaan se, että Jeesus pelasti hänet sanallaan.
Yhtä selvää kuitenkin on, että myös Matteuksessa itsessään tapahtui paljon. Ei hän ollut mikään kivi eikä puupölli, kun Jeesus tuli hänen luokseen ja kutsui hänet seuraansa. Levi oli ihminen, joka kuulee, näkee, tuntee ja kokee. Sen tähden hänessä alkoi tapahtua ja tapahtui jatkuvasti suuria Pyhän Hengen armotekoja, mutta sen seurauksena, että Jeesus oli hänet yhdellä ainoalla sanallaan päästänyt menneisyyden kahleista ja antanut hänelle uuden elämän, uuden kutsumuksen ja uuden nimen.
Kaikki, mikä Levin elämässä muuttui, oli sen uskonvanhurskauden seurausta, jossa hänestä tuli Matteus. Ja ne seuraukset olivat valtavia! Niiden ansiosta meillä on yhä ihana ja suurenmoinen ”evankeliumi P. Matteuksen mukaan”, se, joka Uuden testamentin kaanonissa eli kirjojen kokoelmassa on sijoitettu ensimmäiseksi ja joka kertoo sen arvosta ja merkityksestä Pyhän Hengen johdolla kirjoitettuna kertomuksena Jumalan armoteoista Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.
5.
Ihan ensimmäinen Matteuksen hyvä teko olivat ne pidot, se juhla-ateria, se ehtoollinen, jolle hän kutsui syntiset ystävänsä, ne, joiden kanssa hän oli ehkä monet kerrat ennenkin istunut pitkää iltaa hyvän ruoan ja kalliiden juomien merkeissä. Nyt näiden pitojen kunniavieraana olikin se Jeesus, joka oli antanut hänelle uuden elämän, uuden nimen ja uuden tehtävän. Näissä pidoissa hän tahtoi esitellä Jeesuksen ystävilleen, kutsua heitäkin parannukseen, katumukseen ja armon osallisuuteen eli Jumalan suuriin vieraspitoihin.
Ja ne Jumala kattaa meille nyt sellaisina, kuin Jeesus ne kerran valmisti omille ystävilleen, jotta me voisimme niissä oppia entistä paremmin tuntemaan sen Jumalan, joka pyhässä Kasteessa on käskysanansa voimasta vedellä ja Poikansa verellä pessyt meidät syntiemme syyllisyydestä ja synnyttänyt meidät uudesti. Jeesus kutsuu meitä Sanansa kuuloon ja pyhälle Ehtoolliselle, jotta voisimme vahvistua syntien anteeksiantamuksen uskossa ja uudessa elämässä, siinä, jossa entinen on mennyttä, on mennyttä niin maailman ruhtinaan, Mammonan palvonta kuin myös raskas lain alla puurtaminen, oman uskonnollisuuden, omien tekojen tie, omien uhrien valmistaminen Jumalalle.
Sillä kaikki on jo valmista. Täydellinen uhri on meidän puolestamme Kristuksessa annettu, jotta meistä voisi tulla oikea, elävä kiitosuhri Herralle Hänen seurassaan, Hänen jalanjäljissään, Hänen tahtonsa tielle kivun kanssa, mutta ilolla asettuen.
Niin teki Jumalan armosta ja Hänen sanansa voimasta pyhä Matteus – entinen ”Levi”, Vanhan liiton pappissuvun edustaja, joka lankesi oman edun tavoittelijan tielle, mutta josta tuli parannuksen kautta ”Matteus”. ”Levistä” tuli hän, jolle ”Herra” oli ”täydellinen lahja” Kristuksen täydellisen uhrin perusteella, ja meille hänestä tuli ”Herran lahja” Pyhän Hengen käytössä, niin kuin Hän tahtoo meistäkin tehdä oman lahjansa Hänen totuutensa ja rakkautensa palveluksessa arkisessa elämässämme tai minne ikinä Herra meidät lähetttäkin. Amen.