Kesä on koittanut, voisiko sanoa sellainen perinteinen suomalainen. On lämmintä, suvi on suloinen, vaikka välillä kesämyrsky tuntuu yllättää, suven suloisuus on poissa hetken. Ja nyt taas tuntuu, että se kesän suloisempi puoli on täällä
Vaikka kesä on meille monille juhla aikaa, kirkossamme olemme helluntain jälkeen, toukokuun lopulla siirtyneet juhlattomalle puoliskolle.
Tämä kirkkovuoden juhlaton puolisko on meille kasvun aikaa, kasvun aikaa on kesä luonnossa, meille tämä aika on kasvamista kristittyinä, sen sanoman syventelyä, jonka Jeesus eläessään on evankeliumien kautta antanut meille, kirkolleen, oppaaksi elämää varten.
Silti tämä alkukesän sunnuntaiden sanoma kuulostaa kovin vakavalta, jopa vaativalta. Sitä päivän teema ”kadonnut ja jälleen löytynyt” on, ei se ole kesäisen suloista, idyllistä, auringonpaistetta. Vai onko sittenkin? Eiköhän päivän keskeisenä muistutuksena meille ole muistutus siitä, että Jumala armossaan etsii jokaista, joka on kadonnut, että hän antaa anteeksi ja antaa uuden mahdollisuuden. Ja kaiken lisäksi, kun kadoksissa oleva löytyy, on se juhlan aihe.
Tämän päivän sanoma liittyy saumattomasti viime sunnuntain teemaan, jolloin aiheena oli Kutsu Jumalan valtakuntaan. Tämän päivän sanoma kertoo, että Jumala ei ainoastaan kutsu sellaista joka on eksyksissä, vaan hän etsii, kunnes kadoksissa oleva on löytynyt.
Päivän evankeliumi, jonka evankelista Matteus on meille tallentanut, on itse asiassa kertomusta siitä, miten hän sai kutsun Jumalan valtakuntaan. Miten Jeesus, Jumala löysi hänet.
Kuka tuo Matteus oli? Matteus oli jo toisen polven virkamies, veronkerääjä, publikaani. Hän oli oppinut ammatin isältään Alfeukselta. Ammatti oli vaativa. oli hallittava sujuvasti monta kieltä. Aramean lisäksi oli osattava sekä kreikkaa että latinaa. Apostoleista Matteus oli ehkä oppinein. Luku-, kirjoitus- ja laskentataitojensa takia hän oli harvinainen Jeesuksen ajan maailmassa. Matteuksen ja hänen isänsä johtama tullitoimisto sijaitsi Kapernaumissa, jonne myös Jeesus oli asettunut asumaan aloitettuaan julkisen työnsä. Publikaanin työ takasi korkean elintason. Varakkuus aiheutti myös kateutta. Lisäksi juutalaista sukujuurta olevia publikaaneja pidettiin vihollisen, roomalaisten valloittajien kanssa yhteistyötä tekevinä pettureina. Matteus oli monen silmissä pahempi kuin pakanat!
Niin ajattelivat todennäköisesti alkuun myös Jeesuksen opetuslapset. Meni aikansa ennen kuin Matteus hyväksyttiin joukkoon. on kuvaavaa, mitä on luettavissa rivien välistä Matteuksen itse kirjoittamasta tapahtumasarjasta, jossa Jeesus pyytää häntä opetuslapsekseen. Hän kertoo kuinka fariseukset lähestyivät tuttavallisesti muita opetuslapsia varmoina siitä, että myös nämä paheksuivat häntä. Ennen kuin opetuslapset ehtivät liittyä ihmettelijöihin Jeesus huudahtaa kauempaa, ettei hän ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä! Matteus ei siitä pahastunut. Muissa se aiheutti syvää järkytystä. oliko Jeesuksen arvostelukyky kokonaan pettänyt?
Tuota ihmettä selittää omalla tavallaan päivän UT:n lukukappale, jossa Paavali kertoo Jumalan suunnitelmista meitä ihmisiä kohtaa. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.
Tämä lupaus koskee meitäkin.
Me lauloimme juuri päivän virtenä virren ”Ihmeinen armo”. Sen saattaa joku tiestä tuntea paremmin englanninkielisellä nimellä, alkusanoilla ”Amazing grace”. Sen virren taustalla on vähän samantapainen – tosin erilainen kutsu kadonneen löytäminen kuin Matteuksen kohdalla. Virren kirjoittaja oli englantilainen,merimies, orjakauppias, orjalaivan omistaja ja kapteeni sekä virkamies, pappi ja virsirunoilija. John Newtonin (1725–1807) elämä oli täynnä vastakohtaisuuksia, ihmeitä ja suuria käänteitä.
Erään kerran myrskyisellä paluumatkalla Amerikasta Englantiin 1748 Newton alkoi lukea Tuomas Kempiläisen teosta Neljä kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Sen sanoma ja myrskyävä meri saivat hänen elämässään alulle muutoksen. Newton tosin jatkoi vielä orjalaivan kapteenina, mutta pyrki parantamaan orjien oloja laivalla.
Muutamia vuosia Newton jatkoi vielä orjalaivan kapteenina ja yritti hyväksyttää toimintaansa parantamalla parhaan kykynsä mukaan olosuhteita laivalla ja pitämällä joka sunnuntai hartaushetkiä kovettuneille miehistön jäsenille. Kaikesta huolimatta epäinhimillinen työ syyllisti häntä. Hän alkoi vastustaa orjuutta, lopetti orjakauppiaan uransa, palasi Englantiin Liverpoolin sataman virkamieheksi. Mutta hän tunsi, Jumala kutsun uudelleen ja alkoi opiskella papiksi. 39-vuotiaana hänet vihittiin papiksi pieneen Olneyn kylään, Cambridgen lähellä. Hän työskenteli siellä 14 vuotta ja ne olivat hänen elämän hedelmällisimpiä ja merkittävimpiä vuosiaan pappina. Olneyn vuosien jälkeen Newton toimi vielä 28 vuotta pappina Lontoossa. Näiden vuosien aikana hän solmi suhteita orjakauppaa vastustaviin politiikkoihin. Liekö sattumaa, että Englannin parlamentti päätti kieltää orjuuden alusmaissaan 1807, Newtonin kuolinvuonna.
Newton kuoli 82-vuotiaana. Koskaan hän ei lakannut ihmettelemästä Jumalan armoa ja laupeutta, joka niin dramaattisesti oli muuttanut hänen elämänsä. Se soi myös hänen julistuksensa ja kirjoitustensa pääteemana. Kun hän jo lähestyi kuolemaansa, joku ehdotti hänelle lepoon vetäytymistä, alkoivathan terveys, näkö ja muistikin pettää. Newton kysyi, että olisiko vanhan afrikkalaisten pilkkaajan lopetettava vaikka vielä osasi puhua. Lähellä kuolemaansa hänen kerrotaan vielä lausuneen: Muistini on lähes täysin mennyt, mutta minä muistan silti kaksi asiaa: minä olen suuri syntinen ja Kristus on suuri Vapahtaja. Hänen haudallaan on muistomerkissä teksti: ”JOHN NEWTON, pappi, kerran uskoton ja libertiini, Afrikan orjakaupan palvelija; hänet Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen runsas armo varjeli, armahti ja määräsi saarnaamaan uskoa, jonka tuhoamiseksi hän oli kauan työskennellyt.
Newtonin virttä sävyttää sen syntyyn vaikuttanut traumaattinen kokemus millä tavalla armo pelastaa. Armo on kuin myrsky, ”armo murtaa syntisen”. Alkuteksti sanoo, että armo jopa pelästytti kokijansa. Armon aallot huuhtelivat laivaa yläkantta myöten ja merikapteeni katsoi kenties peloissaan, kuinka ne saattoivat viedä syvyyteenkin. Epäileekö runoilija, riittääkö armo hänelle? Eikö Jumalan oikeudenmukaisuus edellytä, että puhdistava aalto vie lopulta minutkin, synnin tekijän, eikä vain syntejäni.
Armo kantaa kuitenkin, kuljettaa synkkyyden kuilujen ja ”valheen suon” yli. Nämä ajatukset pohjaavat Newtonin omiin kokemuksiin. Armon kokemus oli hänelle suurimmillaan kun hän ensimmäisen kerran kohtasi sen. Kun Jumalan armo on saanut ”kiinni eksyneen”. Aina löytyy tie takaisin, olitpa joutunut kuinka kauas tahansa.
Meitä erilaisia ihmisiä yhdistää myös se, että ihminen tarvitsee jonkinlaisen vahvemman kokemuksen siitä, että hänestä välitetään. Sen sai kokea Matteus, se sai kokea John Newton. Ja molemmat he eivät peitelleet kokemustaan. Matteus, evankeliumin kirjoittaja, Newton, virsirunoilija jonka virttä pidetään maailman laajimmalle levinneenä virtenä.
Pelkkä tieto siitä, että meidät on hyväksytty, ei useinkaan auta. Me kaipaamme ja tarvitsemme sen hyväksymistä, että meidät on hyväksytty Kyse on ikään kuin toisen kertaluokan asiasta. Meidän on löydettävä se, että meidät on löydetty –tai että etsijämme on aivan lähellä ja kutsuu meitä.
Meitä etsii ja kutsuu kolmiyhteinen Jumala. Me vastaamme hänen kutsuunsa tunnustamalla uskomme häneen.