4. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 6:16-21, Martti Vaahtoranta

1.
Ennen kuin muutimme isäni lapsuudenkodin naapuriin, asuimme siitä ehkä vajaan kilometrin päässä Rauman Satamakadun varrella. Meillä ei ollut televisiota uudessakaan kodissamme, mutta Mummulassa oli. Siellä kävimme velipojan kanssa jo vanhasta kodista käsin katsomassa piirrettyjä.
Yhden sellaisen käynnin muistan erityisen hyvin. Minä olin viisi- tai kuusivuotias, ja veljeni vuotta nuorempi, kun kävimme kahdestaan, ilman saattajaa Mummulassa.
Sitä en muista, mitä televisiosta tuli, mutta kotimatkan muistan sitäkin paremmin. Eksymisestä ei ollut vaaraa, ja liikennettäkin oli siihen aikaan vähän. Kai se oli turvallinen, se kahden pienen pojan matka Mummulasta kotiin.
Mutta oli meillä juhlallinen olo. Ja sitten alkoi pelottaa. Näimme nimittäin kaukana takanamme ersedän, joka kulki kanssamme samaan suuntaan.
Sedällä oli yllään vanhanaikaiset vaatteet. Senköhän tähden ajattelimme, että jos se vaikka on joku juoppo tai puliukko, joihin olimme joutuneet tutustumaan pienessä kotikaupungissamme.
Lisäsimme vauhtia, mutta setä vain pysyi perässämme – pysyi sittenkin, vaikka ihan varta vasten vaihdoimme kadun puolta.
No, ei siinä kuinkaan käynyt. Pääsimme kunnialla kotiin.
Mutta sitten soi puhelin. Puhelu tuli Mummulasta. Taata sieltä soitteli. Hän oli ollut huolissaan meistä ja lähtenyt vaihvihkaa peräämme katsomaan, kuinka pojat pärjäisivät.
Voi ihmettä! Se „pelottava setä“ olikin Taata, meidän rakas, hyvä, huolehtiva isoisämme! Taata se juuri käytti semmoisia vanhanaikaisia vaatteita, leveitä prässihousuja, joissa oli upslaakit ja raitoja! Olisi meidän pitänyt hänet tuntea! Ihan turhaan pelkäsimme.
2.
Taata se meidät muuten myös soutamaan opetti. Soutaminen on hieno tapa liikkua, mutta se voi olla myös raskasta työtä. Myötätuulella se vielä menettelee, kun parhaimmillaan kiskaistaan vain aallon harjalta paatti parilla vedolla oikeaan suuntaan ja mennään taas.
Sivutuuli on hankalampi. Keula tahtoo väkisin nousta tuuleen toisen airon maatessa melkein toimettomana, kun toisella kiskotaan hartiavoimin.
Kaikkein kurjin on kuitenkin vastatuuli silloin, kun se ei enää olekaan kauniin suvipäivän tilttaava priisi, vaan vinkuva vihuri, joka nostaa jyrkän meren fööriä heittäen ja rojauttaen sen taas alas aaltojen laaksoon. Kisko, kisko vaikka tuntuu siltä, ettei matka edisty ollenkaan! Sillä jos hetkenkin hengähdät, paatti kääntyy meressä poikittain ja lähtee rääkkäämään tuulen mukana.
Juuri siinä tilanteessa näyttävät myös Jeesuksen opetuslapset olleen. Gennesaretin järvi on tunnettu äkkiä nousevista tuulistaan. Vuorilta ja solista syöksyy puhuri, joka keveässä järvivedessä nostattaa äkkiä jyrkän aallokon.
Opetuslapsilla oli takanaan oli pitkä ja raskas, mutta merkittävä ja merkillinen päivä. Jeesus oli pitänyt valtavan ulkoilmakokouksen järveen rajoittuvan vuoren rinteellä. Evankelista Johannes sivuuttaa sen, mitä Jeesus oli kansalle saarnannut. Ei hän kerro myöskään sairaista, jotka Hän paransi. Voimme kuitenkin kuvitella sen tungoksen, joka koko päivän ajan ympäröi Jeesusta, ja sitä työtä ja touhua, joka opetuslapsilla oli heidän pitäesssään edes jonkinlaista järjestystä yllä.
Samalla se oli kuitenkin ihmeellisen helppoa. Kaikki tuntui helpolta, kun Jeesus oli heidän kanssaan. Oli kuin heidät olisi menon ja metelin keskellä suljettu merkilliseen, tyyneen rauhaan. Se valoisa ilo, joka Jeesusta ympäröi, kääri heidätkin lämpimään syliinsä.
Mutta ihmisiä hekin olivat, Jeesuksen opetuslapset. Tosin Jeesus itse taisi ensimmäisenä puhua ruoasta – että syödäkin pitäisi, eikä vain heidän, vaan koko sen väenpaljouden, joka oli seurannut Häntä vuoren rinteelle. Siellä nämä olivat, nämä tuhannet ihmiset, kaukana kaupungeista ja kaupoista vähin, köyhän ihmisen eväin tai kokonaan vailla ruokaa.
Ja sitten tapahtui ihme: viisi leipää ja kaksi kalaa muuttuivat Jumalan Pojan käsissä ruoaksi, josta riitti kaikille ja josta jäi vielä kaksitoista vakallista ylikin. Kukaan ei jäänyt nälkäiseksi! Ensin ruokittiin sielu ja parannettiin sairaat, ja sitten syötiin, syötiin kerrankin kunnolla!
Ei ihme, että kansa näki profeettain ennustusten täyttyvän silmiensä edessä. Israelille oli koittava uusi, luvattu onnen ja hyvinvoinnin aika! Ja vieläkin enemmän oli luvattu: „Ja Herra Sebaot laittaa kaikille kansoille tällä vuorella pidot rasvasta, pidot voimaviinistä, ydinrasvasta, puhtaasta voimaviinistä.“ Niin oli Jesaja ennustanut (Jes. 25:6)! Eikö vain tämä Jeesus ollutkin se, jota oli odotettu! Eikö hänet pitäisi huutaa kuninkaaksi ja viedä riemusaatossa Jerusalemiin, Siionin vuorelle? Mitkä olisivatkaan pidot siellä, kun jo nyt saimme leipää ja kalaa vatsamme täyteen!
Jeesus kuitenkin väistyi. Jeesus väistyi vuorelle, yksinänsä. Kuningas piti kruunata kokonaan toisella tavalla kuin kansa Häneltä odotti. Jeesus hyvästeli kuulijansa ja nousi vuoren yksinäisyyteen.
Kansa kuitenkin jäi paikoilleen. Parannetut sairaat ja ruokitut nälkäiset leiriytyivät rannan niityille tai mistä nyt vain sopivan paikan löysivätkin. He tiesivät Jeesuksen yhä olevan sillä puolen Gennesaretin järveä ja halusivat nähdä Hänet aamun valjettua.
Opetuslapset sen sijaan nousivat illan jo hämärtyessä veneeseen ja lähtivät soutamaan kohti Kapernaumia. Niin oli yhdessä sovittu Jeesuksen kanssa. Jeesus lähetti heidät edeltä ja lupasi itse tulla perässä.
3.
Ja tässä sitä nyt sitten oltiin. Pitkälti toista tuntia oli soudettu hiljaisessa ehtootuulessa hämärän muuttuessa pimeydeksi, kun pelätty vastatuuli iski. Hetkessä järvi oli kuin kiehuva kattila.
Miehet kiskoivat henkensä edestä! Kurssia pidettiin tuulen avulla suoraan vastaiseen.
Eivät he ensimmäistä kertaa airoissa olleet. Tilanne oli tuttu. Silti koko se rauha, lepo ja turva, joka heillä oli ollut vuoren rinteellä, oli tiessään. Oli vain pimeys ja vinkuva tuuli, oli hurjasti keikkuva vene, oli aallonharjoilta lentävä vesi, joka kasteli kaiken ja jota piti ajaa äyskärillä ulos. Oli kylmyys, joka alkoi tunkeutua luihin ja ytimiin. Oli kuoleman kauhu, joka ensin vain vilaukselta näytti pelottavia kasvojaan, mutta sitten aina vain väkevämmin ja väkevämmin alkoi ottaa otetta miehistä.
Missä nyt oli Jeesus? Missä oli heidän Herransa ja Vapahtajansa? Missä Hän oli, kun Häntä olisi kaikkein kipeimmin tarvittu?
Silloin joku näki jotakin. Mitä se oli? Mitä näkyi sen pienen hetken ajan, jonka salama valaisi säkkipimeää yötä ja myrskyävää järvenselkää?
Taas välähti! Ja taas näkyi jotakin! Järven yllä liikkui hahmo, ihmistä muistuttava hahmo.
Yhtäkkiä sanomaton kauhu valtasi opetuslapset. Se juoksi pitkin selkärankaa, se kuivatti suun, se sai pelon ensin kuolemaan huulille ja sitten purkautumaan esiin epäinhimillisenä huutona: „Haamu! Kummitus!“
Se sama kuolema, joka luonnonvoimien myllerryksenä vasta vihjaili itsestään ja jota tuulessa ja merenkäynnissä voi vielä lihasvoimin vastustaa, se näytti nyt saaneen ihmisen hahmon ja tulevan kohti, viemään miehet mukanaan. Siinä ei ollut apua miehen voimasta eikä taidosta. Mitä voi ihminen henkivalloille, aaveille ja haamuille, jotka nousevat tuonpuoleisesta ja luonnonvoimia uhmaten käyvät kohti?
4.
Niin: miksi on pahoja setiä, joita pienten poikien ja tyttöjen pitää pelätä? Miksi päivällä auringossa kylpevä järvenselkä on yhtäkkiä kuoleman kylmä syli? Miksi risteilylaivasta tulee kuolemanloukku? Miksi Estonian piti upota?
Tätä kysymme. Tai yhtä hyvin kysymme, miksi elämä on samaa harmaata aamun hämärästä illan pimeyteen kuin joulukuun pilvinen päivä, joka ei koskaan kirkastu? Miksi en tahdo jaksaa aamulla nousta, mutta silti illalla väsyttää? Miksi on niin paljon töitä, joiden taakan alla väsyy? Miksi en saa töitä? Miksi rahat eivät riitä? Miksen pääse opiskelemaan? Miksi sairastan ja olen yksin? Miksi kuolen, ennen kuin edes ehdin kunnolla elää?
Miksi maailmassa on niin paljon pahaa? Miksi aavikko syö pellot ja aurinko kuivattaa joet? Miksi meri tulvii ja hautaa alleen? Miksi maa järkkyy ja vuoret suitsevat tulta ja hehkuvaa laavaa? Miksi miljoonat ja miljoonat kärsivät nälkää ja jäävät sodan jalkoihin? Miksi äidit hylkäävät lapsiaan ja isät lyövät heitä? Miksi naisia raiskataan?
Miksi meitä pelottaa, kun näemme Jeesuksen kävelevän vetten päällä?
5.
Aina ei ollut niin. ”Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää.“ (1. Moos. 1:31)
Miksi me emme näe hyvyyttä ympärillämme, tai jos näemme, näemme sen murtuneena ja sirpaleina myös silloin, kun katsomme omaa kuvaamme peilistä – varsinkin silloin? Mitä on tapahtunut Jumalan hyvälle maailmalle ja meille, jotka on luotu Hänen kuvakseen?
Kerran joku kysyi: ”Onko Jumala todellakin sanonut: ’Älkää syökö kaikista paratiisin puista’?” (1. Moos. 2:1) Mutta mehän söimme. Ja niitä hedelmiä yhä maistelemme. Synti, synti vääristi kaiken, maailman ja meidät. Se toi mukanaan kaiken sen pelottavan ja pahan, jota ei voi paeta vaihtamalla kadun toiselle puolelle eikä sulkemalla silmänsä.
Nyt pelkäämme myrskyävää merta, koska pelkäämme kuolemaa. Kuolemaa pelkäämme, koska pelkäämme tuomiota. Tuomiota pelkäämme, koska tiedämme olevamme osallisia siihen pahuuteen, joka ulkoa päin käy kimppuumme, koska se asuu myös meidän sydämessämme. Tiedämme ja Jumalan laista kuulemme, että mekin olemme syyllisiä Jumalan edessä, me, siivoimmatkin kunnon kansalaiset. Me pelkäämme Jeesusta, koska näemme Hänessä pelottavan Tuomarin, joka on tulossa viemään meitä siihen paikkaan, jossa on itku ja hammasten kiristys ja josta ei kukaan koskaan pääse pois. Ja me huudamme kauhusta.
6.
Mutta mitä tekee Jeesus? Hän kävelee myrskyävän järven päällä sen kuohuvan kaaoksen Häntä vähääkään järkyttämättä. Hän kävelee kuoleman hädässä huutavien opetuslastensa luo ja sanoo: ”Minä se olen; älkää peljätkö.”
„Minä se olen.“ Ja kohta opetuslapset rauhoittuvat. Nyt he tuntevat Jeesuksen. Ei se ollutkaan haamu. Ei Jeesus tullutkaan tuhoamaan heitä. Ja kuitenkin Hänessä Jumala, pyhä Jumala, kaiken Luoja, tuli heidän, syntisten luo. Alkutekstin mukaan Jeesus sanoo niin kuin Biblia, vanha raamatunkäännös sananmukaisesti kääntää: „Minä olen.“
Muistatko? „Mooses sanoi Jumalalle: ’Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne, ja kun he kysyvät minulta: Mikä hänen nimensä on?’ niin mitä minä heille vastaan?’ Jumala vastasi Moosekselle: ’Minä olen se, joka minä olen’. Ja hän sanoi vielä: ’Sano israelilaisille näin: Minä olen lähetti minut teidän luoksenne.“ (2. Moos. 3:13-14)
„Minä olen“, maailmankaikkeuden Luoja, käsittämätön ja kaikkivaltias pyhä Jumala tuli Jeesuksessa opetuslasten luo, mutta Hän ei tullut vielä tuomarina, vaan pelastamaan heidät synnin ja kuoleman vallasta. Hän tuli antamaan heille synnit anteeksi ja lähettämään heidät Pyhän Hengen voimassa ja rakkaudessa, uutta elämää parannuksen armossa ja uskon kilvoituksessa eläen kaikkeen maailmaan ilman pelkoa mitään muuta kuin syntiä kohtaan. Hetken ajan Hän salasi kasvonsa ja kätki ne pyhän, tuomitsevan lakinsa naamarin taakse myrskyn velloessa opetuslasten ympärillä, mutta pian Hän ne jälleen kirkasti, ja „kohta venhe saapui sen maan rantaan, jonne he olivat matkalla“.
7.
Hän ei ole nytkään kaukana, vaikket näe Häntä. Hän ei ole kaukana, vaikka siltä tuntuisi. Hän ei ole kääntänyt armokasvojaan sinusta pois sen tähden, että olet ollut paha. Hän ei ole jäänyt vuorenrinteen yksinäiseen hiljaisuuteen eikä jättänyt sinua yksin hukkumaan syntisi ja syyllisyytesi painolastin kanssa. Hänen kasvonsa eivät leimua vihaa, eikä se hahmo, jonka näet vetten päällä, ole tuomion enkeli. Se on Hän.
Se on Hän, joka on ”minä olen”. Se on Jumala, Jumalan Poika ja ikuinen Sana, Hän, jonka kautta kaikki on luotu ja joka on tullut ihmiseksi meitä pelastamaan ja joka on voittanut synnin ja kuoleman vallan ja kaaoksen tuhoavat voimat. Hän kulkee kuohuvan veden yllä ja voi sen hetkessä tyynnyttää siihen samaan luomiskauneuteen, jossa sitä vielä päivällä ihailtiin ja joka jo ennalta kertoo Lasimerestä, siitä, joka taivaassa kimmeltää ja jonka pinnalle sinutkin on pyhässä Kasteen vedessä nostettu Jumalan perheväen laivaan. Se purjehtii Kasteen veden päällä kohti Taivaan satamaa, ja sen kapteenina on Jeesus Kristus itse.
Ei Hän ole kaukana. Hän on läsnä! Hän itse sanoo sinulle: ”Älä pelkää! Minä se olen!” Hän näyttää kätensä ja kylkensä ja sanoo meille kaikille: ”Teidän edestänne annettu ja vuodatettu.” Hän sanoo: ”Älä pelkää. Minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.“
Tartu Hänen käteensä, kun tunnet olevasi hukkumaisillasi, kun syntisi ja syyllisyytesi vetävät sinua kohti kadotuksen kuiluja. Tartu siihen nyt! Sillä juuri sinua varten Jeesus on tullut voittamaan synnin ja kuoleman vallan ja maksamaan puolestasi täyden hinnan siitä, mitä olet rikkonut. Ota Hänen armonsa iloiten ja uskossa vastaan, kun Hän niitä Raamatun sanassa, evankeliumin saarnassa ja pyhissä sakramenteissa tarjoaa! Pysy Hänen veneessään uskon hyviä hedelmiä tuottaen, soutaen yhdessä toisten kanssa tahtia rikkomatta, ja jos sinun osallisesi tulee ruoritörni, seiso katse kompassissa ja taivaanrannassa ja pidä karttapöydällä Raamattu, Jumalan sana ja matkamme opas, sen matkan, joka päättyy hyvin.