Kynttilänpäivän teksti kertoo kuinka Jerusalemin temppelissä vanha Simeon kohtaa Jeesuksen ja tämän vanhemmat näiden tuodessa vauvansa Jumalalle pyhitettäväksi oman uskonsa mukaisesti. Tavallinen rituaali muuttuu yllättäen kun vanha mies tunnistaa jotain ainutlaatuista: kauan odotettu Vapahtaja on tässä. Simeon tunnisti ihmeen kun näki sen.
Kynttilänpäivä on kirkkovuoden viimeinen jouluun liittyvä kirkkopyhä. Juutalaisen lain mukainen 40 päivän puhdistumisaika oli takana ja nyt vanhemmat tulivat toimittamaan sijaisuhrin temppelissä Mooseksen lain säädösten mukaan.
Tekstissä on montakin teemaa, joita voisi käsitellä. Tuo 40 päivän saastaisuusaika oli itse asiassa ensimmäinen lakisääteinen äitiysloma. Toinen mielenkiintoinen teema voisi olla Jeesuksen kotiolot ja niiden vaikutus hänen julistukseensa. Nuo ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa” ovat nimittäin laissa säädetty köyhän kansan uhri. Jeesus oli köyhän puusepän poika ja hänen julistuksensa oli sopusoinnussa tuon yhteiskuntaluokan eettisten arvojen kanssa. Toisaalta koko Vt on julistusta siitä kuinka Jumala vapauttaa kansansa orjuudesta – ensin Egyptistä ja sitten Babyloniasta. Tässä suhteessa Israelin usko poikkesi radikaalisti muista Välimeren itäpään uskonnoista, jotka olivat pääosin ylhäisön uskontoja ja korostivat jyrkkää sosiaalista hierarkiaa.
Haluaisin kuitenkin käsitellä teemaa, jonka piispa Aimo T. Nikolainen nostaa evankeliumikommentaarissaan keskeiseksi Kynttilänpäivän sanomaksi, nimittäin sukupolvien ketjua ja monikulttuurisuutta. Nikolainen kirjoittaa: ”Kynttilänpäivän evankeliumissa näkyyn ensiksikin, miten vanhaa on arvostettava. Uutta voidaan rakentaa vain vanhan pohjalle… Vanhan liiton hurskaan Simeonin esikuvallisuus on kuitenkin ennen muuta siinä, että hän oli avoin Jumalan uudelle ajalle.” Nikolainen korostaa ”rauhassa lähtemisen” tarkoittavan eläkkeelle vetäytymistä ja tilan tekemistä nuoremmille – ei suinkaan kaipuuta haudan lepoon.
Tekstimme kertoo kuinka vanhan liiton hurskas piti sylissään uuden liiton perustajaa ja kiitti hänestä Jumalaa. Juutalaisuus on se kehto, josta kristinusko syntyi. Kuitenkin meidän on huomattava se, että kristinuskon kasvupohja ei ollut juutalaisuudessa vaan hellenistisessä kulttuurissa. Kirkon merkittävimmiksi keskuksiksi tulivat Rooma ja Konstantinopoli ja näiden alueiden valtakulttuurista on jäänyt enemmän kuin vähän myös kristinuskoon.
Merkittävä osa meidän uskonnollisista käsityksistämme on peräisin antiikin filosofi Platonilta, joka puolestaan selitti oman aikansa – eli n. 500 eKr – uskonnollisia käsityksiä. Esimerkiksi meidän kuvamme taivaasta ja tuonelasta ovat yhtä paljon peräisin kreikkalaisesta mytologiasta kuin Raamatusta. Eräs osoitus tästä on mm. se, että keskiajan maailmankuvaa selittävässä Danten Jumalaisessa näytelmässä Danten oppaana tuonpuoleisessa ei suinkaan ollut kukaan Israelin profeetoista tai kristillisistä apostoleista vaan roomalainen pakanafilosofi Vergilius.
Mitä merkitystä tällä huomiolla on meille? Oma lähtökohtani on vanhan kristinopin otsikossa ”Salattu Jumala.” Puhuessamme Jumalasta joudumme käyttämään vajavaista inhimillistä käsityskykyä ja kielikuvia. Näin tekivät myös varhaiset kirkkoisät. Selittäessään Nasaretin puusepän merkitystä he käyttivät oman aikansa filosofisia käsitteitä ja alueen yhteisen kulttuurin aineksia. Itse asiassa maailmankäsitys oli hämmästyttävän yhtenäinen Kaksoisvirranmaan ja Gibraltarin välillä ja tämän yhteisen kulttuuriperinnön avulla kirkkoisät myös tulkitsivat Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkitystä.
Se mikä tässä on olennaista on se, että kristillisen uskon opinkappaleet ovat lopultakin vain vajavaisen ihmisen vajavaisia yrityksiä selittää selittämätöntä. Valtapoliittisista syistä Platonin filosofia muodostui siksi pohjaksi, jonka avulla tätä selittämistä pyrittiin tekemään. Se syrjäytti egyptiläisen ja mesopotamialaisen kuvailevan filosofian ja näiden alueiden kristilliset liikkeet tuomittiin heresioiksi, harhaopeiksi.
Pitäytyminen kiinni Platonilaisen filosofian tavasta laatia tiukkoja määritelmiä on johtanut kristillisen kirkon erilaisiin oppiriitoihin kautta koko historiansa. Näitä riitoja taas ovat poliitikot aina osanneet taitavasti käyttää hyväkseen.
Luterilaiseen perinteeseen kuuluu olennaisesti juurille paluu – ”ad fontes”, kuten sanotaan. Se patistaa meitä jatkuvasti arvioimaan omaa uskoamme ja sen perusteita suhteessa uusiin asioihin. Toisaalta pitäen kiinni vanhasta uskon ytimestä, mutta valmiina selittämään sitä ajan vaatimusten mukaan.
Saksalaisen sosiologin Karl Mannheimin mukaan jokainen sukupolvi hahmottaa maailman omien nuoruudenkokemustensa mukaan. Hän määritteleekin sukupolven joukoksi ihmisiä, joilla aikuisuuteen siirtyessään oli samanlaisia elämän peruskokemuksia. Siten voidaan puhua sotasukupolvesta, jonka keskeisin elämää määrittävä tekijä on nuoruusvuodet rintamalla. Puhutaan myös 1960-luvun radikaalisukupolvesta, jonka keskeisin tapa hahmottaa maailmaa on keskustelu oikeudenmukaisuudesta. Viimeisin selkeä sukupolvi on laman sukupolvi, jonka kokemusmaailman keskeisimpiä piirteitä on se, ettei heille annettu työtä. Varsinaisten syrjäytyneiden lisäksi työttömyys vaikutti koko ikäluokkaan siten, ettei koululaisille ollut tarjolla kesätöitä.
Vaikka näiden sukupolvien sisällä on ollut vastakkaisia näkemyksiä ja sekä poliittisia että uskonnollisia kiistoja, keskeiset kokemukset ovat olleet yhteisiä. Eri sukupolvien kokemukset taas ovat poikenneet toisistaan ja usein sukupolvet ovat valitettavasti puhuneet toistensa ohi ymmärtämättä toisiaan.
Se olennainen opetus, jonka haluaisin kaikesta tästä nostaa esiin on se, että meidän on hyvä muistaa, että tapamme ajatella ja hahmottaa maailmaa on syntynyt vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Kukaan meistä ei omista viimeistä totuutta vaan kaikkien meidän ajatuksemme ovat kokemuksemme ja tietomme tuomaa tulkintaa maailmasta.
Sukupolvien välillä tämä tarkoittaa sitä, että vanhemman sukupolven on oltava valmis väistymään nuoremman tieltä koska sillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä minkä nouseva sukupolvi kokee tärkeäksi. Nuorten taas olisi syytä kuunnella vanhempien kokemuksia koska maailma ei suinkaan alkanut heistä vaan iso osa heidän ongelmistaan on myös kaikkien sukupolvien ongelmia.
Kulttuurisesti meidän on hyvä muistaa se, että ne arvot, joita me pidämme korkeimpina ihmisyyden arvoina ovat alun perin Lähi-Idästä – Mesopotamiast ja Egyptistä, eikä suinkaan Kreikasta, joka oli varsin julma yhteiskunta.
Mutta ehkä merkittävin opetus koskee meidän uskonnollista ajatteluamme. Päivän tekstimme kertoo siitä, kuinka Simeon tunnisti ihmeen kun näki sen. Meille nykyajan ihmisille Raamatun kertomukset Jumalan kohtaamisesta ja Hänen suurista teoistaan ovat usein outoja. Herra ei kulje meidän keskellämme opettamassa ja tekemässä ihmeitä. Kuitenkin moni on saanut kokea Jumalan ihmeitä ja tuo kokemus on muuttanut heidän elämänsä. Kokemus saattaa olla parantuminen ihmeellisesti vakavasta sairaudesta, varjelus vaarassa, johdatuksen näkeminen elämässä, mystinen ilmestys tai jokin muu.
Sille, joka on kohdannut Pyhän, ei tarvitse selittää sitä – ja sille, joka ei ole, sitä on mahdoton selittää. Pyhän kokeminen jää aina mysteeriksi – mysteeriksi, joka muuttaa elämän. Kysymyksessä on lahja – ei merkki siitä, että ihminen olisi sen pyhempi kuin toinenkaan. Kaikille meille ei ole sitä suotu. meidän on luotettava Jumalan sanaan ja seurattava Herraamme arjessa ja uskottava, että Hän pitää meistä huolta ilman erityisiä kokemuksiakin. Kaikki me tarvitsemme anteeksiantamusta.
Jokaisen meidän uskonkokemuksemme on ainutlaatuinen. Sitä ei voi selittää. Se on suhde, ei tiedollinen asia.
Vanha kristinoppi puhui Salatusta Jumalasta. Yhdessä uskonkokemuksen ainutlaatuisuuden kanssa sen tulisi tehdä meidät nöyriksi erilaisten opillisten kysymysten edessä. Meillä ei ole kenelläkään varaa väittää olevamme ainoan oikean totuuden haltijoita. Puhumattakaan että voisimme oman uskonnäkemyksemme pohjalta tuomita toisia ja heidän uskoaan. Alkukirkko ilmaisi uskonsa yksinkertaisin sanoin ”Jeesus on Herra” tai piirtämällä tyylitellyn kalan kuvan – kreikan kielen kalaa merkitsevä sana IKTHYS muodostuu sanojen Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Vapahtaja alkukirjaimista. Myöhemmin kirkko sitten tarkensi mitä nuo ilmaisut tarkoittivat laatimalla ekumeeniset uskontunnustukset. Ne ovatkin se kriteeri, jolla katsomme jonkun kristityksi. Tähän kirkon vuosituhantiseen uskoon mekin saamme tänään yhtyä tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…