Näin keskellä tammikuun talvea/pakkasia vievät meidän tämän päivän lukukappaleet ajatuksemme aivan jonnekin muualle. Meren, väliin myrskyävänkin meren tai järven rannalle, eikä vain rannalle, vaan sinne myrskyyn, merelle.
Elämä on kuin meri, on tuttu kuvaus meille. Me emme elä meren rannalla, mutta monelle meille meri on tuttu. Joku meistä voi olla kotoisin rannikolta tai on asunut meren rannalla. Monille meri on tuttu, kun on risteillyt Tallinnaan tai Tukholmaan. Tosin siinä meri jää lopultakin aika kauas, kun sitä laivan kannelta, hytin tai baarin ikkunasta katsele. Joillakin on kokemuksia etelän lomasta, suloin lämpimästä turkoosin hohtoisesta merenrannasta. Ja – onhan tuo Pyhäselkäkin joskus armoton, aaltojensa runnoessa rantoja ulapan yli
Meri on kuin elämä. Väliin rauhallista,väliin myrskyn ravistelema. Meidän elämäämme sävyttää lähes aina juuri tuollainen kaksijakoisuus, vaihtelu. Sitä itse asiassa päivän lukukappaleetkin tuovat esiin. Meri, joka on elämän lähde, voi hetkessä muuttua ankaraksi, elämälle vieraaksi ja vaaralliseksi. Omassa elämässämme: arki, pyhä, työ ja lepo, kaipaus jostakin tai johonkin ja sen täyttyminen Niiden ympärille elämän perusasiat kietoutuvat.
Elämä on kuin meri. Sekin voi liittyä juhlaan, – tai arkeen. Talvella meri – tai järvi – tuo mieleen kesän auvoiset aallot, loman, lapsuuden, veden syleilyn, kesällä voi nousta mieleen kirkas, lumen tai kristallinkirkkaan jään kimallus. Ja joskus on vaikeaa sanoa mitä siellä meren takana, toisella rannalla oikeastaan on, jota haluaa, kun sinne pääsee, niin usein silloin on valmiina seuraava etappi, tavoite mielessä, ehkä takaisin sinne mistä lähti. Tuntuu usein sitä, että on aina sillä väärällä rannalla
Meri nostaa mieleen kaipuun. Usein tuntuu, että olipa meren tai järvenrannalla, siellä toisella rannalla on se unelmien maa, se, jonne tai jota kaipaa. Mutta, siinäkin tämä elämän kaksijakoisuus tuntuu olevan läsnä. Onko se, mitä kaipaa, mitä haluaa, sittenkin tällä puolen tai tuolla puolen, on vaikeaa sanoa. Onko meren takana onnen maa, vai onko se sittenkin tällä puolen. Sillä rannalla, jolla juuri nyt seison tai jossain kaukana, horisontissa. Kun on rannalla, kaipaus nousee helposti mieleen. Miten usein, kesällä, kun olemme koolla muutamakin, rannalla, alkaa laulattaa, tai yksin siellä ollessa hyräilyttää, ”on armas mulle aallon tie”, tai ”mestari, myrsky on suuri” tai se monelle suomalaiselle eniten meren ja toisen rannan kaipuuta sisältävä ”Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa” nousee mieleen ja saa hyräilemään, jos saa ääntä auki kaipuun nostaessa kurkkuun karheaa palaa.
Miten se olikaan. Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa/Missä onnen kaukorantaan laine liplattaa
Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois /Vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan
Lennä laulu sinne missä siintää satumaa /Sinne missä oma armain mua odottaa
Lennä laulu sinne lailla linnun liitävän /Vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saan
Raamatussakin tulee usein esille meri, kaipaus meren taa, toiselle rannalle, tai kuvaus siitä, miten pelottava meri on. Aivan niin kuin tämän päiväiset lukukappaleet kertovat. Mutta – ei vain pelottelua merellä, vaan miten Hän, Jumala, Isä, luonnonvoimienkin hallitsija tyynnyttää tulle ja vie kaivattuun satamaan ja pelastaa vaarasta, pahasta paikasta. Vaikkapa sinne – aavan meren tuolle puolen. Kuka on Hän, se armain, joka siellä odottaa? Voisiko se olla myös Hän, joka tyynnyttää tuulen ja saa elämää sekoittavatkin aallot hiljenemään.
Kaipauksemme sinne, mitä tuo meille tuttuakin tutumpi tango sanoo satumaaksi – voisiko se myös olla sanatonta, tai sanoiksi pukematonta kaipausta elämän keskeisten asioiden selviämiselle, elämättömäksi jääneen elämän täyttymistä, jättäytymistä sen voiman varaan joka kannattelee, kun omat voimat alkavat olla vähissä ja neuvot lopussa ja kaipausta. Hänen luokseen, joka on elämän antaja, Isä, joka odottaa meitä, antaakseen voimaa elämään nyt ja on ottamassa meitä vastaan kun kerran olemme viimeisellä rannalla.
Jospa kaipauksemme aavan meren tuolle puolelle on sitä, mitä kirkkoisä Augustinuksen sanomaksi sanotaan: ”Minun sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa.”.
Siitä kaipauksesta, levottoman sydämen levon etsimisestä ja löytämisestä kertoo yksi virsi, jota tosin ei ole meidän virsikirjassamme. Tuo virsi (Ruotsin kirkon vk. 311) laulaa:
1. Tähän itkien paiskaudun, /tämä ranta on tuntematon.
Missä lienenkin, tiedän vain sen, /että jossakin kotini on.
Kotikaupungin ihmeellisen /meren siinnossa nähdä jo voin,
näen kaikkia aamuja varhemman maan, /jossa yö on jo loistoa koin.
2. Unet pyyhkäisen otsalta pois. /Kevätaamua kuulostelen.
Mihin haihtuivat talvet ja jää? /Suvi totta on, lempeys sen.
Ja me nauramme, leikimme taas, /Isä lapsia keinuttelee.
Koti ainoa, rakkaus murtumaton /meitä kaikkia kannattelee.
Hän, kaipaukseni, rannalla odottaja taitaa sittenkin olla hän, jolle mikään ei ole mahdotonta, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Hän, joka tietää kaipaukseni, tuntee sen ja kenties täyttää sen. Ei ehkä juuri niin ja silloin kuin minä sitä itse haluan. Täyttää ja täydentää juhlaa arjella, joskus juhlan tyhjyyttä arjen touhulla tai muuttaa arjen raatamista pelkäksi iloksi. Mutta – hän, joka kantaa ja kannattelee niin että se voi muuttua vahvojen käsivarsien varassa keinuttamiseksi.
Meren siinnossa saatamme joskus nähdä melkein kuvajaisia, enemmän mitä oikeasti näemme. Toden ja unen, unelman raja voi olla häilyvää. Niin kuin elämässä onnen ja petetyksi tai pettyneeksi tulemisen raja. Kun elämä, oman elämän pohja alkaa pettää, on hyvä, että on käsi josta saada ottaa kiinni, käsivarsi johon nojata. Siitä samaa kokemusta mistä päivän evankeliumi kertoi. Se, että apu, auttava käsi oli lähellä. Opetuslasten keskellä, myrskyävällä merellä, samassa veneessä oli Jeesus, vaikkakin myrskyn yltyessä nukkumassa, mutta herättyään, heti valmiina auttamaan. Mikä onkaan parempaa kuin väsymyksen hetkellä tuntea ystävän tai rakkaan käsivarsien syleily, se kannattelee vaikean hetken yli.
Kun elämän myrsky raivoaa, niin on hyvä muistaa, että elämämme kannattelee elämää suuremmat ja vahvemmat käsivarret. ”Kun oma pohja vajoaa, niin armo, yhä kannattaa. Sen päällä niin kuin kallion. Minulla turvapaikka on” laulaa virrentekijä. Se turvapaikka, Isän syli, on, satama, toinen ranta, tai – tämän rannan turvasatama, kun elämän arki painaa ja uuvuttaa. Sinne meitä johdattelevat myös päivän virren sanoin ”jäljet rannan hiekalla” (virsi928) Voisivatko ne olla vierellämme kulkevan, aallot ja myrskyn vaimentaneen Jeesuksen jalanjäljet?
Siellä, rannalla ”me nauramme, leikimme taas, Isä lapsia keinuttelee. Koti ainoa, rakkaus murtumaton meitä kaikkia kannattelee.” Silläkin tavalla Jumala ilmoittaa, näyttää meille suuruuttaan, tai niin kuin tämä loppiaisaika sanoo: näyttää kirkkauttaan. Hänelle, joka Vanhan testamentin lukukappaleen sanoin vakuuttaa: ”Minä olen pannut sanani sinun suuhusi /ja kätkenyt sinut kätteni suojaan./Minä, joka levitin auki taivaan/ja laskin maan perustukset, /minä sanon Siionille: ”Sinä olet minun kansani.”
Hän, Jumala, on meidän kanssamme, kun elämä myrskyää tai kun kaikki on kohdallaan. Siitä me kiitämme häntä, sen me teemme tunnustamalla uskomme.