4. sunnuntai pääsiäisestä, Jh. 15: 10 – 17, Esko Väyrynen

Alkutervehdys: Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.
Oletko tyytyväinen ammattiisi? Saatko työstäsi, jokapäiväisestä ja arkisesta leipätyöstäsi, iloa ja tyydytystä? Rohkenen väittää, että hyvin monella meistä on jotakin valittamista ammattinsa suhteen. Hyvin harvoin tapaa sellaisen ihmisen, joka tuntee olevansa juuri haluamassaan toiveammatissa. Mutta siinäkin voi olla omia varjopuoliaan. Se saattaakin olla todellisuudessa paljon raskaampi ammatti kuin mitä olemme arvanneet kuvitella. Tai ainakin palkka on aina liian pieni. Muutaman palkkaluokan korotus ei olisi ollenkaan pahitteeksi.
Mutta valitettavasti on niin, että monet ihmiset joutuvat kärsimään siitä, että eivät ole onnistuneet pääsemäänkään toiveammattiin. Kuinka suuri onkaan heidän katkeruutensa, jos jo toiveammatissakin on vikoja ja varjopuolia! Me näemme toiveammattiin pääsyn esteinä varattomuuden opiskeluaikana, epäonnistumisen ratkaisevassa kokeessa, poliittisen suosikkijärjestelmän.
Toisin sanoen me tässä tilanteessa unohdamme, että on olemassa Kaikkivaltias Jumala, joka on kaikkitietävän viisautensa perusteella sallinut tuon kaiken epäonnen ja vastoinkäymisen kohdata meitä. Kumminkin meidän ihmisinä ja ennen kaikkea kristittyinä on pysähdyttävä sen tosiasian eteen, että on olemassa kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumla, jonka sallimatta tai huomaamatta ei tapahdu yhtään mitään. Meidän joutumisemme aivan väärälle alalle, omasta mielestämme tietenkin, ei olekaan enää pelkkä sattuma tai epäonnen seuraus, vaan se onkin Jumalan meille antama tehtävä. Vaikka me emme olekaan valinneet tuota vaikeaa ja vastenmielistä tehtävää, niin Jumala on joka tapauksessa valinnut meidät tuohon tehtävään. Meistä tuleekin näin Jumalan luottamusmiehiä, joille hän on uskonut määrättyjä tehtäviä.
Kun otamme työmme ja tehtävämme Jumalan meille uskomana luottamustehtävänä, niin silloin jokainen tehtävä onkin kutsumustehtävä. Papinvirka, joka minulle on aivan liian suuri tehtävä, on samanlainen ja samanarvoinen kutsumustehtävä kuin autonkuljettajan ammatti, joka ehkä sinulle on aivan liian vähäpätöinen ja pienituloinen virka. Tai joku sairaanhoitajan ammatti, joka meidän kaikkien mielestä on kutsumusammatti, on kutsumusammatti samalla tavalla kuin joku kadunlakaisijan työ, jota me harvemmin huomaamme arvostaa kutsumusammatiksi. Työ tai tehtävä on kutsumustehtävä arvosta ja laadusta riippumatta, kun me teemme sitä Jumalan meille uskomana työnä. Jumala on valinnut meidät juuri tähän tehtävään, vaikka me emme olisi sitä itse edes kunnolla halunneetkaan.
Kun me näin teemme työtämme Jumalalta saatuna kutsumustehtävänä, niin silloin meillä on oleva myöskin iloa ja tyydytystä työstämme. Meillä on ilonaihetta jo siinä, että kun me saimme Jumalalta kutsumustehtävän, niin me olemmekin nyt Jumalan työtovereita, hänen uskottuja miehiä. Emme ole enää työn orjia, joiden on tehtävä vastenmielistä työtä nälän ruoskan pakottamina hankkiaksemme jokapäiväistä leipäämme. Me olemme nyt uskon luottamuksellisessa ystävyyssuhteessa Isään Jumalaan. Ystävyys on avointa. Koska me palvelemme Jumalaa ystävinä, niin tiedämme myös hänen suunnitelmansa. Toisaalta ystävyys on uhrautuvaa. Jumalan ystävyys meitä ihmisiä kohtaan vei Jeesuksen ristinkuolemaan.
Meidän ystävyytemme Kristukseen vie meidät palvelemaan lähimmäisiämme. Ainoastaan uhrautuminen lähimmäisen hyväksi tekee meistä kristittyjä. Jo se on uhrautumista ja lähimmäisen palvelemista, kun täytämme Jumalan meille antamaa kutsumusta omasta mielestämme liian vähäpätöisessä työssä. Tällöin me saamme myös kokea oikeaa iloa. Oikea ilo ei ole pelkästään tunnetta tai hyvänsuopaisuutta, vaan se on velvollisuudentunnetta, jonka saa aikaan Kristuksen meitä kohtaan osoittama rakkaus. Kristuksen meille lahjoittama ilo löytyy vastenmielisten velvollisuuksien täyttämisestä, ei suurista tuloista tai helposta työstä. Me emme ole sillä Kristuksen seuraajia, että olemme synkän tai surullisen näköisiä silloin, kun astumme ulos kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä. Tällainen käsitys on sangen monilla oikeista Kristuksen seuraajista. Ei ole näin ollen ihme, että kirkoissa on paljon vapaita paikkoja!
Kristuksen seuraajina eli kristittyinä me saamme iloita ja riemuita. Me saamme iloita siitä, että Kristus on rakastanut meitä ja tämän rakkautensa vuoksi uhrannut itsensä meidän puolestamme. Me saamme iloita siitä, että Jumala on kutsunut meidät työtovereikseen ja antanut meille jokaiselle oman kutsumustehtävän, jonka täyttämisessä me saamme kärsiä lähimmäistemme hyväksi. Meillehän oli kärsimystä tehdä liian vähäpätöistä työtä. Kaikesta työstä on aina hyötyä jollekin. Mutta koska me kutsumustehtäväämme suorittaessamme kärsimme, niin silloin me myös rakastamme Jeesuksen antaman käskyn mukaan lähimmäisiämme. Rakkaus on aina syvimmiltään sijaiskärsimistä.
Tämänkin vuoksi saamme iloita, kun kärsimystä tuottava kutsumustyö on lähimmäisen palvelemista. Kutsumustyö tuottaa meille iloa vielä siinäkin, että koska kerran olemme Jumalan uskottuja miehiä, niin siinä suhteessa me saamme olla Jumalaa lähellä. Siinä on ilon aihetta kerrakseen, että jo täällä ajassa saamme olla Jumalan läheisyydessä! Olkoonpa kutsumustehtävämme kuinka vaivalloinen tai vähäinen hyvänsä tai olimmepa me kuinka mitättömiä luottamusmiehiä hyvänsä, niin meillä on joka tapauksessa kaikkivaltias Jumala työtoverina.
Kiitokseen ja rukoukseen sinulla, ihmispoloinen, on aihetta, että saisit yhä edelleen olla Jumalan uskottuna miehenä. Sinun suurin ja vaikein työsi on tämän rukoileminen.