Uhkakuvia ja pelottavia ennusteita. Riipaisevia kohtaloita. Raakaa väkivaltaa. Viholliskuvia ja karmivaa kateutta. Moraalin rapautumista ja eettistä hämärtymistä. – Ei, en ollenkaan maalaa eteenne YLEn uutistulvan tiivistettä enkä median koostetta ajastamme. Havahdun siihen, miten Jumalaansa sitoutunut mies, Jesaja, yli kaksi ja puolivuosituhatta sitten, suhtautui kuvaamaani oman aikansa yhteiskuntailmastoon. Hän näki, tunsi ja tunnisti vaikeita, huolestuttavia, kammottaviakin ilmiöitä: hän ei kieltänyt niiden todellisuutta.
Mutta mitä tämä Jumalaansa sitoutunut mies tässä todellisuudessaan teki? Ei liittynyt pessimistien puolueeseen eikä vahvistanut niiden ääntä, joiden huoli ja harmistus, pelko ja pettymys sumensi näköalan ja söi energian.
Jesajan myötämatkassa myös me saamme uuden kutsun, mahdollisuuden tarkastella omaa puhetapaamme ja sen jättämää jälkeä.
Jesaja, tuo Jumalaansa sitoutunut mies, osoitti meille huolikarttoihimme liimautuneille ja ahdistusankkureihimme pysähtyneille kristityille tien ja tavan tarkastella ympäristöämme.
Kun huoli, miinusmerkkiset katteet, viha ja vaivat valtaavat otsikot ja mielen, silloin me lähdemme Jesajan viitoittamalle tielle. Globaalin yhteisömme esiäidit ja esi-isät viittilöivät Jesajan sanoituksen suuntaan.
Nyt on meidän tehtävämme muistuttaa toivosta: ”autiomaat voivat muuttua hedelmätarhoiksi” – mutta ne muuttuvat vain meidän asenteillamme, teoillamme ja päätöksillämme.
Nu är det vår uppgift att påminna om hoppet: ”ökenmarkerna kan bli fruktträdgårdar” – men de förändras enbart genom våra attityder, gärningar och beslut.
Oman aikamme autiomaat ovat kätkeytyneinä unohdettujen ihmisten kotikoloissa ja ne jatkavat kuivettumistaan vaiennettujen kertomusten kellareissa. Kukoistaviksi hedelmätarhoiksi tarkoitetut yhteisöt, parisuhteet ja sukupolvien ketjut kuihtuvat ja riutuvat tuomioittemme, ylimielisyytemme ja välinpitämättömyytemme takia. Mutta, ne voivat muuttua yhteiseksi voimavaraksemme, jos rohkenemme nähdä Jesajan kanssa samaa unta ja unelmaa.
Huolten, halveksunnan, vihan ja pelon keskellä Jesaja viittilöi meitä rauhoittumaan: lupaus, visio ja näköala ovat kauniita sanoja täynnä – ”turvalliset asuinpaikat, huolettomat leposijat, vapaasti kulkevat eläimet”. Tämä esiäideillemme ja esi-isillemme avattu näköala yli kahden ja puolen vuosituhannen takaa kutsuu meitä ja meidän sukupolveamme tarttumaan omaan osuuteemme, jotta olisimme tämän globaalin ihmisketjumme arvoisia.
Mitt i bekymren, föraktet, hatet och rädslan hänvisar Jesaja oss att vara lugna: löftet, visionen och framtidsutsikten är fulla av vackra ord -”trygga boplatser, bekymmersfria vilorum, fritt gående djur”. Denna framtidsutsikt som öppnade sig för våra förfäder och -mödrar för två och ett halvt årtusen sedan, kallar oss och vår generation att ta tag i vårt medansvar, så att vi skall kunna vara värdiga denna vår globala människokedja
”Turvalliset asuinpaikat, huolettomat olotilat ” – minulle ne eivät ole vain kaunista lyriikkaa, symbolikieltä, jossa toki mieluusti voisin viihtyä. Jesajan myötä esiäitimme ja esi-isämme muistuttavat meille tämän päivän vastuustamme, jotta Jumalan unelma voi jatkaa toteutumistaan kanssamme ja kauttamme.
”Turvallinen asuinpaikka ja huoleton leposija” palaa yhä uudelleen jokaisen kristityn esityslistalle – päätöspykäliin ja arkivalintoihin. Jumalaansa sitoutuneen Jesajan sanastossa rauha, turvallisuus ja levollisuus ovat oleellisia. Emmehän mekään, tämän saman tien kulkijoina, voi sallia sitä, että tallennamme nämä sanat kotiseutujemme museoiden vitriinikaappeihin tai Kirkkohallituksen arkistoihin. Turvallisuus, huolettomuus ja levollisuus testautuvat valtion, kuntien ja seurakuntien budjettiriveillä ja päätöspykälinä; siinäkin meillä vastuullinen valintamme.
Mutta ei yhteistä turvallisuutta voi kokonaan ulkoistaa, siirtää joillekin, jotka istuvat suljetuissa kabineteissa tai painavat äänestysnappulaa touko- ja marraskuussa.
Jokainen kristitty, myös jokainen meistä, vähentää tai vahvistaa turvallisuutta oman arkipäivänsä askeleissa – rappukäytävässä, torikahvilassa, metroasemalla, linja-autossa tai sukulaispiirissään. Kristinuskomme arvoja voi ja pitääkin tulkita päätöksistämme, mutta todeksi ne tulevat kokoushuoneittemme ulkopuolella. Silloin, kun minulta kysytään oleellisinta ja minun on vastattava, näkyykö kristinuskon ydin minussa ja minusta, edes jotenkin? Ympäröivää todellisuutta, sen syrjäisiäkin juonteita, en voi enkä saa jättää näkemättä. Silmä näkee, mutta katseeni tekee johtopäätöksen ja paljastaa arvovalintani: kiinnittyykö katseeni syntiin vai anteeksiantamukseen, häpeään vai valoon, pelkoon vai luottamukseen?
Jesaja, tuhansien vuosien takaa, hän keskellä oman aikansa yhteiskunnallisia konflikteja ja moraalisia ristiriitoja, viittilöi meille askelmerkkejä: huolipuheesta huolehtimisen tekoihin, valittamisesta välittämiseen ja vaikuttamiseen. Jesajan visiossa tästä kasvaa levollinen luottamus.
Miksi me emme olisi tässä ajassamme niitä kristittyjä, joista huolen sijasta heijastuu luottamus, joista pelokkuuden sijasta paljastuu iloinen neuvokkuus, joista käpertymisen sijasta löytyy tila avaralle armolle ja uusille mahdollisuuksille. Tila sille kaikelle, minkä Jumala ja Hänen läsnäolonsa koskettamat miehet ja naiset ovat vuosisatojen ajan myös meidän kirkkomme puolesta rukoilleet. Tämä tietoisuus vakavoittaa ja helpottaa: saa liittyä heihin, jotka luottavat siihen, että autiomaahankin voi saapua virtaava vesi ja hedelmätarhojen kukkivien puiden tuoksu.
***
Kirkolliskokouksen päätösmessu