Kaikilla meillä on omat vanhemmat. Jonkun vanhemmat ovat ehkä kuolleet jo silloin, kun hän oli pieni. Joku toinen on saattanut joutua jostain muusta syystä eroon vanhemmistaan eikä ole ehkä edes koskaan nähnyt heitä. Mutta jokaisella meistä on joka tapauksessa oma äiti ja oma isä: ilman heitä emme olisi syntyneet tähän maailmaan.
Omien vanhempien lisäksi meillä kaikilla on yhteinen Isä, Jumala, Taivaan Isä. Raamatussa Jumalaa kutsutaan Isäksi, eikä meidän tule muuttaa Raamatun kielenkäyttöä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Jumalaa ei voi verrata myös äitiin. Näin Raamattukin tekee. Raamatussa verrataan Jumalaa esimerkiksi kanaemoon, joka haluaa koota poikasensa siipiensä suojaan. (Matt. 23:37)
Voidaan sanoa, että Jumala on nimenomaan rakastavan äidin kaltainen. Pidetäänhän äidinrakkautta kaikkein pyyteettömimpänä ja epäitsekkäimpänä maallisen rakkauden lajina. Äidinrakkautta ja kutsumusta on ylistetty muun muassa seuraavasti: “Äitiys on ihmiskunnan suurimmat mahdollisuudet omaava vaikutin. Äidin huolenpito herättää lapsessa turvallisuuden tunteen, hänen suukkonsa ensimmäiset oivallukset hellyydestä, hänen myötätuntonsa ensimmäiset vakuutukset siitä, että maailmassa on rakkautta. Äitiys on maailman ylevin kutsumus. Se, joka osaa maalata mestariteoksen tai kirjoittaa kirjan, joka vaikuttaa miljooniin, ansaitsee kehut ja ihailun, mutta se, joka kasvattaa poikia ja tyttäriä, ansaitsee suurimman kunnian, jonka ihmiselle voi antaa.” (David O. McKay)
Äitienpäivä on siis tärkeä päivä. Te äidit olette varmasti päivänne ansainneet!
Tässä ajallisessa elämässä jää kaikki kuitenkin vajavaiseksi. Äidinrakkauskin on aina epätäydellistä, ja pyyteettömyydestään huolimatta siihen liittyy väistämättä jotain itsekästä ja itsekeskeistä. Se ei pysty täyttämään rakkauden kaksoiskäskyn jälkimäistä osaa. Rakkauden kaksoiskäsky kuluu: “Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi kuten itseäsi”, ja jos tai kun äiti ei rakasta naapurin lapsia yhtä paljon omia lapsiaan eikä välitä heistä samalla tavoin, hän ei elä rakkauden kaksoiskäskyn mukaan.
Rakkauden kaksoiskäskyn täyttämiseen tarvitaan Jumalan rakkautta, joka saa meidät rakastamaan hänen tavallaan. Siihen me emme tässä elämässä koskaan pääse, että voimme vilpittömästi sanoa rakastavamme Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme kuten itseämme. Mutta kun teemme matkaa taivaan kansalaisina Jumalan armon ja anteeksiantamuksen varassa, Jumalan rakkaus vaikuttaa salatusti elämässämme. Jumalan rakkauden voimakentässä emme ole itsemme ja omien ja kykyjemme ja mahdollisuuksiemme varassa.
Jeesus sanoo päivän evankeliumissa, että “kukaan ei voi osoittaa suurempaa rakkautta, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Juuri tällaista on Jumalan rakkaus ja juuri näin Jeesus teki. Tai oikeastaan Jeesus teki vielä enemmän ja osoitti vielä suurempaa rakkautta, sillä hän ei kuollut vain ystäviensä vaan jopa vihollistensakin puolesta. Me kaikki olemme luonnostamme Jumalan vihollisia, vaikka Jumala ei pidä vihollisinaan. Paavali kirjoittaa roomalaisille (Room. 5: 6-8): “Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.”
Jumalan on kaikkien ihmisten Isä luomisen perusteella: hän on luonut meidät kaikki ja antanut meille elämän. Synnin tähden meillä voi kuitenkin olla Jumalan lapsen asema ja oikeus vain lunastuksen perusteella. Olemme ikuisen elämän perillisiä ja taivaan kansalaisia maailmassa ja saamme pitää Jumalaa Isänämme vain siksi, että Jeesus on osoittanut suurinta mahdollista rakkautta meitä kohtaan.
Meidät on jo pienenä liitetty Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. Meille on kasteessa lahjoitettu henkilökohtaisesti se, mitä Jeesus teki kerran koko ihmiskunnan hyväksi. Kasteessa Jeesus on valinnut meidät, kuten hän päivän evankeliumissa sanoo valinneensa opetuslapset. Meille on annettu kasteessa lapsen oikeus, ja Jumalan rakkaus on alkanut tehdä työtään meissä.
Valinta on siis Jeesuksen. Me emme ole valinneet emmekä voi valita häntä. Me emme voi päättää, kenen vanhempien lapsiksi synnymme. Taivaan kansalaisuus ja uusi Kristuksen antama elämä hänen yhteydessään on yhtä vähän meidän päätettävissämme ja valittavissamme oleva asia. Voimme päättää, että ryhdymme jonkin aatteen kannattajaksi, mutta taivaan kansalaisuus perustuu yksinomaan Jumalan armoon ja hän antaa sen meille lahjaksi.
Sen sijaan meillä on kielteisen valinnan mahdollisuus. Olemme vielä kahden maailman kansalaisia, mutta jos meistä kerran tulee pelkästään taivaan kansalaisia ja pääsemme ikuiseen elämään, tähän on syynä pelkästään Jumalan armo. Jos sen sijaan joudumme kadotukseen, eroon Jumalasta, olemme siihen itse syyllisiä. Joskus käy niin onnettomasti, että lapsen ja vanhempien välit katkeavat, ja syy tähän voi olla molemmissa osapuolissa. Vieläkin onnettomampaa on, että yhteytemme Taivaallisen Isäämme katkeaa. Syy siihen on vain meissä.
Jumala on tehnyt kaiken mahdollisen, että me pääsisimme hänen luokseen taivaan kotiin – ja tekee vastakin. Vanhan kertomuksen mukaan poika tai tytär, joka oli katkaissut suhteensa vanhempiinsa, halusi palata kotiin, mutta oli aralla ja epäilevällä mielellä, koska pelkäsi, että häntä ei haluta ottaa enää vastaan. Siksi hän lähetti etukäteen kotiin kirjeen. Siinä hän pyysi, että äiti ripustaisi puuhun pienen kankaanpalan merkiksi, jos hän on vielä tervetullut. Koti sijaitsi radan varressa lähellä asemaa. Jos lapsi näkisi merkin, hän rohkenisi astua junasta ja kävellä kotiin; jos taas merkkiä ei näkysi, hän jatkaisi matkaansa. Kun juna lähestyi kotia, lapsi näki jo kaukaa, että äiti ei ollut ripustanut puuhun vain yhtä kankaanpalaa vaan kotipihan puut olivat täynnä suuria lakanoita. Siitä hän tiesi, että hän on varmasti tervetullut. Tämä monille todennäköisesti tuttu kertomus puhuu siitä, että jos maalliset vanhemmat voivat toivottaa tällä tavoin lapsensa tervetulleeksi takaisin kotiin, kuinka paljoa ennemmin Taivaallinen Isämme ottaa kaikki omille teilleen eksyneet lapsensa avosylin vastaan. Hän liputtaa meille kaikin tavoin suurilla lipuilla, jotka julistavat: Hän armahtaa ja antaa anteeksi, hänen armonsa on suurimpiakin syntejä äärettömästi suurempi, hän ei muista pahoja tekojamme vaan sulkee meidät rakastavaan syliinsä.
Tällainen rakkaus murtaa kovan sydämemme ja saa meidätkin rakastamaan. Jumalallinen, täysin epäitsekäs rakkaus on – aivan kuten uskokin – aina Jumalan itsensä salatusti vaikuttamaa. Mutta miten tähän sopii se, että Jeesus sanoo päivän evankeliumissa rakkauden olevan sitä, että noudatetaan hänen käskyjään? Miten on mahdollista, että vain Jumala voi saada meidät rakastamaan, mutta meitä kehotetaan kuitenkin rakastamaan? Tässä ei ole mitään ristiriitaa. Meidän tulee osoittaa rakkautta käytännössä eli tehdä Jumalan käskyjen mukaisia rakkauden tekoja eikä meidän tule miettiä, millä mielellä me niitä teemme. Rakkauden tekojen tekeminen vaatii itsensä kieltämistä, mikä ei ole meistä mukavaa. Mutta jos Jumalan rakkaus ei pakota meitä, jos hänen rakkautensa ei anna meille salattua voimaa, väsymme pian emmekä jaksa tehdä rakkauden tekoja lähimmäisiämme kohtaan.
Tärkeintä on yhteys rakkauden lähteeseen. Rakkauden tekojen tekemistä voi opetella mutta itse rakkautta ei voi oppia. Se annetaan. Äidin rakkaus auttaa rakastamaan ajallista elämää varten, Jumalan täydellinen rakkaus synnyttää rakkautta, joka ei koskaan katoa.