Vanha Simeon sanoi kerran Jeesus-lapsen nähdessään tämän äidille Marialle: ”Sinunkin sydämesi läpi on miekka käyvä.” Mikä sattuu kipeimmin ja syvimmälle äidin sydämeen? Sekö se on, kun näkee oman lapsensa kärsivän? Vai sekö se on, kun häntä pilkataan ja häväistään tai kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja julmasti, vai se, kun oma lapsi tuomitaan ja hylätään vain siksi, että hän on erilaisen kuin muut?
Kaikki tämä sattuu kipeästi kehen tahansa äitiin taikka isään, joka rakastaa lastaan. Silloin saattaisi tuntua jopa helpommalta, että voisi itse kärsiä, tulla pilkatuksi ja häväistyksi, tulla itse tuomituksi ja muiden hylkäämäksi. Se tuntuisi helpommalta kuin se, että joutuu avuttomana sivusta seuraamaan oman lapsensa kärsimistä. Oman lapsen kärsimisen näkemiseen liittyy nimittäin usein vielä se kipeä kokemus, että juuri heikko ja avuton joutuu kohtaamaan vääryyttä, vihaa ja tuomiota. Tai siihen liittyy se kipeä tunto, että on itse on jollakin tavalla syyllinen, tuomioon, pilkkaan ja vääryyteen, jonka oma lapsi joutuu kohtaamaan. Äiti tai isä tuntee syyllisyyttä, että hänen lapsensa on sitä mitä hän on. Hän tuntee syyllisyyttä siitä, ettei ole kyennyt varjelemaan lastaan kaikelta siltä pahalta, jonka hän joutuu kohtaamaan.
Luulen, että piispa Väinö Malmivaara on aikanaan tulkinnut monen isän ja äidin tuntoja, kun hän on rukoilee Jumalaa lastensa puolesta kirjoittamansa virren säkeessä: ” Herra, älä syntejäni, katso heidän synnikseen. Älä vilpillisyyttäni, pane heidän vastuulleen. Pyyhi ennen nimeni kirjastasi, Herrani. Nyt en, Herra, päästä sua: Hoida heitä, auta mua. ” Äiti tai isä voi tuntea tällaista rakkautta lapsiinsa. Ehkä joskus myös toisilleen läheisten sisarusten tai toisiaan syvästi rakastavien kahden ihmisen kesken voi olla tällaista toisen puolesta kärsivää rakkautta.
”Kaikki se kärsii.” Sitä rakkaus todella on. Se on kärsimistä ja tuskaa toisen puolesta. Mutta varsin usein rakkaus on juuri sen ihmisen aiheuttamaa kärsimystä, jota rakastaa. Tämä näyttää ulkopuolisesta käsittämättömältä. Muiden mitta on tullut aikaa sitten täyteen. He ovat tuominneet ja hylänneet asianomaisen toivottomana tapauksena oman onnensa nojaan. Mutta se ihminen, joka on joutunut ottamaan vastaan suurimmat pettymykset, karkeimmat solvaukset, kovimmat lyönnit, jaksaa loputtomiin nähdä tuossa ihmisessä toisenkin puolen, sen mitä tämä voisi olla ja mitä hän syvimmältään onkin.
Tätäkö on se rakkaus, josta Jeesus evankeliumissamme puhuu: ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut.”? Hänen rakkautensa oli rakkautta toisten puolesta, meidän puolestamme. Mutta samalla se oli ja yhä on niiden rakastamista, jotka tuottavat hänelle kärsimystä. Hän kärsii ja rakastaa, koska hän näkee meissä toisenkin puolen, sen mitä me voisimme olla, ja syvimmältämme olemmekin, Jumalan kuvia.
Äidin ja isän rakkaus taikka sisarusten rakkaus taikka kahden toisiaan rakastavan ihmisen rakkaus on parhaimmillaan asettumista toisen asemaan. Se on toisen ilon ja tuskan kokemista omakseen. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, opettaa Jeesus. Niin ei voi rakastaa, ellei kykene ottamaan toisen hätää, pelkoja ja toiveita omikseen. Juuri se on meille vaikeaa. Se onnistuu parhaiten niiden osalta, jotka ovat meille kaikkein läheisimpiä. Jotenkin se luontuu niidenkin osalta, jotka ovat kaltaisiamme, niiden osalta joilla on sama tausta ja elämänkokemukset ja kenties usko kuin meillä. Mutta entä muut? Entä ne, jotka tavalla tai toisella erilaisia kuin me itse. Entä ne, joita meidän on vaikea ymmärtää tai joiden kanssa on hankala tulla toimeen tai joita suorastaan pelkäämme. Entä ne, jotka ovat kaukana ja joita emme tule ikinä tapaamaankaan?
On ihmisiä, joista on helppoa olla välittämättä. Toiset on kovin helppo unohtaa. Monet helppo tuomita. Ja se saattaa tuntua jopa hyvältä ja oikealta. Vaikka kaikki he ovat jonkun äidin lapsia, jonkun äidin, joka tuntee heistä huolta ja kärsii heidän puolestaan. Emmekä varmaan itse tuomitsisi, unohtaisi tai kulkisi ohi, jos he sattuisivat olemaan meidän lapsiamme. Tarkoittiko siis Jeesus heitäkin? Kärsiikö hänkin heidän puolestaan ja heissä? Ovatko he niitä hänen vähimpiä veljiään, joissa hylkäämme hänet ja kuljemme hänen ohitseen? Herra, opeta meitä näkemään kaikissa ihmisissä sinun kasvosi.
Miksi Jeesus opetti tällaista rakkautta yhä uudelleen ja vielä testamenttina jäähyväispuheessaan? Miksi rakkauden käsky oli suurin, niin suuri, että siihen sisältyy kaikki tarpeellinen. Jeesus sanoi: Rakastakaa toisianne, että teillä olisi minun iloni sydämessänne ja että teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Rakkaus tuottaa kärsimystä. Mutta se tuottaa myös iloa. Yksin kannettu kärsimys on hirvittävä. Sanotaan, että jaetusta kärsimyksestä kullekin jää vain palanen. Sen sijaan jaettu ilo on moninkertainen. Jakamalla siitä tulee täydellinen.
Jumala tahtoo meidän jakaa kanssamme sekä kärsimyksen että ilon. Vain hänen rakkautensa on täydellistä. Siksi hänen kärsimyksensä taakka on suurin. Hän kärsii jokaisen luotunsa, jokaisen rakastamansa tähden ja jokaisen puolesta. Hän on Isä, joka myös iloitsee jokaisesta, jolle hän voi jakaa lahjojaan, jokaisesta, jolle hän voi antaa lahjoista suurimman: pelastuksen. Tämän ilon hän tahtoo jakaa kanssamme. Hän tahtoo kuin rakastava isä lapsistaan, että he rakastavat toisiaan. Hän tahtoo kuin rakastava isä lapsistaan: että hän voisi olla aina heidän turvansa, se, joka ei koskaan hylkää heitä, vaikka kaikki muut hylkäisivätkin. Siksi lähimmäisenrakkauden käskyn rinnalla on toinen: Rakasta Jumalaa yli kaiken. Se on juuri sitä, että aina ja kaikessa turvaudumme häneen.